Tagged: killing spree

Itseään korostavat joukkomurhaajat: Pitäisikö tekijä häpäistä?

Miten pohjoismainen hyvinvointivaltio voi estää turhaan viattomia ihmisiä tappavat itsensäkorostajat? Tämä kysymys lienee jokaisella mielessä viimeisen tapauksen jälkeen. Eräs vastaus on: häpäisemällä tekijä julkisesti mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla. Vastaus on yllättävä ja totuttuja oikeusnormejamme vastaan, mutta äärimmäiset teot vaativat äärimmäisiä vastatoimia. Selvitetäänpä siis miksi tämä voisi toimia.

Ihminen on luontaisesti myötätuntoa kokeva olento, mutta kulttuurit ovat kaikkina aikoina vahvistaneet tätä luontaista kapasiteettia erilaisin tavoin. Länsimainen moraali on viimeiset vuosisadat perustunut kristillisen tradition pohjalta nousevaan syyllisyys-etiikkaan. Kasvatuksen kautta omaksumme tietyt normit ja syvän syyllisyyden tunteen, joka iskee meihin väkisin, kun näitä normeja rikomme. Uskonnon vallan heikkenemisen, kriittisen kulttuuriliikkeen ja yleisen koulutustason kasvun vuoksi tämä sisäänrakennettu moraali on kuitenkin menettänyt otettaan ihmisistä. Useimmissa tapauksissa sen jättämää tyhjiötä täyttää omakohtaisemmin omaksuttu vastuuntunto, mutta joissakin tapauksissa kehitys kulkee kieroon.

Uskon, että kaikkia viimeaikaisia turhaan tappajia on elähdyttänyt primitiivisempi häpeä-kunnia -moraliteetti. Häpeän ja syyllisyyden ero on siinä, että häpeää tunnemme ihmisten edessä, kun syyllisyyden kohtaamme yksin. Samoin kunniaa tunnemme toisten ihmisten silmien kautta. Nämä nuoret miehet ovat olleet jonkinlaisia hylkiöitä, jotka eivät ole kestäneet sitä että ympäröivä yhteisö ei ole kunnioittanut heitä. Heidän tekonsa on ollut äärimmäinen keino lunastaa paikkansa yhteisössä, saada ihmiset kunnioittamaan heitä. Sillä vaikka voimme vihata heitä, samalla heidän tekonsa herättää samanlaista kunnioitusta kuin jonkin vihollisemme ääriteko.

Kun lehtien palstat taas täyttyvät uutisista, joissa käydään lävitse tekijän luonnetta, kasvuolosuhteita, mielipiteitä ja itse tekoa, luomme tahtomattammekin tietyn kunnioituksen ilmapiirin tekijän ympärille. Nykynuorison tärkeimpiä haaveita on tulla julkkikseksi, ja nämä nuoret kirjoittavat nimensä lehtien kansiin ja ihmisten mieliin. Jokainen raportoitu teko siis valitettavasti inspiroi toisia nuoria ja näin lisää todennäköisyyttä uusille turha-murhille.

Siksi ratkaisu on riisua heidät kaikesta kunniotuksesta. Emme kuitenkaan voi lopettaa asioista uutisoimista ja vaieta tapauksia kuoliaiksi. Jos – hypoteettisena ja äärimmäisenä esimerkkinä – riisuisimme tekijän alasti ja sijoittaisimme hänet julkiselle paikalle niin, että kaikki näkisivät hänen sukupuolielimensä, olisi tämä omiaan nöyryyttämään tekijän perusteellisesti. Esimerkin aikaansaama peloitevaikutus omien sukupuolielimien paljastumisesta voisi kohtuullisen tehokkaasti estää muita vastaavia tekoja harkitsevia toteuttamasta fantasioitaan.

Tiedän, että tämänkaltainen ratkaisu ei sovi lainkaan yhteen länsimaisen oikeuskäytännön kanssa, joka on systemaattisesti purkanut kaikki keskiaikaiset (jolloin elimme vielä häpeä-moraalin aikaa) häpeärangaistukset. Mutta jos mietit hetken näiden turha-murhaajien psykologista profiilia, voit ehkä ymmärtää että tällaisella keinolla tämänkaltaiset teot voitaisiin ehkä saada loppumaan. Se olisi niin arvokas päämäärä, että koen, että meidän tulee avoimesti miettiä kaikkia keinoja, joilla näin monia turhia kuolemia voitaisiin tulevaisuudessa välttää.