Julkisuuden kaipuu oireena yhteisöllisyyden katoamisesta
Julkisuuden kaipuu julkisuuden itsensä vuoksi on Suomenmaassakin kasvanut yhdeksi nuorison keskeisimmistä haaveista. Julkkiksen elämään liitetyn glamourin, rahan ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen lisäksi voidaan syytä tähän tyhjäpäisyyteen hakea syvemmältäkin. Väitteeni on, että julkisuuden kaipuu on oire yhteisöllisyyden katoamisesta.
Amerikkalaisnuoria tämä oire on vaivannut jo vuosikymmeniä, julkisuus on siellä suurin asia mistä nuoret haaveilevat. Tämän vuoksi kaiken maailman idioottimaisiin tv-visailuihin ja reality-sarjoihin ei ole vaikeata löytää tomppeleita. Suomenkin nuorista puolet haaveilee nykyään julkkiksen statuksesta (ks.
Tiede-lehti
) ja kaikenmaailman Kuuluisa-palvelut pyrkivät tuottamaan uusia julkkiksia puhtaan julkisuuden vuoksi. Julkisuudesta on tullut itsetarkoitus: laulaminen, urheilu, mallintyöt tai salarakastaminen nähdään vain keinoina päästä parrasvaloihin. Onko yhteiskuntamme vajonnut arvotyhjiöön, kun tyhjästä pinnasta on tullut itseisarvo?
’I want to be somebody’, haluan olla joku! Tämä lause kiteyttää paljon siitä, miksi ihmiset haluavat julkkiksiksi. Yhteisöllisyys, yhteisön osana oleminen on laumaeläin ihmisen perustava tarve. Haluamme, että on jokin yhteisö, jossa olemme joku. Haluamme, että on lauma ihmisiä, jotka tunnustavat ihmisyytemme ja ainutlaatuisen yksilöllisyytemme. Jyväjemmariyhteiskunnassa tämä onnistui helpommin, kun yhteisöt olivat pieniä ja staattisia. Oma kyläyhteisösi saattoi pitää sinua outona tai tukahduttaa tapasi toteuttaa itseyttäsi, mutta olit kuitenkin osa tätä yhteisöä. Samoin noina sukurakkaina aikoina olit täysivaltainen jäsen sukuyhteisössäsi. Nykyinen urbaani ja yltiöyksilöllinen kaupunkikulttuuri on paljolti tuhonnut nämä yhteisöt.
Julkisuus tarjoaa oman aikamme näennäisyhteisön. Todellisten yhteisöjen tuhoutuessa massaviestintä on tarjonnut korviketta, johon ihmiset epätoivoissaan ovat tarttuneet. Ihmiset lukevat ahnaasti julkkisten elämän kaikista käänteistä sekä kommelluksista ja puivat näitä tuttaviensa kanssa. Julkkikset ovat jonkinlainen korvikeyhteisö, joiden edesottamuksia seuraamalla ihmiset kokevat valheellista yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys on tietysti vain puolinaista. Vaikka pääsemme osallisiksi heidän elämästään, eivät he ole kiinnostuneet meidän elämästämme. Tulemme tunnustaneeksi heidän ihmisyytensä, ilman, että kukaan tunnustaisi meidän ihmisyyttämme.
Tässä tilanteessa, jossa köyhällä kansalla on näköpiirissään vain yksi yhteisö, jonka tapahtumia he seuraavat päivittäin, on selvää mihin nuori pyrkii. Hän haluaa linssin toiselle puolelle, julkkikseksi. Vain näin hän kokee saavansa ihmisyytensä täysin tunnustetuksi, vain siten hänkin on joku. Naaman saaminen iltapäivälehteen antaa valheellisen tunteen siitä, että minulla on merkitystä. Kun sadat ihmiset lukevat tyhjänpäiväisiä kahden rivin ajatuksiani valtavan vähäpukeisen värikuvani vierestä, tiedän, että ihmisyyteni on tunnustettu. Elämme aikaa jolloin kaksiulotteisella pinnalla yritetään täyttää kolmiulotteinen tyhjiö.
Frank Martela 
Hei,
Jos nuo tässä viestissäsi mainitsemat teemat jäävät kuumottamaan ajatuksissasi, niin kannattaa lukaista ainakin pari ensimmäistä lukua Guy Debordin kirjasta Spektaakkelin Yhteiskunta.
Kun olemisen ja merkityksellisyyden keskiöön nousee kuvien välittämä ihmisten keskinäinen yhteiskunnallinen suhde, kun hyvää on se mikä näkyy, kun passiivisen sivusta seuraamisen kautta koetaan oma elämä julkkisten glamour bling blingin avulla ja kun kaikki ennen välittömästi eletty etääntyy vain representaatioksi tai kopioksi joka ei edes viittaa mihinkään alkuperäiseen, ollaan spektaakkelin yhteiskunnan portilla. Julkisuuden korostuminen on vain osa sitä.
Hyvää kesää sinullekin Frank. Kesä on myös filosofian alueella hyvää trippailun aikaa!
TykkääTykkää
Kai mä sitten olen virallisesti vanha. 🙂
Nimittäin vaikka toki voin hyvin kuvitella, että kyseisen aiheen voi problematisoida ja avata ihmeteltäväksi, omalta osaltani olen jotenkin onnistunut vain sulkemaan sen omaan arvoonsa. Vaikka toki kutakin aikaa ja sen arvoja – tai niiden puutetta – on syytä puntaroida ja hengittää, niin toisinaan koen, että toiset ilmiöt eivät kertakaikkiaan ansaitse paikkaansa parrasvaloissa.
Tämä lienee taas tätä ”kyynisyyttäni”, mutta nykyinen (onko se vain nykyisytä – tuskin ! – vain enemmän näkyvyyttä kuin koskaan kaikelle sille turhuudelle, ja niin paljon enemmän potentiaalisia klovneja, jotka käyvät kovaan kilpaan) höpönlöpö ei kohdallani juuri jaksa aiheuttaa kulmakarvan rasittumista. Ainoa suoranaisen haitallinen ilmiö on lööpit, joista suoraan tulee kuristavan paha olla – tyyliin ”äiti jätti vauvansa pakkaseen”. Suurinpiirtein kaikelta muulta voi pitkälti välttyä – adblockeria ja muita filttereitä vaan päälle, niin ei tarvitse nähdä iltapäivälehtien mainoksia netissä, ja kukapa pakottaa roskalehtiä hankkimaan tai televisiota avaamaan ?
Niin. Suojaan itseni tältä moskalta, koska pidän sitä enemmän kuin turhana, korrosiivisena. Mutta dekadenssihan on osa yhteiskuntien ”elämänvaiheita”, joten ei mitään uutta auringon alla. Ei todellakaan. Eiköhän antiikin Roomat ja Kreikat ja monet muutkin kultturit ole hehkeämmän kulttuuriperintönsä lisäksi osoittaneet myös kapasiteettinsa tähän täydelliseen kädelliseen turhuuntumaisuuteensa.
Sain tänään jälleen kerran liikuttua Leibnizistä ja vaikuttua Göthestä, muistella Kopernikusta ja muutoinkin voimallistua germaanisten kansojen kulttuuriperinnöstä käydessäni ’Walhalla temple’:ssä. Maailmassa on niin valtavassa määrin merkittävyyttä, että on vain kasvatuksen köyhyyttä, kun nuoria mieliä ei saada näillä vaikutettua.
Lienen etuoikeutettu, kun liikutun ja vaikutun suuruudesta ja merkittävyydesta. Yksi varmasti yhä useammasta, päivä päivältä. Jos turhimoita on yhä enemmän, niin niin on anti-turhimoitakin. Kaikkea on enemmän – miksi siis tuijottaa siihen moskaan ? 🙂
Koko ilmiö sinänsä on kait varsin ymmärrettävä, mutta koskan katson maailmaa potentiaalisen ylevyyden perspektiivistä, ei tämä aihealue juurikaan kosketa – se on vain yksi kädellisyyden narsistisuuden ilmentymistä. Melkein aina kun näen paljon pintaa, herättää se jo heti kysymyksen siitä, että liekö tässä syvyyttä – ja useimmiten sitä ei löydy.
Mahtaako kuitenkaan olla realistista sitä odottakaan – olisikohan keskiajan yhteiskunta ollut sen kummempi kuin tämäkään, jos sama klovnistinen rajoittamattomuus olisi silloin ollut tarjolla. Luulenpa, että vieläkin vulgaarimpaan rimanalitukseen oltaisin ylletty. 🙂
Tässä jotain hajatusta aiheen vierestä.
TykkääTykkää
Mitä sitten tulee tribaalisuuden katoamiseen, niin mun vaikutelma siitä on, että se ei ole oikeasti kadonnut tai katoamassa yhtään mihinkään. Nuoriso muodostaa yhä uudelleen omat heimonsa, ja niin tekee aikuisetkin. On ties minkälaista alakulttuuria ja harrastepohjaista yhteisöä. Tribaalisuus on suuresti voimissaan, ja ehkäpä sitten on niin, että samalla kuin kaikki eri heimojen edustajat tavoittavat toisensa yhä paremmin, myös turhan pinnan heimoveljet- ja sisaret löytävät toisensa. Ehkäpä näkyvyys on osin vain sitä ?
Toisaalta taas, tällainen tunne/elämys-pikakulttuuri on kehittynyt viime vuosikymmeninä pikavauhtia, se on jo paremminkin tiedettä kuin taidetta. Mainosgurut ja vastaavat mogulissimot tietävät tasan tarkkaan, mistä kädellisten tunnevivuista kiskoa, kun tutkimus etenee. Kansa edelleen pysyy pitkälti näistä koukuista tietämättöänä, ja sitä paremmin ui yhä paremmin tehtyihin verkkoihin.
Ennenkaikkea näen, että joku tekee tällä kaikella hemmetinmoisen vuoren rahaa. Ja jos yksi jättää helpon rahan jostakin kohdasta eettisin perustein ottamatta, niin aivan varmasti jonossa on aina se seuraava, jolla on hieman vähemmän varaa nirsoilla, ja jolle raha varmasti kelpaa.
Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki potentiaaliset tarpeet tehtaillaan, markkinoidaan ja myydään. Jos vain jossakin on tunnesisältöä, tai sitä muistuttavaa, se tullaan löytämään ja kauppaamaan. Ja tunnesisältö myy aina. Niin tunneohjautuneita me kädelliset viime kädessä kuitenkin olemme.
Eihän se kaunista ole, mutta what can you do ?
TykkääTykkää