Viime aikoina sosiaalista mediaa kiertänyt positiivisuushaaste on mainio keksintö. Tutkimukset osoittavat, että kiinnittämällä huomionsa elämän myönteisiin asioihin on mahdollista parantaa omaa hyvinvointiaan. Joillekin myönteisten asioiden ajattelu tulee luonnostaan, toisille taas ei. Mutta tämä jälkimmäinenkin ryhmä voi hitaasti muuttaa ajatustottumuksiaan säännöllisellä harjoittelulla. Esimerkiksi tietoisesti etsimällä jokaisesta päivästään kolme positiivista asiaa. Säännöllinen positiivisuushaasteen harjoittaminen voi siis tehdä ihmisestä onnellisemman.

Itse olen kuitenkin vähän kyllästynyt positiiviseen. Ammattini puolesta vuorovaikutan niin paljon posiitivisen elämänasenteen apostolien kanssa, että vapaa-ajallani etsiydyn mieluummin absurdin pariin. Elämään voi toki suhtautua optimistisesti tai pessimistisesti, mutta lopulta elämä on aika absurdi ilmiö. Kosminen silmänräpäys. Hiekanjyvän tipahdus ihmiskunnan historian suuressa tiimalasissa. Jonkin esi-isäsi yhden yön huuman arvaamaton seuraus. Heti kun vähän irtautuu elämän tärkeistä päämääristä ja suurista ahdingoista, niin huomaa että ei tällä kaikella lopulta ole niin paljon väliä. Elämä on. Kuten joku Sokrateen tuttu taisi joskus tokaista.

”Elämä on hyvä läppä, jonka punchline tappaa.”

Siksi haastan sinut etsimään elämästäsi absurditeettia. Pieniä tai suuria ilmiöitä, jotka tarkemmin katsottuna ovat täysin mielivaltaisia ja räikeän kummallisia. Kerro absurdit havaintosi kommenttikentässä alla tai jaa kavereillesi kirjeitse.

Absurditeetin hengessä retrohaastan heti kättelyssä Filosofian Akatemian tutkijan Markus Neuvosen. Ole hyvä Markus, tässä sinun eilinen facebook-statuksesi:

Se, että olemme yksi tilapäinen hetki 3,6 miljardia vuotta kestäneessä ketjureaktiossa, käveleviä ekosysteemejä soluinemme, mikrobistoinemme ja karvantuppipunkkeinemme, tekee meistä kiehtovia. Erityisesti siinä, että emme ole yksilöitä sellaisessa mielessä kuin itse kuvittelemme, vaan lähinnä oireita aineen itseorganisoitumisessa aineenvaihdunnaksi.

Ihmisen elo on tällaisessa katsannossa lyhyt ja hauras hetki, jolloin maailmankaikkeus havahtuu tarkastelemaan itseään meidän harhaisesta, epätäydellisestä näkökulmastamme. Minusta aika ihmeellinen juttu.

Tätä ajatusta vasten elämä on kaikissa iloissaan ja suruissaan yhtäkkiä kovin merkityksellistä. Tuntuu yhtäkkiä tärkeämmältä tulla tietoisemmaksi, läsnäolevammaksi ja viisaammaksi, olla utelias ja elää täydemmin. Minusta ihan kiva ajatus. Onttoudesta ja kolkkoudesta ei tietoakaan.

Absurdius on läsnä kun tarkastelemme itseämme biologisina olentoina, joiden elopainosta leijonanosa on erilaisia mikrobeita ja bakteereja, ja jonka solut uusiutuvat jatkuvasti, jolloin on epäselvää onko eilinen minä sama kuin tämänpäiväinen minä. Absurdius on läsnä tietoisuutemme mysteerissä, kysymyksessä siitä miksi ylipäänsä tuntuu joltakin olla minä, miksi emme ole vain biologisia taipumuksiamme toteuttavia koneita, vaan koemme vapaan tahdon huumaa. Absurdius on läsnä elämän kosmisessa mittakaavassa, universumin miljoonissa tähdissä ja Telluksen purjehduksessa läpi mustan avaruuden. Absurdius on läsnä siinä katkeamattomassa onnistuneiden lisääntymisten ketjussa, joka kulkee omien vanhempiesi kautta taaksepäin aina jonkinlaiseen yksisoluiseen alkueläimeen asti. Harvat ovat onnistuneet lisääntymään, mutta sinun miljoonista esivanhemmistasi joka ikinen. Aika onnekas sattuma oman elämäsi kannalta. Absurdius on läsnä siellä, mitä oli alkuräjähdystä ennen. Ja siinä, minkä periaatteiden varaan oman elämänkulkusi ripustat.

”Elämä on kuin pieru. Se saapuu fanfaarin kanssa, mutta häipyy nopeasti savuna ilmaan.”

Absurdius on vahvasti läsnä myös elämän pienissä yksityiskohdissa. Ostin juuri hetki sitten kahvin Hakaniemen hallin yläkerran kahvilasta. Laittamalla muovilätkän pieneen sähköiseen laitteeseen sain myyjän kaatamaan jostakin Afrikasta kerätyistä puiden siittiöistä puristettua kuumaa juomaa ikäänkuin vaihtokaupan omaisesti, vaikka itse en antanut mitään konkreettista, vain oletetun bittimuutoksen, joka markkeeraa muutosta tässä sosiaalisesti ylläpidetyssä rahajärjestelmässä, joka on yhä enemmän irtautunut mistään todellisesta arvosta.

Tämä absurdius voi ahdistaa. Kun terävä järki lävistää elämän näennäispäämäärien harsoverhot ja tuijottaa kuiluun, josta pelkkä tyhjyys tuijottaa takaisin, on tämä monelle liikaa. Siksi Hemingway toteaa, että ”älykkäiden ihmisten onnellisuus on harvinaisin asia minkä tiedän.” Siksi eksistentialistit Camusta Sartreen puhuvat inhosta, pahoinvoinnista ja sivullisuudesta, johon absurdin kosketus meidät syöksee. On mukavampi elää maailmassa, jossa hyvyys ja järjestys tuudittavat meidät suloiseen uneen kuin kohdata alaston absurdi kaaos.

Mutta lopulta absurditeetin synnyttämä ahdistus on vain länsimaisen maailmankuvan aikaansaama oire. Kivitauluun hakatuista kymmenestä käskystä lähtien meidät on opetettu uskomaan, että hyvä elämä on mahdollista vain absoluuttisen varmojen lakien puitteissa. Vain nämä täydellisen varmat rakenteet pitävät elämäämme koossa. Kun uskonnon asettamat totuudet alkoivat Valistuksen myötä menettämään otettaan, riensivät filosofit Kantista Wittgensteiniin etsimään uusia varmuuksia mielen ja kielen rakenteista. Absurdin uhka on ollut länsimaisen filosofian ja maailmankuvan kauhistuttava mörkö, jota ihmiset ovat paenneet milloin filosofisiin järjestelmiin, milloin totalitaarisen johtajan huomaan.

Mutta entä jos elämä ei edellytä varmuutta? Entä jos vain hyväksyisimme sen, että totuuksia ei ole ja kaikki on vain absurdia elämänlankojen tanssia? Ehkä sitten löytäisimme sen itämaisen elämänasenteen, jonka Alan W. Watts kiteyttää muutamaan lauseeseen (videolla, jonka animaatiosta vastaavat South Parkin kaverit). Watts muistuttaa että elämä ei ole projekti, se ei ole kilpajuoksu. Se ei ole ennalta asetetun ’elämän tarkoituksen’ toteuttamista.

Ei ole totuutta, on vain tie ja elämä.

Alan W. Watts sen sanoo. Elämä on musiikkia. Ja musiikin päämääränä ei ole päästä loppuun asti mahdollisimman nopeasti. Musiikki vain soi aikansa kauniisti. Ja niin kauan kuin oman elämämme musiikki vielä soi, voimme tanssia.