Mittausmania tukahduttaa Yliopiston

Posted on February 1 2011 by frank

Yliopistot on salakavalasti vallannut viime vuosikymmeniä yhä dominoivampi tarve mitata kaikkea mahdollista. Jokin pakottava tarve erilaisten innovaatiostrategioiden, mittareiden ja uusien sähköisten seurantajärjestelmien luomiseen on johtanut tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa työntekijöiden työajasta kuluu näiden järjestelmien – eikä varsinaisen työn – parissa. Yhä enemmän joutuvat tutkijat suunnittelemaan tekemisiään joidenkin mittareiden toteutumisen pohjalta, eikä sen pohjalta, mikä heidän mielestään olisi kaikkein tärkeintä tutkimuksen edistymisen kannalta.

Sari Mattero tiivisti yliopistojen nykytilanteen hyvin Hesarissa (8.4.2010): ”Suomalaisia päättäjiä on jo vuosien ajan vaivannut jonkinlainen strategia- ja innovaatiopöhö. Liikemaailmasta omaksutut fraasit ja käytännöt halutaan intomielisesti ujuttaa julkiselle sektorille, jonne ne useimmiten sopivat huonosti ja jossa niitä miltei järjestään inhotaan ja vierastetaan. Kaiken lisäksi monet käytännöistä on alkuperäisessä ympäristössään jo ehditty hylätä ja vaihtaa uusiin, kun ne ovat osoittautuneet huonoiksi tai yksinkertaisesti jääneet pois muodista. Tämä ei vähennä julkisen sektorin päättäjien jälkijättöistä intoa soveltaa käytäntöjä omiin toimialoihinsa.”

Tässä ilmapiirissä tuntuu suorastaan radikaalilta esittää se itsestäänselvyys inhimillisestä todellisuudesta, että ’entä jos kaikki inhimillisesti arvokas ei ole mitattavissa?’ Entä jos kaikkein arvokkain aines, mitä yliopistot tuottavat, ei ole sellaista mikä voitaisiin redusoida johonkin yksiselitteiseen mittariin? Uudenlainen ymmärrys maailmasta, suomalaista yhteiskunnallista päätöksentekoa parantava tieto, vaihtoehtoinen näkökulma tiettyyn aiheeseen; nämä yliopistojärjestelmän ydintehtävät ovat lopulta sellaisia, että niiden alistaminen jollakin ’objektiivisella’ mittarilla mitattavaksi tuntuu älylliseltä itsemurhalta. Kuitenkin ne nähdäkseni ovat yliopiston itseisarvoisia päämääriä – toisin kuin esimerkiksi vertaisarvioitujen A-julkaisujen määrä, tuotettujen tutkintojen määrä tai nouseminen muutaman pykälän Shanghain listalla. Jälkimmäisten edistäminen kaikin käytettävissä olevin keinoin on kuitenkin yhä enemmässä määrin tullut yliopistollisten laitosten toiminnan keskeiseksi sisällöksi – itseisarvoisten päämäärien kustannuksella.

Kaikenlainen mittaaminen saattaa tyydyttää rationalistis-byrokraattisessa illuusiossa elävän päättäjän tarvetta tuntea asioiden olevan kontrollissa. Tämä kontrollin tunne on kuitenkin illuusio. Oikeasti arvokkaiden ja tärkeiden asioiden kanssa näillä mittareilla ei valitettavasti ole paljoa tekemistä. Niiden edistäminen vaatii uskallusta tehdä itsenäisiä päätöksiä ja ottaa niistä vastuu. Olisi aika palata mittareiden pilvilinnoista todelliseen elämään, ja miettiä yliopistoiden kehittämistä aidosti arvokkaiden päämäärien valossa.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!
kategoria: Aatoksia

5 responses to “Mittausmania tukahduttaa Yliopiston”

  1. frank says:

    On muuten huomattavaa, että kaikenlaisen mittaamisen vähentäminen Yliopistoissa on nähdäkseni järkeenkäypää myös Suomen innovaatiostrategian kannalta. Sitran yliasiamies Mikko Kosonen, VTT:n pääjohtaja Erkki Leppävuori, Suomen Akatemian pääjohtaja Markku Mattila ja Tekesin pääjohtaja Veli-Pekka Saarnivaara vaativat yhteisessä ulostulossaan Suomelle ”uudenlaista innovaatiostrategiaa (HS 1.4.2010). Siitä he toteavat esimerkiksi, että ”Kansainvälisesti arvioiden parhaat innovaatiopolitiikan tulokset ja vaikutukset on saatu aikaan maissa, joissa innovaatiopolitiikan toteuttajilla on riippumaton ja itsenäinen asema sekä vahva vuorovaikutus asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kanssa. Tämä on ollut Suomen vahvuus, ja sitä tulee jatkossakin vaalia.”

    Tutkijat ovat yksi keskeinen ’innovaatiopolitiikan toteuttajaryhmä.’ Heidän ”riippumatonta ja itsenäistä asemaansa” ei todellakaan edistetä alistamalla heidän suorituksensa erilaisten mielivaltaisten ja jäykkien mittareiden arvioitavaksi. Päättäjien olisi jo aika ymmärtää, että ”innovatiivinen Suomi” ei ole ylhäältä johdettu Suomi, vaan Suomi, jossa innovatiivista ruohonjuuritason toimintaa osataan tunnistaa, fasilitoida, tukea ja vaalia. Sari Matteron (HS 8.4.2010) sanoin: ”Syntyykö innovatiivinen ja luova ote työhön ja tutkimukseen käskemällä ja julistamalla? Tuskin. Hyödyllisempää olisi taata perustyötä tekeville työrauha: riittävästi aikaa ja resursseja tehdä työnsä hyvin ja välillä keskustellakin sen sisällöstä.”

  2. frank says:

    Vielä on todettava, että itsekin olen tottunut kuukausittain käyttämään aikaani valheellisen työajanseurantaraportin täyttämiseen. Täytän kuukauden jokaiselle päivälle ennalta ilmoitetut tuntimäärät – täysin riippumatta siitä, mitä milloinkin olen oikeasti tehnyt. Haluaisin ajatella, että joku byrokraatti jossakin saa tyydytystä siitä, että hänellä on konkreettisia lukuja, joita mitata. Oikeasti tällaista henkilöä ei varmaan edes ole, koko ilmiö on vain mittausvimman mitätön, mutta tutkijoiden aikaa ja hermoja koetteleva sivuoire.

  3. Tuukka says:

    Hei Frank,
    Hyvä kirjoitus, samaa mittaamismaniaa olen itsekin ihmetellyt. Jokuhan niitä tarvitsee, jos ei suoraan käyttöön, niin ainakin tiedon siitä “että ne ovat siellä”. Toisaalla on tosin esitetty “järkevämpien” mittarien käyttöönottoa. Mm. Vihreät vaativat onnellisuusmittaria (Ylen uutinen: http://tinyurl.com/665xjhr ) ja Nic Marks ( http://www.ted.com/talks/nic_marks_the_happy_planet_index.html ) Happy Planet -indeksiä. Pikkusormen antamista pirulle, vai yritys määritellä uudelleen, mistä mittaamisessa on kyse?

  4. tutkija says:

    Tuntuu upealta, että joku nostaa tälläisiäkin näkökulmia esille! Tässä mittausmanian valtaamassa tutkimusmaailmassa usko toiminnan järkevyyteen on aina välillä kovasti koetuksella.

    Ymmärtäähän sen, että johtajatasolla paine tulosten tuottamiseen on kova. Tulosta yritetään tehdä tiukentamalla ohjausta ja valvontaa, mutta toimintamallipa ei toimikaan samalla tavalla kuin teollisuustyössä. Silloin kun toiminnan tavoitteet on tiedossa ja keinot tavoitteiden toteuttamiseen selkeät, on tosiaankin järkevää toimia keskusjohtoisesti. Tutkimuksessa tilanne on kuitenkin erilainen, samoinkuin kaikessa innovaatioihin tähtäävässä toiminnassa. Innovaatiot syntyvät luottamuksen ja rohkean kokeilun ilmapiirissä. Lisäksi tarvitaan läheinen kosketuspinta toimijoihin ja heidän ongelmiinsa.

    Innovaatiot eivät siis koskaan synny keskusjohtoisen johtajuuden alaisuudessa. Innovaatiot syntyvät yksilöistä, joilla on kyky nähdä ja toimia oman näkemyksensä mukaisesti. Johtajajien alaisuudessa, jotka eivät tukahduta ituja, jotka ovat nousemassa pinnalle.

    Yhteiskunnassa pitäisi siis nähdä, milloin on toiminnan tehostamisen aika ja milloin on taas aika pysähtyä ja hakea uusia ratkaisuja. Toiminnan tehostamiseen mittarit ovat oivallinen väline. Innovaatioiden tuottamiseen eivät ole. Siihen tarvittaisiin tutkimuksen johtamista, jossa on aikaa syventyä asioihin, uteliaisuutta ja herkkyyttä. Siis, mitä enemmän mitataan, sitä kauemmas uudet ajatukset karkaavat. Juoksemallakaan ei niitä saa kiinni.

    Sen sijaan, että tutkimuksen ja tutkijoiden aika käytettäisiin siihen, mitä oikeasti pitäisi, aika kuluu näennäistulosten tuottamiseen. Projektimaailma, jossa kilpaillaan myös tutkimuksen rahoituksista on omiaan kärjistämään kehitystä. Ihmiset tekevät sitä, mikä kulloisenkin ajattelun mukaisesti on pinnalla “oikeaa tutkimusta”. Ja silloin kun tehdään laajan joukon hyväksymiä asioita, ollaan oikeasti aika kaukana uusista löydöistä, jotka toisivaan vallitsevaan ajatteluun jotain uusia aineksia.

    Miten tähän järjettömyyteen on oikein ajauduttu? Ajattelisin, että hyvää tutkimusta syntyy silloin kun kilpaillun rahoituksen ja vakaan budjettirahan suhde on oikea. Projektiraha pakottaa seuraamaan ajassa kulkevia virtauksia ja asiakkaiden tarpeita. Budjettirahoitus antaa puolestaan vakaan ja turvallisen ympäristön, jota tarvitaan oikeasti uusien asioiden tuottamiseen. Näiden välillä pitäisi olla tutkimusalalle soveltuva tasapaino.

    Toinen perusta olisi mielestäni koulutusjärjestelmä, jotka rohkaisee ihmisiä rohkeaan ja omintakeiseen ajatteluun. Suomalainen koulutusjärjestelmä on tuottanut paljon hienoja tuloksia, mutta samalla se on luonut myös virheellistä luottamusta auktoriteetteihin ja “oikeaan tietoon”. Minun sukupolveni ihmiset on koulutettu luottamaan vallitseviin järjestelmiin ja niiden kykyyn edetä kohden parempaa tulevaisuutta. Todellisuus on ikävä kyllä erilainen, ihmisen luomat järjestelmät ovat kaikki riskialttiita ja vajavaisia. Toimijoilla itsellään on oltava tervettä järkeä ja kykyä puuttua asioihin, silloin kun mennään metsään.

    Me koulutetut ihmiset toimimme kiltisti järjestelmissä, jotka näyttävät hyviltä, mutta oikeasti saattavat olla harhautuneita perustehtävästään.

    Tutkimuksen piirissä harhautuminen on helppoa, sillä palaute käytännön tasolta tulee pitkällä viiveellä. Kauppias, jonka on saatava päivittäin myyntiä aikaiseksi, ei pystyisi harhautumaan toimintamalleihin, jotka näyttävät hienoilta, mutta eivät oikeasti toimi. Lääkäri, joka on harhautunut, saa myöskin nopeasti palautteen siitä, jos potilaat eivät oikeasti parane.

  5. frank says:

    Tärkeää pohdintaa tutkija. Olen samaa mieltä, että keskusjohtoinen järjestelmä helposti tukahduttaa radikaalin innovoinnin mahdollisuuden. Siksi tällainen vanhentunut teollisuuslaitoksista peräisin oleva johtamismalli ei sovi yliopistoihin. Ironista on tietysti se, että samaan aikaan kuin uutta luovat yritykset pyrkivät irtautumaan näistä pölyttyneistä johtamistavoista, ovat ne vasta tehneet tulonsa yliopistoon.

    Sivuhuomiona mainittakoot, että historiallinen esimerkki keskusjohtoisen järjestelmän kyvystä pysäyttää kehitys on Kiina, joka johonkin 1300-luvulle asti oli teknologisesti useamman harppauksen Eurooppaa edellä. Keskusjohtoisena se kuitenkin onnistui tukahduttamaan oman uusiutumiskykynsä, kun taas Euroopassa innovaatioita tekevät ihmiset kykenivät muuttamaan aina siihen valtioon, kaupunkiin tai kaupunkivaltioon, jossa sillä hetkellä vallitsivat vapaimmat tuulet. Ja kun yksi valtio omaksui uuden innovaation, oli muiden kilpailutilanteesta johtuen seurattaa perässä. Tässä historiallisesti harvinaisessa tilanteessa, jossa keskusjohto ei onnistunut estämään yhteiskunnan uudistumista, piili se kasvupotentiaali, joka teki Euroopasta johtavan maanosan.

    Olet oikeassa myös sanoessasi, että tutkimuksessa vakaan ja uusien tuulien haistelun mahdollistavan budjettirahoituksen ja asiakkaiden tarpeita miettimään pakottavan projektirahoituksen välisen suhteen pitää olla kunnossa – ja että nykyisellään Suomessa on tämä tasapaino kadotettu. Niinpä ihmiset tekevät paljon erinäistä näennäistutkimusta, joka paisuttaa oppilaitosten ja tutkijoiden julkaisuluetteloa, mutta ei lopulta hyödytä ketään.

    Lopulta on totta myös se, että valtaosa tutkijoiksi päätyvistä ihmisistä kärsii koulutusjärjestelmästä, rahoituksen epävarmuudesta tai muista syistä johtuen kiltin tytön ja pojan syndroomasta. Välillä tuntuu, että radikaalimmatkin yliopistojärjestelmän huonnonnukset niellään varsin hiljaa: aletaan vain kiltisti toimimaan uuden järjestelmän edellyttämällä tavalla, vaikka olisi aivan selvää, että yhä isompi osa työajasta käytetään tästä johtuen mitään syvempää tarkoitusta palvelemattomaan nyhräämiseen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *