31.8.2006 09.52
Neljään asti yöllä jatkuneen sängyssä tapahtuneen aktiviteetin tuloksena sain loppuun Orhan Pamukin Lumi – romaanin. Täytyy sanoa, että hyvän romaanin löytäminen on aina uskomattoman lämmittävä ja inspiroiva tunne. Jouduin välillä oikein säästelemään kirjaa, jotta en kuluttaisi sitä loppuun saman tien. Hyvän kirjan tunnistaa myös siitä, että heti sen lopetettuasi sinulla on tunne, että haluaisit lukea sen uudestaan. Tämän kirjan ansioita olivat mm. päähenkilön persoonan samanaikainen sympaattisuus, urpous ja heikkous, loistava henkilöhahmokavalkadi, tekstin sisäiset viittaukset, kertojan mukaantulo tarinaan pala palalta ja siihen liittyvät ajalliset hyppäykset, muutamat loistavalla silmällä luodut suuret traagis-koomiset kohtaukset ja ylipäänsä juonen innovatiivisuus ja sopiva absurdisuus.

Ennen kaikkea kirjan käsitellessä islamistien ja sekularistien herkkää suhdetta Turkissa ja mm. naisten huntupakkoa onnistui se näin päivänpolttavaan aiheeseen tuomaan sellaista syvyyttä, jota suurelta kirjallisuudelta odottaakin. Tällaisissa tapauksissa kirjallisuudelle voitaisiin asettaa yksi velvollisuus: Päästää ihmiset irti musta-valkoisen maailmankuvan aihiosta näkemään todellisen elämän nyanssit ja vivahteet. Pamukin kirja tarjoaa äänen niin äärimuslimeille kuin separatisteillekin osoittaen, että molemmat ovat vain ihmisiä, kumpikaan ei ole läpeensä paha mutta että kumpikin tekee vakavia virheitä ja aiheuttaa paljon pahaa jäädessään kapean maailmankuvansa vangiksi. Kirja siis auttaa purkamaan yksipuoliset mielipiteet, opettaa sitä kautta ymmärtämään toista puolta. Tätä kautta se osallistuu suureen suvaitsevaisuuden missioon, jonka näkisin filosofian ja kirjallisuuden yhdeksi tärkeimmistä missioista, niin kauan kuin maailma on sellaisessa tilassa kuin se on.