Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi
Eric Weinerin
haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja
mediassa
. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi.
’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.