Masennus, siitä kasvanut viha ja sopivien esikuvien palvonta. Näistä aineksista muotoutui kansallinen tragedia. Itseensä kietoutunut vasta 18-vuotias poika katsoi oikeudekseen kahdeksan elämän lopettamisen ja lukuisten omaisten loppuelämän traumatisoinnin saadakseen itselleen 15 minuuttia julkisuutta. Jokelan tragedian ymmärryksellinen jälkihuolto perustuu nimimerkin Huolestunut Äiti kysymyksiin: ”Miten tällaista voi tapahtua? Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Haettaessa vastausta ensimmäiseen kysymykseen on pahin virhe redusoida asia johonkin yhteen lähteeseen. Kyseessä oli yksittäistapaus, joita näyttää nykyään liberaaleissa länsimaissa tapahtuvan aika ajoin. Oli siis vain ajan kysymys, koska on Suomen vuoro. Samaan aikaan teko voidaan myös nähdä aikamme peilinä: mitä tapahtuu, kun yhteisö yksityistää moraalin ja arvot mutta kollektivisoi tehokkuusajattelun ja julkisuuden palvonnan.

Typerintä on silti kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin poliittinen tai filosofinen teko, huolimatta abipojan pikkunäppärästä manifestista. Onko ihmisten niin vaikea ymmärtää, että ensin oli katkeruudesta ja masennuksesta kasvanut viha ja megalomaaninen kuva itsestä muiden yläpuolella? Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin suuruudenhulluuden täyttämä itsemurha. Jos tekijä olisi ollut esittämänsä kaltainen yli-ihminen, ei hänellä olisi ollut mitään syytä tappaa itseään. Hän olisi ylpeästi ja silmäänsä räpäyttämättä seissyt oikeussalissa katsoen uhriensa omaisia silmiin ja kertonut, etteivät he ansainneet elää. Poikaparka oli ihan tavallinen masentunut, joka vain ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Siksi hänen piti tappaa itsensä niin megalomaanisella tavalla.

Tämä manifestin vakavasti ottaminen ei ole vain typerää, vaan suorastaan moraalitonta. Pohjanoteerauksen ottaa nimiinsä Helsingin Sanomat, joka kulttuurisivuillaan spekuloi julkaistaanko suomennos Simon Blackburnin kommentaarikirja Platonin Valtiosta juuri nyt Jokelan tapausten johdosta (HS 18.11). Sen mielestä siis nykyinen Oxfordin filosofian professori ja Platon voidaan asettaa dialogiin tämän pikkunaskalin kanssa, joka tappoi itsensä ajatuksellisen heräämisensä alkumetreillä. Itseensäkäpertyneet itsemurhakandidaatit, jotka pitävät itseään liian hyvinä siihen nuorten yhteisöön, jonka he lukiossa kohtaavat, eivät muuta tarvitsekaan kuin esikuvan, jonka ajatuksia käsitellään vakavasti valtakunnan päämedioissa, jotta järjetön suuruudenhulluus saisi otteen heistäkin.

Tärkeämpi teema kuin median vastuu on kuitenkin yhteisön vastuuttomuus. Yhteisö on laiminlyönyt moraalin ylläpidon. Filosofi Marja-Riitta Ollilan kysymys Seura-lehdessä on paljastava: ”Miksi olla moraalinen maailmassa, jos muut kukoistavat toisia tallaamalla?”Jotta näin voisi kysyä, täytyy olettaa, että ihmisen kukoistaminen on mahdollista, ilman, että hän olisi moraalinen. Näin asia nykyaikana paljolti onkin. Aika, jolloin moraalisuus oli hyvän elämän itsestään selvä osa, on kaukana takanapäin. Erityisesti nuoret elävät moraalisessa arvotyhjiössä, jossa ei-moraaliset arvot ovat korvanneet moraalin jättämää tyhjiötä. Monelle nuorelle julkisuudesta on tullut totaalinen itseisarvo. Julkisuuteen pääsemisen kuvitellaan tekevän saavuttajastaan erityisen, antamaan elämälle tarkoituksen ja sisällön, riippumatta siitä miten julkisuus saavutetaan. Myös esimerkiksi kuluttajuus on kaupallisen viestinnän manipuloivalla vaikutuksella täyttänyt moraalin jättämää tyhjyyttä.

Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.

Moraali on määritelmällisesti yhteisöllistä. Se on yhteisön kollektiivinen keino kontrolloida yksilöitä ja näin mahdollistaa harmoninen yhteiselo. Yhteisöllisenä ilmiönä sen ylläpito vaatii, että sitä uusinnetaan jatkuvasti. Yksilöt omaksuvat moraalinsa sisäistämällä yhteisön normit ja moraalisäännöt. Tämä taas vaatii, että yhteisö kommunikoi moraalisääntöjä yksilölle, sekä puheella, sanattomalla viestinnällä, että sanktioinnilla. Jos yhteisö lakkaa kommunikoimasta moraaliaan yksilöille, heikkenee moraalisuuden rooli ihmisten elämässä. Sen tarjoama tunteellinen kontrolli yksilön käytöksestä rapautuu, yksilö kykenee yhä helpommin ylittämään moraalinsa. Ei ole olemassa yhteisön moraalia, ellei yhteisö jatkuvasti ilmaise tätä moraaliaan.

Moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin. Syitä on monia: Ensinnäkin on pitkiä historiallisia kaaria, kaupungistuminen ja uskontojen hiipuminen jättävät nuoren yhä enemmän yksin elämänsä suurten kysymysten äärelle. Toiseksi protestanttisissa maissa on jo pitkään jatkunut perheen merkityksen alasajo. Katolisissa maissa ja oikeastaan koko maapallolla pohjoista Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuunottamatta on perheen merkitys voimakas ja perhekäsitys laaja. Meillä Suomessa ydinperhe muodostaa valitettavan usein lähinnä talousyksikön. Kolmanneksi koulu, joka on useimmiten nuorten tärkein yhteisö, on nykyisessä taloutta palvovassa ilmapiirissä typistynyt tulosyksiköksi. Tulosyksiköiltä vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Samanaikaisesti pehmeät, ei-mitattavat tulokset, kuten mieleltään ehjien nuorten kasvattaminen, yhteisön tarjoaminen nuorelle tai poikkeavien auttaminen jäävät vain juhlapuheisiin.

Nuoria ja ylimielisiä Raskolnikoveja on ollut kaikkina aikoina. He ovat katsoneet ylittäneensä yhteisönsä moraalin. Siltikin jokin on estänyt heitä käytännössä toteuttamasta moraalin karmivaa kieltämistään. Tämä jokin on ollut se sisäistetty moraali, omantunnon ääni, joka kaikesta tietoisesta tukahduttamisesta huolimatta on sitonut yksilön kädet, estänyt hänen tekonsa. Urbanisoitunut, sekularisoitunut, liberaali länsimainen yhteisö on olennaisesti heikentänyt kykyään rakentaa sisäistettyä moraalia yksilölle. Joskus tämän laiminlyönnin oireet ovat traagiset.

Miten moraalia sitten ylläpidetään? Puhumalla siitä, esittämällä moraalikannanottoja, paheksumalla ja eristämällä moraalin rikkojat. Komentamalla naapurin lapsia, esittämällä bussissa julkisesti moraalinen paheksuntansa epäpätevälle vanhemmalle. Voidaan syyttää yhteiskuntaa ja sanoa, ettei se ole budjetoinut riittävästi resursseja nuorten henkisten ongelmien käsittelyyn. Tämä on osittain totta mutta syvällisemmin ahdistavaa on se, että yhteiskunta vain paikkaa niitä palveluja, jotka suomalaiset yhteisönä ovat lakkauttaneet. Ei ole todempaa sananlaskua kuin ”tarvitaan koko kylä kasvattamaan lasta”. Moraalisesti vahvan lapsen kasvattamiseen eivät pelkät vanhemmat riitä, siihen tarvitaan koko yhteisön panosta.