Category: Kirjat

Kesälomalukemistopino / Summer vacation reading pile:

Kesälomalla tulee luettua. Tällaista:

kirjat

Moore & Gibbons: Watchmen
Having never been an avid reader of superhero comics, I found Moore and his classics quite late. But this one was a very interesting blend of elements from the superhero genre mixed with more serious and psychological themes. In addition to having some intriguing characters, the book also raised some interesting philosophical questions. This was a comic one couldn’t put down as one wanted to know what’s going to happen to the (anti)heroes in the next moment.

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Oli aika ottaa selvää Wallacesta ja Infinite Jestin sijasta valitsin pehmeämmän lähestymistavan: Suomennokseen on valittu novelleja Mooren kahdesta eri novellikokoelmasta vuosilta 1989 ja 2004. Ensivaikutelma oli myönteinen, nämähän ovat ihan helposti lähestyttäviä ja mukaansatempaavia tarinoita, joissa keskushahmot ovat psykologisesti aina jotenkin kummalliseksi nyrjähtäneitä ja siksi kiinnostavia. Suosikkitarinakseni nousi ’Vanha kunnon neon’, jossa haudantakainen ulkoisesti menestynyt päähenkilö kertoo kyvyttömyydestään elää autenttisesti ja miten tämän ongelman ratkaisemattomuus pakotti hänet lopulta lopulliseen ratkaisuun. Kaiken kaikkiaan Wallacen päähenkilöt ovat niin kiinnostavia, että heidän päänsisäisessä usein varsin assosiatiivisessa mutta silti juonellisesti etenevässä tajunnanvirrassaan viettää mielellään pidempiäkin aikoja.

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Päähenkilön elämän toisteisuus virittää ajattelemaan elämän merkityksettömyyttä. Aurinko nousee, aurinko laskee. Ja aina samat aamutoimet, neuvottelut, parturissakäynnit, tärkeät tapaamiset. Maailmassa jossa on ikuinen torstai. ”Kauheasti töitä. Oi kauheaa. nyt ne voisivat jo loppua Muista: rättejä, shampoota ja harja.” Mutta synkkyyden sijasta tunnelma on kepeä, ilakoivakin – mitäpä muuta voisi olettaa päähenkilön ollessa pääkallo. Joka ”valotti etuuksiaan, astui kuin ylös, väläytti tappioitaan, liukui kuin alas, pureskeli tunnesidoksiaan ja suuntasi horisonttiin.”

Luc Ferry: What is good life?
In philosophy, one of the genres I am most inspired by are the books that trace the history of our worldview throughout centuries. Here, Luc Ferry offers an inquiry into how we define good life and meaningful life starting with our modern approach, but comparing it interestingly with both ancient Greeks, Nietzsche and other interesting perspectives. In all the historical periods he reviews, he tells us what were their theoretical ideas, how did their practice look like, and what were people striving for. All in all, this was a fascinating book that offered a deeper understanding of both our modern way of living and its historical alternatives.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
’Akvarelleja’ nimenä kuvaa sisältöä sekä hyvässä että pahassa. Ihan kiva ja kevyttunnelmainen kirja: kauniiksi maalattuja tuokiokuvia ja haikailevaa utuisuutta. Mutta ei kirja ehkä mitään kovin syvää muistijälkeä jättänyt.

Mikko Ketokivi: Tilastollinen päättely ja tieteellinen argumentointi
Sitä herää pohtimaan omaa mielenterveyttään, kun kesälomalla huvin ja urheilun vuoksi päätyy lukemaan kirjan tilastollisesta päättelystä. Mutta Ketokivi on onnistunut kirjoittamaan aiheesta juuri sellaisen kirjan, jonka halusin lukea. Perusteellisen ja kriittisen, mutta ei kaavoihin kangistuvan, vaan kaavojen takana oleviin ennakko-oletuksiin ja filosofisiin valintoihin pureutuvan. Syvensi ymmärrystäni sekä tieteellisestä argumentoinnista yleensä että yleisimpien tilastollisten menetelmien vahvuuksista, heikkouksista ja soveltuvuudesta eri tilanteisiin. Ja kerran jo kaivoin kirjan esiin, kun erästä artikkelia vertaisarvioidessani heräsi kysymys käytetyn menetelmän soveltuvuudesta tutkimuskysymykseen.

Johannes Häyhä: Perhe ja kylä
1890-luvulla kirjoitettu kirja tarjoaa mainioita kuvaelmia vanhoista itäsuomalaisista juhlatavoista häistä hautajaisiin. Lupsakoissa tarinoissa joku kylänmies uhoaa, toinen juopuu liikaa, kolmas haastaa riitaa. Ja samalla saa kurkistuksen siitä minkälaista puheenparsi, elämäntapa ja perinteet ovat tuona aikana olleet. Häissä kiinnitti huomiota erilaiset leikit, joiden yhteisenä tekijänä tuntui olevan tavoite kerätä morsiusparille rahaa juhlavierailta.

Adele Faber & Elaine Mazlish: How to talk so kids will listen and listen so kids will talk
This book was recommended to me by a couple of researchers in a conference, who said that it is one of the best books if one as a parent wants to put self-determination theory into practice. The book is easy to read and offers concrete and illustrated examples of how to interact with children in different situations. The emphasis is on supporting the autonomy of the child and helping the child to find the right ways of behaving instead of forcing one’s will. I agree with the approach in theory, but there are situations when I find it hard to put the principles into practice. In any case, a recommended reading for any parent!

Edward O. Wilson: The meaning of human existence
Despite the name, the book offers very little as regards the meaning of human existence. Instead, biologist Wilson tells interesting stories about ants and other social insects as well as the evolutionary forces shaping both social insects and humans into such social and other-oriented creatures. Interesting read despite the misleading title.

John Dewey: Experience & Nature (The later works, vol. 1)
Interestingly, this was the first work by Dewey with which I found myself disagreeing quite much. Previously, reading Dewey has been a journey of self-discovery in the sense that in Dewey’s opinions I have found what I think about a certain matter, although he have formulated the thoughts much better. Accordingly, Dewey has been the philosopher who has most contributed to me finding my own way of thinking about ontological, anthropological, epistemological, aesthetic and ethical questions. However, here I found it hard to follow his metaphysical ideas and his denial of dualism and promotion of continuity wasn’t as convincing as I would have wanted it to be. For me, Dewey’s Logic – The Theory of Inquiry remains the most important work on how to think about ontology, metaphysics and epistemology.

Tahdonvoiman työkalut – 20 työkalua joilla saat asioita aikaan

Julkaisin ensimmäisen varsinaisen kirjani muutama viikko sitten. Kirjan nimi on ’Tahdonvoiman käyttöohje – Näin saat asioita aikaan’ ja julkaisijana on vanha kunnon Tammi. Kirja tarjoaa tieteellis-viihdyttävän johdatuksen tahdonvoiman maailmaan. Kerron ensin mitä tahdonvoima on. Sen jälkeen listaan kaksikymmentä työkalua, joiden avulla tahdonvoimasta saa maksimaaliset tehot irti. Kirja on onnistunut tavoitteessaan, jos sen luettuasi otat yhdenkin työkalun käyttöösi ja sitä kautta alat saamaan asioita paremmin aikaan.

Tästä merkkitapauksesta inspiroituneena perustin tahdonvoimaa käsittelevän blogin osoitteeseen: tahdonvoimankayttoohje.wordpress.com

Tulen keskittämään kirjoitustarmoni (vai pitäisikö sanoa kirjoitustahdonvoimani) kyseiseen blogiin seuraavan muutaman kuukauden aikana, joten jos haluat lukea tuoreita kirjoituksiani, niin otapa kyseinen blogi tähtäimeesi.

Tällä hetkellä sieltä löytyvät muun muassa seuraavat kirjoitukset
* Miksi tahdonvoimasta ei voi puhua kertomatta tarinaa 4-vuotiaista ja vaahtokarkeista?
* Mutta mitä se tahdonvoima oikeastaan on?
* Tahdonvoima on kuin lihas – Se väsyy käytössä
* Tahdonvoima? Se on asenteesta kiinni
* Tahdonvoiman työkalut: Miksi peili huoneessa vähensi viattomalle uhrille annettuja sähköshokkeja?

Ei kuitenkaan huolta, tämän rinnakkaisblogin aiheuttama kuormitus loppuu parin kuukauden sisällä, jonka jälkeen jatkan jälleen käsillä olevan blogini säännöllisen epätasaista päivitystä.

P.S. Jos haluat ostaa kirjani, niin se onnistuu esimerkiksi tämän linkin kautta.

Opi elämään – eli miten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?

Mistä filosofiassa on lopulta kyse? Luc Ferryn mukaan filosofian perimmäinen tavoite on parantaa ymmärrystämme ja kykyämme elää parempi elämä. Filosofiset teoriat ovat ”tapoja asennoitua olemassaoloon”, niiden avulla kykenemme paremmin ymmärtämään, toimimaan ja voimaan hyvin tässä maailmassa, johon meidät on heitetty elämäämme elämään. Miten sitten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?

Varsin usein minulta kysytään suosituksia siitä, mikä filosofinen teos kannattaisi lukea. Luettuani Luc Ferryn teoksen Opi Elämään – Filosofinen käsikirja, tiedän, että se tulee olemaan yksi vahva suositukseni. Kirjassaan Ferry käy lävitse länsimaisen filosofian historian kansantajuisesti ja suurin vedoin. Lähtökohtana on ”ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan”, kuten Pekka Wahlsten kirja-arvostelussa asian tiivistää. Ferry aloittaa antiikista ja päätyy kristinuskon, modernin humanismin ja Nietzschen kautta kulkien pohtimaan pelastuksen kysymystä omassa ajassamme.

Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko. Usein oman aikakautemme vastaukset ovat meihin niin sisäänrakennettuja, ettemme edes tunnista niitä tietoisesti, vaan yksinkertaisesti elämme niiden mukaan. Siksi toisenlaisiin vastauksiin tutustuminen avartaa suuresti myös itseymmärrystämme; kykyämme havaita miten me itse ja ihmiset ympärillämme näihin kysymyksiin jokapäiväisillä valinnoillaan vastaavat. Ferryn tarkoituksena onkin selvittää, minkälaista vastausta eri aikakaudet ovat elämän perimmäisiin kysymyksiin tarjonneet. Eli kertoa miten ihmiset ovat pyrkineet elämään hyvän elämän eri aikakausina.

Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa maailmankaikkeudessa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, ”jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu ja muovattu yhteensopivaksi kokonaisuuden kanssa”. Ihmiselämän keskeiseksi päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen tässä kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä ja ymmärtämällä sen paremmin. Moraalinen elämä on tällöin elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää nämä roolinsa eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän. Pelastuksen ongelmaan vastattiin – paitsi ikiaikaisilla konsteilla eli tuottamalla jälkikasvua ja tekemällä mainetekoja – mietiskelemällä ja harjoittamalla itseään mielentyyneyden ja ajatuksen terävyyden saralla. Viisas mies ylittää kuolemanpelkonsa keskittymällä nykyhetkeen, olemalla kiintymättä mihinkään liikaa ja hyväksymällä maailman sellaisena kuin se on. Tällaiselle viisauden tasolle pääseminen vaatii pitkäaikaista harjoittamista.

Ajanlaskumme alun myötä antiikkiselle pelastusopille ilmaantui kuitenkin vakava haastaja, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Kyse on tietysti kristinuskosta. Ferryn mukaan sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella, vaan heittäytymisellä nöyrästi uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous! Moraaliselta kannalta kristinusko sisältää erään keskeisen radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella. Toisin kuin aikaisemmissa yhteisöissä, joissa ihmisen arvo määräytyi hänen roolinsa perusteella, kristinusko julistaa kaikkien olevan pohjimmiltaan yhtä arvokkaita, ”samalla viivalla Luojan luotuina.” Tämä meille lähes itsestään selvä asia syntyi siis alun perin kristinuskon myötä. Ei ihme, että kristinusko vetosi erityisesti köyhään ja kärsivään kansaan: Heidän elämälleen annettiin arvo ja nykyiset kärsimykset kesti paremmin, kun oli lupaus tuonpuoleisesta autuudesta.

Keskiajan myötä sokea usko kristillisten auktoriteettien tarjoamaan maailmankuvaan alkoi hiljalleen murtua tieteen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Alkoi valistuksen ja modernin humanismin aika. Ajatus harmonisesta ja järjellisestä maailmankaikkeudesta, jonka takuumiehenä istuu Jumala, sortui asteittain Kopernikuksen, Newtonin, Galilein ja Descartesin käsissä. John Donne kuvaa tätä romahdusta 1611 kirjoittamissaan säkeissä: ”Vei uusi tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan entisen … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, suhteen ja tasapainon merkitys.” Enää ei mietiskelyn avulla voitu saavuttaa ymmärrystä maailman ikiaikaisesta järjestyksestä ja näin ollen tätä järjestystä ”on vastedes mahdotonta asettaa malliksi, jota moraalisella tasolla voitaisiin jäljitellä.” Moderni aikakausi vastasi tähän haasteeseen etsimällä vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä itsestään, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Moraalisuuden keskuspilariksi asettuu eläimellisen ja itsekkään luontomme ylittäminen turvautumalla velvollisuuksiin, jotka ovat järjellä pääteltävissä.

Moderni maailmankuva ja siihen liittyvä luottamus ihmisjärkeen sekä edistysusko alkoivat kuitenkin rapautua. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat suuntasivat modernin ajattelun ylistämän kriittisen ajattelun siihen itseensä ja osoittivat, kuinka sen suuret periaatteet lepäävät savijaloilla. Järki, Vapaus, Edistys ja Ihmisyys, nuo modernin ajan dinosaurukset ovatkin muuttuneet pelkiksi fossiileiksi automarkettien parkkipaikkojen asfaltin alle. Huimasta teknologisesta kehityksestä huolimatta on käynyt yhä selvemmäksi, ettei tiede ja moderni filosofia kykene antamaan mitään lopullista vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Meille tärkeiden arvojen takana ei näytä olevan mitään syvempää, joka oikeuttaisi ne – toisilla kulttuureilla näyttää olevan aivan yhtä uskottavia arvojärjestelmiä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Postmoderni maailma on syönyt uskon yhteen oikeaan tapaan hahmottaa maailmaa. Jumala tai muu auktoriteetti ei kykene enää antamaan uskottavaa vastausta pelastuksen ja moraalin ongelmaan nykyihmiselle. Myöskin moderni filosofia on siirtynyt ratkomaan teknisiä ongelmia jättäen elämän perimmäiset kysymykset liian epämääräisinä sivuun. Tuntuu, että nykyihminen jää yksin etsimään henkilökohtaista vastaustaan, joka ei lopulta lepää kuin hänen omien mieltymystensä varassa.

Ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea toiminnallisia olentoja, he tarvitsevat jatkuvasti päämääriä joita kohti pyrkiä ja joihin keskittymällä kuolema ja elämän katoavaisuus unohtuu. He tarvitsevat toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita. Mikä sitten on täyttänyt uskonnon ja filosofioiden jättämän aukon? Ferry näkee Heideggerin tekniikan analyysin erityisen valaisevana tässä kohtaa. Sen mukaan modernin tieteen, talouden ja teknologisen kehityksen suuri lupaus liittyi kykyymme hallita maailmaa. Monessa mielessä se lunastikin lupauksensa, mutta ongelmana on, että enää emme hallitse tätä kehitystä, vaan se on alkanut hallita meitä. Hyvänä esimerkkinä suurvallat panostavat jatkuvasti merkittävän osan kokonaisbudjetistaan asekehittelyyn – niiden on pakko, koska muutkin tekevät niin. Vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että nämä resurssit vapautuisivat joidenkin inhimillisesti arvokkaampien päämäärien tavoitteluun, ei mikään taho kykene muuttamaan tätä kehitystä. Sama tilanne vallitsee markkinoilla. Yritykset kilpailevat markkinaosuuksista yhä vahvemmin, kilpailusta sivuun astuminen tarkoittaisi markkinakuolemaa.

Lopulta ei siis ole mitään toimijaa tai tahoa, joka kykenisi hallitsemaan sitä, mihin suuntaan ’kehitys’ etenee. Tämän vuoksi ”globalisoituneessa kilpailussa, joka nykyään ajaa kaikki inhimilliset toiminnot jatkuvaan kilpajuoksuun keskenään, historia menee vastedes menojaan ihmisten tahdosta riippumatta.” Nykyaikaamme leimaa siis sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei oikeastaan ole valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin. Huolimatta elämänlaatumme huimasta paranemisesta ihmiset tekevät keskimäärin yhä pidempää työpäivää ja ovat enemmän stressaantuneita töistään. Työuupumuksesta ja masennuksesta on tullut kansantauti. Valtaosalle voisi olla edullista hillitä vähän, mutta kukaan ei tähän yksin kykene.

Ongelmallisinta tässä juoksukilpailussa on, että sillä ei oikein ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä on vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa. Huomio kiinnittyy tekniikoihin ja instrumentteihin, jotka parantavat tulostamme. Välineistä on tullut päämääriä, Benchmarking on aikamme Raamattu. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, ei ole aikaa eikä tarvetta miettiä, mihin lopulta juoksee. Ihmiset siis lopulta täyttävät nykyaikamme ihanteiden tyhjyyden juoksemalla veren maku suussa kohti suuntaa, jota kukaan ei ole valinnut, ilman, että kukaan pystyy tätä kehitystä hallitsemaan. Talouden ja yhteiskunnan rakenteet sekä media ja markkinointi tukevat tätä elämäntapaa. Olemme tulleet kauas antiikin merkityksellisestä kosmoksesta, jossa ihmisellä oli vakaa paikka ja selkeät elämänihanteet.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan tästä kertomalla minkälaista pelastusoppia Luc Ferry tarjoaa modernille ihmiselle ja minkälaista tarjoaisin itse.

Kauhuelokuvan intersubjektiivinen psykologia

Katsoin kauhuelokuvan. Pohdin kauhuelokuvien psykologiaa ja totesin niiden perustuvan varsin pitkälti siihen, että ne pyrkivät ulkoistamaan jonkin uhan, joka loppujen lopuksi tulee ihmisen itsensä sisältä. Tämä ei liene mitään uutta. Asiaa voisi ehkä kuitenkin käsitteellistää intersubjektiivisuus-teorialla näin kesän kunniaksi.

Intersubjektiivisuus-teorian mukaan ihmisen persoonallisuus muodostuu pitkälti sosiaalistumisen kautta. Me elämme elämämme tiettyjen sosiaalisten systeemien sisällä ja nämä systeemit muokkaavat pitkälti sen, minkälaisessa maailmassa koemme elävämme ja miten koemme voivamme toimia. Ne muodostavat ikään kuin rajat, joiden sisällä yksilöllisyytemme voi tapahtua. Elämme koko elämämme näiden intersubjektiivisten kenttien vankina. Sosiaalisina olentoina nämä intersubjektiiviset systeemit ovat myös meille elintärkeitä, ilman niitä meistä ei tulisi ihmisiä, vaan jäisimme eläimellisten vaistojemme tasolle.

Keskeistä kauhuelokuvien kannalta on se, että ihminen saattaa joutua tukahduttamaan tiettyjä luonteenpiirteitään tai muistojaan kyetäkseen elämään siinä intersubjektiivisessa systeemissä, johon hän on päätynyt. Lapsi joutuu esimerkiksi tukahduttamaan jonkin pelkonsa, jotta ei vaarantaisi elintärkeätä sidostaan vanhempiinsa. Ne sosiaaliset systeemit, joissa elämme tai olemme eläneet, ovat siis johtaneet siihen, että tukahdutamme tiettyjä luonteenpiirteitämme, muistojamme, mielihalujamme tai vastaavia.

Alitajuntaisesti pelkäämme sitten näitä piirteitä, jotka olemme joutuneet itsessämme tukahduttamaan. Ja tähän tematiikkaan tarttuu kauhuelokuva. Lähes aina päähenkilöillä on jokin luuranko kaapissa, jokin asia jonka olemassaoloa he eivät haluaisi myöntää edes itselleen. Tiedän mitä teit viime kesänä! Tämä paha sisäinen mörkö sitten peilautuu elokuvassa ulkoisena uhkana, joka hiipii kohti uhriaan.

Kauhuelokuva muuten oli Saw. Tarinan viesti oli, että ihmiset eivät osaa arvostaa tarpeeksi elämäänsä sellaisena kuin se on.

Tuntematon Sotilas: Yritys synnyttää kansakunta

Suomi kansakuntana on kuollut. Näin julistaa Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Näytelmä on selkeästi merkittävintä mitä suomalaisessa teatterimaailmassa on tapahtunut omina teatterissakäyntivuosinani. Se on painava puheenvuoro kansakunnan tilasta, sen nykyisestä alasajosta. Samanaikaisesti se on teatraalisesti impressionistisen vakuuttava, näyttämön ja nykytekniikan mahdollisuuksia luovasti hyväksikäyttävä spektaakkeli. Toivuttuani ensi-illan aiheuttamasta tunnekuohusta päätin jo varata liput nähdäkseni sen uudestaan. Näytelmä on niin rikas merkitsevistä yksityiskohdista, että se tarvitsee ja ansaitsee toisenkin katsomiskerran. Tässä oma tulkintani näytelmän esittämästä puheenvuorosta.

Suuressa sodassa muovautui kansakunta Suomi, itseään toteuttava uskomus yhtenäisestä suomalaisesta kansasta. Suomi koettiin yhteisenä projektina, jota me – suomalaiset – yhteisvoimin puolustamme ja rakennamme. Isänmaa, jonka vuoksi kuoltiin, oli myös isänmaa, jonka menestyksen eteen oltiin valmiita tekemään töitä. Tämä yhteinen Suomemme, yhtenäinen ja toisiaan auttava kansakunta eli vahvana rakennettaessa sitä hyvinvointi-Suomea, jossa tänä päivänä elämme. Veljeä ja siskoa ei jätetä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet tämän kansakunnan alasajoa. Individualismi ja yksilöllinen menestys ovat ampuneet laukauksen laukauksen perään Suomi-neitoon. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana on tänä päivänä henkitoreissaan. Hyvinvointivaltion kriisi ei viime kädessä johdu kansainvälisistä suhdanteista tai globalisaatiosta, vaan siitä, että suomalaisten hyvinvoivin osa ei ole enää valmis sitä ylläpitämään. Yksilölle on olemassa vain Suomi, joka tarjoaa tietyt resurssit, joita voi maksimaalisesti hyödyntää oman itsensä toteuttamisen ja menestyksen projektissa. Suomi päämääränä, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään uhrauksia, on heidän mielessään kuollut. Yksilölle Suomella on vain välinearvo.

Kun siis näytelmässä ammutaan kansakunnan ikonit, ei tämä ole vain tarkoituksellista konservatiivien provosoimista (vaikka toki sitäkin siinä on). Se pyrkii vain kuvaamaan sen nykytilanteen, jossa kansakunnan ikonit eivät merkitse enää mitään, koska ei ole enää kansakuntaa. Sillä, että Ransu on koko kansan suosikki ei ole enää muuta arvoa, kuin valtava käyttämätön markkina-arvo. Establishment, joka suomalaisuuden symboleita viljelee, on tosiasiassa jo myynyt itsensä yksilöllisen menestyksen markkinoilla. Smeds tekee visuaalisesti saman mitä suomalainen eliitti toteuttaa päätöksillään päivittäin.

Näytelmä on rohkea yritys synnyttää kansakunta uudestaan. Se ottaa kansallisen ikonin ja riisuu sen päältä kaiken oikeistolaisen sankarointikultauksen. Sota oli aidosti koko kansan asia. Näin näytelmä tekee enemmän oikeutta Linnan alkuperäiselle Sotaromaanille kuin siloitellummalle Tuntemattomalle Sotilaalle. Sota näyttäytyy epäinhimillisenä ja raakana. Näytelmän suomalaiset sotilaat eivät ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat keskelle sitä paskaa, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Olemmalla rehellinen tälle kauheudelle Smeds pyrkii luomaan Tuntemattomasta Sotilaasta jälleen koko kansan ikonin. Näytelmän avainkohtauksessa Rokka ja Sarastie – kansa ja herra – istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa. Siinä kiteytyi koskettavasti suomalaisuuden ydin. Kun herrat ja kansa kohtasivat toisensa aidosti ihmisenä, syntyi kansakunta.

Näytelmässä fokus on paljon yleisössä. Videokuva yleisöstä täyttää lavan, kun alussa ruudulle pamahtaa teksti ’Tuntematon Sotilas’. Yleisö on muutenkin integroitu näytelmään mukaan, sitä puhutellaan, se laitetaan laulamaan ja tanssimaan. Analogia on selvä. Talvisodassa taisteltiin ja synnytettiin kansakunta. Tämän päivän vihollinen ei ole rajan takana, vaan päämme sisällä. Uusi taistelu kansakunnan puolesta käydään suomen kansalaisten mielissä. On kysymys siitä, onko Suomi enää mitään, minkä puolesta uhrautua ja tehdä työtä?

Sota synnytti kansakunnan, kansakunta synnytti hyvinvointi-Suomen. Nyt omaa etua ajavat yksilöt tuhoavat sekä kansakunnan että hyvinvoinnin markkinavoimien rattaissa. Usko kansakuntaan on palautettava, se on Suomen kohtalonkysymys. Tässä näytelmän polttava sanoma.

Espoo Cinè kicks ass!

Tapiola on jälleen hetken Suomen elokuvamaailman sydän. Tavallisesti tämä tarkoittaa sitä, että joutuu katsomaan kymmenen ’taide-elokuvaa’, joissa kameratyöskentely on viipyilevää ja rosoista, dialogi autenttisen korutonta ja joissa katsojan tulkinnalle on jätetty runsaasti tilaa ja aikaa. Tänäänkin ensimmäinen elokuva edusti tätä kategoriaa mutta kaksi seuraavaa palauttivat uskon siihen, että festarielokuvissakin voi olla munaa!

Ensiksi ’Hvordan vi slipper af med de andre’ kertoi tarinan Tanskan (jossa äärioikeisto on kasvattanut suosiotaan) lähitulevaisuudesta, jossa hallitus on päätynyt lopulliseen ratkaisuun vammaisten, työttömien, sosiaalipummien, veronkiertäjien ja muiden ei-tuottavien yhteiskunnan taakkojen suhteen. Sotilaalliset joukot keräävät heidät kesälomalla tyhjiksi jääneisiin kouluihin vankileireille. Siellä he saavat yksitellen yrittää vakuuttaa kuulustelijansa siitä, että he ovat antaneet yhteiskunnalle enemmän kuin ovat siltä saaneet erilaisten tukien ja avustusten muodossa. Jos jury ei ole tyytyväinen heidän selityksiinsä, teloitetaan heidät siihen paikkaan. Tämän karun yhteiskuntakritiikin toteutus on loistava, sisältäen jatkuvasti oivaltavia kohtauksia ja vahvoja näyttelijähahmoja.

Illan päätti ’Itty Bitty Titty Committee’, energinen, romanttinen ja rebel teinidraamakomedia. Juoni olisi klisee, jos se olisi klassisen heteronormatiivinen. Elokuva on kuitenkin kuvaus lesbotytön heräämisestä plastiikka-kirurgian vastaanottoapulaisesta radikaalifeministiksi, joka liittyy kapinalliseen Cunts in Action – ryhmään pyrkien herättämään naiset näkemään sen patriarkaatin, johon he ovat alistuneet. Paitsi, että elokuvassa viljellään hyviä femakkoargumentteja ja kapinoidaan valtavirtaa vastaan, on siinä hyvää musaa ja kunnon ’äijä’-energiaa. Jos olisin lesbo niin elokuvasta poiskävellessäni olisi mahtava maailmanomistaja-fiilis. Jos siinä vaiheessa joku epämääräinen mies tulisi lääppimään, niin kaveri saisi samantien polvesta munille, niin valtaistunut olisin.

Päätin, että sitten kun isona teen ekan oman leffan, ei se ole mikään ankea taide-elokuva. Siitä tulee ison budjetin rokkaava rymistely, joka menevän ulkokuorensa alla kätkee painavaa yhteiskunnallista sanomaa. Laittakaa siis pop cornit tulelle!

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Unettomana yönä etsin sänkyni liepeillä majailevasta kirjakasasta romaania ja käteeni osui F.E. Sillanpään Nuorena Nukkunut. Kyseisen yön ja seuraavan päivän aikana luin lävitse tämän kaihonsinisen tarinan.

Itse tarina edustaa suomalaista kaunista melankoliaa parhaimmillaan. Romaani alkaa nuoren piikatyttö Siljan viimeisestä elonpäivästä ja heljyvän kauniista poisnukkumisesta pitkällisen sairauden uuvuttamana. Siitä se palaa takaisin Siljan isän lapsuuteen ja käy lävitse isän ja tyttären elämänkaaren. Kuten asiaan kuuluu, harvat onnenvuodet sivuutetaan nopeasti; jo tuleviin onnettomuuksiin viitaten, mutta elämän kauheuksiin ja riipaiseviin kohtaloihin antaudutaan sukeltamaan.
Kaikessa surumielisyydessäänkin tarina on kovin kaunis. Tämä johtunee paljon sekä isän että tyttären heleän hymyilevästä asenteesta, joka katsoo kaikkia kohtalon kiemuroita lapsen sinisin silmin ne sisäänsä kätkien ja elämää kohtaan edelleen paljon kaunista tuntien.

Miksi tämä melankolia on suomalaisen tarinankerronan kultalaji? Onko niin, että katajainen kansa pohjoisen karuilla lakeuksilla elää niin hankalissa oloissa, että ilon aiheet ovat vähissä. Niinpä aikojen saatossa surusta on opittu tekemään kaunista. Kohtalon estetisoinnilla kestää pidempään kituliasta elämäänsä.

Historiallisesta perspektiivistä kirja tuo esiin maaseudun elämää 1800-luvun lopulta kansalaissodan jälkimaininkeihin asti. Kiintoisaa oli esimerkiksi nähdä kuinka eri näköisenä kansalaissota näyttäytyi korven vaeltajille kuin Westön kuvaamille Helsinkiläis-henkilöille sekä punaisten että valkoisten puolella. Päähenkilöiden elonperspektiivi tuntui ulottuvan vain oman lähiseudun alueelle ja poliittisen konfliktin taustojen ymmärtäminen jäi olemattomaksi. Sota näyttäytyi kylässä jokaisen eloa hankaloittavana poikkeustilana, jossa ensin punaiset ja sitten valkoiset vallasta huumautuneet viiden pennin pyövelit pääsivät maksamaan henkilökohtaisia kalavelkojaan verellä.

Silmiin pisti myös talottomien naisten asema tuohon aikaan. Meidän on helppo päivitellä Irania, jossa raiskauksen uhrin perhe tappaa hänet häpeän välttämiseksi. Mutta kaukana eivät vielä ole nekään ajat, jolloin koto-Suomessa piikanaisen raiskauksesta selvisi mies pienillä nuhdesaarnoilla ja pilapuheilla. Samanaikaisesti uhrina olevan viattoman tytön maine pilaantui ja avioliittomahdollisuudet romahtivat, uhrista oli tullut likainen nainen. Aikana, jolloin naisen kunnia tuli siveydestä ja aviomiehen kautta, raiskatulta riistettiin ainoa naisille tarjottu itsetunnon lähde.

Mutta palataan kirjan keskeiseen sisältöön: Nuoren rakkauden kiihko ja kesäöisen kaipauksen palo! Ne sillanpää tavoittaa koskettavasti. Ne muodostavat kirjan kaihonkatkuisasti palavan ytimen.