Olen viimeiset puoli vuotta asunut yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Muutosta vanhempien hoteista oman katon alle on toki jo kymmenisen vuotta, mutta tähän mennessä minulla on aina ollut kämppis tai tyttöystävä saman katon alla. Kuluneet kuukaudet ovatkin saaneet minut pohtimaan paljon ihmisen yhteisöllisyyttä ja yhteiselämisen lämpöä. Omakohtaisesti tuntuu tällä hetkellä siltä, että ihmisen kaltainen laumaeläin ei ole luotu asumaan yksin.

Monia viimeaikaisia viikonloppujani on elähdyttänyt erilaiset yhteisölliset kokoontumiset. Mökkiretket, promootiot, festarit sun muut ovat taanneet sen, että viikonloppupäivistäni olen viettänyt yksin vain marginaalisen osan ja nukkumaan mennessäni samassa talossa on ollut lukuisia ystäviä. Sunnuntai-iltaisin yksin kotona olen sitten havainnut tuntevani jonkinlaista sosiaalista krapulaa, haikeaa kaipausta lauman ympäröimäksi. Tämä on pannut minut miettimään, onko tämä individualistisen kulttuurimme synnyttämä yksinasumisen malli lainkaan sopivaa ihmisen kaltaiselle suhdelolle.

Pitkään olen pitänyt itseäni eräänlaisena piilevänä erakkoluonteena, joka vilkkaasta sosiaalisesta elämästä huolimatta tarvitsee parisuhteessa tai ystävien seurassa omaa tilaa ja aikaa. Nyt olen havainnut että minua erakkomaisemmatkin luonteet hakeutuvat sinne missä on ihmisiä. Eivät välttämättä puhumaan ihmisten kanssa, vain olemaan heidän lähellään. Heitä istuu esimerkiksi kapakoissa ihmisiä lempeästi tuoppinsa takaa katselemassa. Laumasielumme elää meissä vahvasti. Haemme yhteisöä ympärillemme.

Asiaa voi tarkastella vaikkapa ihmisen kehityshistorian kautta. Ammoisina aikoina ihminen eli, söi ja nukkui laumassa. Yksin jääminen oli savannilla kuolemantuomio. Maanviljelysyhteiskunta teki perheestä laumavaistomme perusyksikön, mutta perhe oli vielä varsin laaja kokonaisuus; saman katon alla saattoi asua useampi sukupolvi ja naimatta jääneet sukulaiset eivät suinkaan muuttaneet yksiöön, vaan useimmiten jäivät taloon. Esihistoriamme ja historiamme on siis pitkälti yhteisasumisen historiaa.

Nyky-yhteiskuntamme tarjoaa normaalina asumismuotona oikeastaan ainoastaan ydinperhemallia. Tässä mallissa siis yksi henkilö – kumppani – on lähilaumamme ainoa jäsen ja laumaisuutemme lähde. Kaikenlaiset kimppa-asumisratkaisut nähdään mahdollisina lähinnä nuorille ja epämääräisille elämäntapaintiaaneille. Parisuhteessa elämättömille yksinasuminen on itsestäänselvyys ja perheellisillekin ihanteeksi tarjotaan omakotitaloa kaukana sukulaisista ja ystävistä. Samanaikaisesti kaikki ihmisten onnellisuuteen ja hyvinvointiin keskittyvä tieteellinen tutkimus todistaa ihmissuhteiden keskeisyydestä elämässämme. Karkeistaen voidaan todeta, että mitä enemmän vietämme aikaa meille läheisten ihmisten seurassa, sitä paremmin voimme ja sitä onnellisemmiksi itsemme koemme.

Tässä kontekstissa minua ilahdutti kovasti kuulla, että Anni Sinnemäki asuu kommuunissa. Suuren puolueen puheenjohtajan ratkaisu raivaa tilaa ajattelumallille, jossa yhteisasuminen nähdään luontevana ratkaisuna myös pitkäkestoisesti. Entäpä jos ystävät hankkisivat yhteisen kämpän? Entäpä jos yksinäiset asuisivat asuntoloissa, joissa he törmäisivät toisiinsa yhteisissä oleskelutiloissa? Entäpä jos perheet eivät hankkisi unelma-asuntoaan yksin, vaan neuvottelisivat toisen pariskunnan kanssa viereisten asuintalojen ostamisesta? Uskoisin, että yhteiskunnassa, jossa tämänkaltaiset ratkaisut olisivat arkipäivää, olisi enemmän hyvinvointia. Jos yhteisölliset asumisratkaisut nähtäisiin suositeltavina ja yhteiskunnalliset rakenteet niihin kannustaisivat, olisi meillä vähemmän yksinäisyyden aiheuttamia oireita ja enemmän luontaisen yhteisöllisyyden luomaa iloa, huolenpitoa ja elämänlaatua.

Uskallammeko siis ylittää sen hartaasti vaalitun harhan, että mahdollisuus tehdä yksilöllisiä ja itsenäisiä valintoja on onnen lähde? Uskallammeko yksilön palvonnan sijasta myöntää ihmisolemisen perustava yhteisöllinen luonne? Ja uskallammeko tämän jälkeen tehdä ratkaisuja isoissa asioissa kuten asumisessa, jotka tukevat suhdelon – ei yksilön – hyvinvointia? Sitä kysyn nyt sunnuntaina, yksiössäni.