Tagged: yhteisö

Ihmisyysolettama ja aidon kohtaamisen ihme

Mitä yhteistä on Esa Saarisella ja evankelis-luterilaisella kirkolla? Tätä pohdin loppukeväästä Balaton-järven rannalla, kun osallistuin kirkon järjestämään Arvojen Areena -seminaariin, jossa joukko nuorekkaita eri alojen osaajia koottiin yhteen pohtimaan elämän suuria arvoja. Seminaarissa tapahtui nimittäin ihme: Muutamassa päivässä joukosta tuiki tuntemattomia kasvoi toisistaan välittävä yhteisö, jonka keskuudessa pohdittiin syvällisiä ja jaettiin joskus kipeitäkin tarinoita.

Mietin seminaarissa, että olen kohdannut vastaavan keskinäisen avautumisen ihmeen myös aiemmin, Esa Saarisen Pafos-seminaarissa, jossa myöskin joukko nuoria kokoontuu vieraalle paikkakunnalle pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja järjestään löytävät hämmentävän syvän yhteyden toinen toisiinsa.

Mitä Balaton-järven rannalla tapahtui? Mitä Pafoksella tapahtui? Mitkä tekijät synnyttivät tämän molemmissa manifestoituneen aidon kohtaamisen ihmeen? Nämä kysymykset kaivelivat mieltäni läpi kuluneen kesän.

Tapahtumissa oli toki eronsa: Esan Pafos-seminaarissa ihmisiä on sata, se kestää viikon ja seminaarin rungon muodostavat E. Saarisen luennot. Arvojen Areena kesti neljä päivää, ihmisiä oli kolmisenkymmentä ja seminaarin rungon muodostivat osallistujien omat lyhyet alustukset ja niistä kumpuava ryhmäkeskustelu. Mutta pinnan alta löytyi ainakin neljä keskeistä fundamenttia, jotka yhdistivät molempia tapahtumia.

1. Ihmiset repäistiin irti arjesta, uuteen paikkaan, uusien ihmisten keskelle

Arkisessa elämässämme olemme helposti tuttujen kaavojen vankeja. Meillä on tietyt vakiintuneet roolit ja pinttyneet tavat, joihin olemme vuosien myötä kasvaneet sisään. Ihmisen toiminta on paljon enemmän olosuhteista kiinni kuin olemme valmiita myöntämään. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. On vaikea uusiutua kun sekä fyysinen että sosiaalinen ympäristö puskee sinua takaisin vanhaan muottiin.

Alkoholisti ei voi parantua jos hän jatkaa ryyppykavereidensa kanssa hengailua. Sosiaalinen ympäristö imee hänet takaisin pullon ääreen. Sama tapahtuu vähemmän dramaattisesti meistä jokaiselle. Kun yritämme muuttua ja etsiä itseämme uudella tavalla, läheisemme palauttavat meidät ruotuun. Joskus ihan tietoisesti (”ei sinusta ole siihen”, ”älä nyt hulluja puhu”), mutta useimmiten tiedostamattaan. He tulkitsevat käytöstämme sen perusteella minkälaisia olimme eilen ja odotuksillaan ohjaavat meitä takaisin tuttuihin uomiin.

Pafos ja Balaton tarjoavat molemmat raamit löytää itsensä uusiksi. Uusien ihmisten keskellä, uudella paikkakunnalla valmiit roolit eivät määritä minuuttamme. Voimme heittäytyä uusiin suuntiin ilman menneisyyden kitkaa. Samasta syystä olen itse nauttinut kuukausienkin pituisesta yksin matkustamisesta. Kuten kuka tahansa yksin matkustanut tietää, tällaiset matkat ovat aina yhtä paljon matkoja omaan minuuteen kuin ne ovat matkoja uusiin maihin ja kulttuureihin.

Matka siis irrottaa valmiista raameista. Sen avulla kanava on auki ja muutos mahdollinen. Mutta se ei yksin selitä muutoksen suuntaa.

2. Ei määritettyä tarkkaa päämäärää.

Sekä Pafos että Balaton olivat seminaareja. Mutta ne eroavat tyypillisestä seminaarista siinä, että niillä ei ole mitään erityistä päämäärää. Ei määritetä strategiaa, ei tuoteta julkilausumia, ei ole edes mitään selkeää omaan elämään liittyvää päämäärää, jota ne ilmoittaisivat palvelevansa.

Tämän ansiosta nämä irtiotot arjesta ovat eräänlaisia liminaali-tiloja, välitiloja kahden todellisuuden välissä, joissa kaikki on mahdollista. Antropologi Victor Turner on ansiokkaasti kuvannut Sambian ndembu-kansan rituaaleja, joissa normaalit sosiaaliset rooliodotukset kumoutuvat ja ihmiset ovat huomattavan vapaita toteuttamaan itseään uusilla tavoilla. Itse olen Turnerin innoittamana kuvannut esimerkiksi rock-festareita tällaisina karnevalistisina vaihtoehtoisen sosiaalisen todellisuuden näyttämöinä.

Turnerin mukaan nämä epästrukturoidut välitilat synnyttävät communitaksen eli yhteisöllisyyden muodon, joka perustuu tasavertaisuuteen ja keskinäiseen välittämiseen. Kun rakenteet ja hierarkia on kumottu, pääsevät ihmiset kohtaamaan toinen toisensa ihmisinä. Syntyy syvä keskinäinen yhteys, jota erityisesti jaetut kokemukset vahvistavat.

En ole Sambiassa käynyt, mutta festareilla sitäkin enemmän. Ja siellä olen kokenut tämän vahvan yhteyden tuntemattomien ihmisten välillä. Syntyy festariyhteys, joka mahdollistaa häkellyttävät kohtaamiset halaamisesta henkselöitymiseen (ks. alla). Sauna, jossa herra ja duunari ovat molemmat alastomina toistensa edessä, on myös yksi suomalainen communitaksen paikka.

Pafos ja Balaton ovat myös vahvasti communitaksen areenoita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisensa ilman etukäteisroolien kahleita ja jakavat matkakokemukset keskenään yhteisistä aterioista ilta-aikaiseen tähtitaivaan ihmettelyyn. Näin he ovat tavallista enemmän alasti toistensa edessä, alttiita kohtaamaan toisensa ihmisenä. Kun ei ole kiirettä, on aikaa heittäytyä keskustelun vietäväksi ja antaa hetken johtaa askelia uusiin suuntiin. On aikaa puhua ihmisyydestä ja toden teolla nähdä se toinen kokonaisvaltaisena ihmisenä.

Mutta tämäkään ei vielä riitä. Joskus reissussa tuntemattomat ihmiset löytävät toisensa ja jakavat unohtumattoman illan. Toisina iltoina istut hostellin terassilla viidakon ääressä yksin oluen ääressä. Pafoksella ja Balatonilla tämä kohtaamisen ihme tapahtuu joka kerta. Sen selittämiseksi tarvitsemme kolmannen tukipilarin.

3. Johdettu ihmisyysolettama

Kun tulet uuteen ympäristöön, etsit vaivihkaa vihjeitä siitä, mikä käytös tässä ympäristössä on sallittua ja mikä ei. Hautajaisissa on eri tunnelma kuin kaksikymppisissä, pikkujouluihin sopiva tuttavallisuus ei ole suotavaa yhtiökokouksessa. Pafos ja Balaton ovat osallistujille täysin uusia sosiaalisia tilanteita, joten mitään valmista skriptiä sopivasta käytöksestä ei ole. Siksi ratkaisevaan asemaan nousevat tilaisuuden johtohahmot, Pafoksen tapauksessa Esa Saarinen ja Balatonin tapauksessa kirkonmiehet. Omalla esimerkillään ja puheellaan he luovat ne normit, joiden ympärille tilaisuuksien sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu.

Tämä oli se yhdistävä avain kahden seminaarin välillä. Molemmissa tapauksissa vetäjät tekivät aktiivisesti työtä virittääkseen ihmiset kohtaamaan toisensa kunnioituksen ja mahdollisuuksien näkökulmasta. Esa ja kirkonmiehet painottivat molemmat sitä kuinka jokainen paikallaolija on erityinen ja kiinnostava tyyppi. Kun he esittelivät kaksi henkilöä toisilleen, he vihjasivat toisesta löytyvien innostavuuksien suuntaan. Ja erityisesti he osoittivat tätä kunnioitusta ja lämpöä toista kohtaan omalla käytöksellään, he lähestyivät jokaista paikallaolijaa kunnioittavasti ja avoimena inhimilliselle kohtaamiselle.

Samalla näistä keskinäisen kulttuurin normeista puhuttiin myös ihan ääneen. Yleisön edessä molempien seminaarien vetäjät muistuttivat, että tämä on keskinäisen kunnioituksen paikka. He kielsivät tuomitsemasta toisia, he tähdensivät että täällä vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Se avoimen kohtaamisen ilmapiiri, joka joskus syntyy spontaanisti, väännettiin näissä seminaareissa ihan rautalangasta. Ihmisille kerrottiin ääneen mikä käytös on sallittua ja samalla myös ääneen vakuutettiin, että täällä uskaltaa oll avoimempi, koska voi luottaa siihen että toinen kohtaa sinut myötämielisesti.

”Pafos-viikko sallii irrottautumisen suorituspaineista ja arjen hyörinnästä. Syntyy vapautunut, kunnioittava, hyväntahtoinen, positiivis-realistinen kohtaamisen tilanne, jonka ytimessä on jokaisen meidän ihme ihmisenä. Tunnelma on hyväksyvä, inspiroitunut, rohkaiseva, kohtelias ja kohottava.” – Esa Saarinen Pafoksella keväällä 2014

On tärkeää, että normit sanotaan ääneen. Se tekee niistä konkreettisia ja käsinkosketeltavia, se mahdollistaa niihin vetoamisen myöhemmin tarvittaessa. Mutta vielä tärkeämpää oli että vetäjät itse osoittivat elävänsä näiden normien mukaan. Jos heidän oma käytöksensä olisi ollut ristiriidassa ääneenlausuttujen normien kanssa, olisivat ne jääneet tyhjäksi puheeksi. Mutta nyt kun ne normit näkyivät ensin käytöksessä ja sinä sosiaalisessa ilmapiirissä, jota kohti seminaari eteni, ja sitten ne myös sanottiin ääneen, niin tämä puheen ja käytännön yhteisvaikutus toimi voimakkaasti kulttuuria luovana tekijänä. Keskinäistä kunnioitusta ilmentävä kulttuuri ei näissä seminaareissa ollut sattuma, vaan johdettu tapahtuma.

4. Kasvu uuteen yhteisöllisyyteen

Kun edelliset kolme tekijää ovat kunnossa, on mahdollisuus auki ja suunta selvä. Vielä tarvitaan ihmiset tekemään asia todeksi. Jotkut ihmiset syttyvät hitaammin, toiset nopeammin, mutta molemmissa seminaareissa oli hienoa havaita, kuinka ihmiset tempautuivat mukaan ja ottivat kulttuurin rakentamisen omaksi henkilökohtaiseksi vastuukseen. He menivät jututtamaan sivussa olevaa ihmistä, he tekivät aloitteen halaamisesta, he kannustivat ja tukivat toisiaan. Vaikka vetäjät toimivat suunnannäyttäjinä, niin varsinaisen työn teimme me osallistujat – joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa joita päivä eteemme toi. Jokainen hymy, katsekontakti, tervehdys ja keskustelu voi ilmentää aidon kohtaamisen ihmettä, tai olla ilmentämättä. Kun tarpeeksi moni uskalsi avoimin mielin lähteä kohtaamaan toinen toisensa, kasvoi joukosta tuntemattomia kohisten keskinäisvälittävä yhteisö.

Lopulta se kulttuuri, jota ylläpidämme, on jokaisen meidän vastuullamme. Meistä jokainen uusintaa tietynlaista kulttuuria päivittäisellä toiminnallamme. Kun kulttuuri on syvälle juurtunut, on muutos vaikeaa. Mutta ei koskaan mahdotonta. Panokset ovat kovat: Jos onnistumme löytämään ne keskeiset yhdistävät tekijät, jotka mahdollistivat aidon kohtaamisen ihmeen Pafoksella ja Balatonilla, ehkä voimme tuottaa aitoja kohtaamisia myös monissa muissakin tilanteissa. Se on jokaisesta meistä kiinni, ja samalla jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä. Aidon kohtaamisen ihmeen ymmärtämisessä piilee siemen elävämpään ihmisyyteen.

Esan Pafos-seminaarien ytimessä olevaa ”kohottava elämänfilosofista käytäntöä” olen pohtinut aiemminkin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa. Aidon kohtaamisen ihme oli myös väitöskirjani aihe ja ilmenee myös puhuessani festariyhteydestä ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoidusta magiasta.

Normin sisäistämisen mekaanisuus

On samanaikaisesti huojentavaa ja pelottavaa havaita se mekanismi, jolla ihminen sisäistää jonkin ulkoapäin annetun normin. Hiljaa hiipien jokin asia, jota ihminen noudattaa vain ulkoisen pakon edessä, muuttuu sisäiseksi normiksi, asiaksi, jonka noudattamattomuudesta ihminen suorastaan närkästyy. Esittelen ensin mekanismin ja kerron lopuksi miksi se toisaalta on huojentava, toisaalta pelottava.

Esimerkki, josta asian tällä kertaa huomasin, on varsin triviaali. Tieteelliset lähdemerkinnät ovat luonteeltaan varsin pikkutarkkoja: pilkut, pisteet, ja kursiivit on oltava juuri oikeassa paikassa. Väärällä puolella sulkumerkkiä oleva piste on vakava virhe. Pitkään minua inhotti tämä pilkkua nussiva käytäntö ja pitkin hampain kirjoitin lähteeni oikeaan muottiin vain koska tämä oli koulutöiden pakotettu käytäntö. Tuhlasin siis paljon henkistä energiaani purnatakseni asiasta, jolle en yksinkertaisesti mahtanut mitään.

Urautuminen on kuitenkin jo syönyt pienen kapinallisen. Kirjoittaessani erästä vähemmän formaalia paperia huomasin automaattisesti merkitseväni lähteet pilkulleen virallisella tavalla. Silmääni suorastaan häiritsi keskeneräisesti tai väärin merkitty lähde ja koin nautintoa korjatessani sen virallisen standardin mukaiseksi. On myönnettävä, että olen totaalisesti omaksunut tämän normin, joutunut sisäistämisen uhriksi. Koen suorastaan moraaliseen verrattavia tunnereaktioita: paheksuntaa puutteellisesta merkitsemistavasta ja ylevöitymistä lähdemerkinnän täydentämisestä.

Tämä sisäistämisen proseduuri on tietysti varsin luonnollinen. Jos on jokin yhteisön normi, jota olet pakotettu noudattamaan, on henkisesti hyvin vaikeata taistella sitä vastaan, toimia jatkuvasti oman tahdon vastaisesti. Huomattavasti helpompaa on sisäistää tämä normi: tällöin säilyttää vapautensa, saa toimia oman tahtonsa mukaan. Tämä ilmiö oli erityisen silmiinpistävä armeijassa, jossa alokasaikana tiukkasävyisesti tiettyjä käytäntöjä vastaan kapinoineet toverini olivat puolessa vuodessa – itse alikersanttina ollessaan – ensimmäisinä vaatimassa samojen käytäntöjen noudattamista. En moiti heitä. Jatkuva oman tahdon vastaisesti toimiminen on henkisesti valtavan kuluttavaa ja hajottaa kenen tahansa pään ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tämä aivopesu on erityisen silmiinpistävää tällaisissa poikkeustiloissa, on muistettava, että maailmankuvamme ja elämäntapamme kokonaisuudessaan ovat pitkälti oman yhteisömme aivopesun hedelmiä. Sopeutuminen mihin tahansa yhteisöön on yhteisön normien sisäistämistä.

Huojentavaa tässä on se, että tämän sisäistämisen mekanismin avulla yksilö
de facto
kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi ja moraaliseksi kansalaiseksi. Yhteisö suosii tiettyjä käytäntöjä ja sanktioi toisia. Yksilö sisäistää nämä ja niistä kasvaa hänen moraalinsa. Ilman tätä mekanismia ei siis olisi moraalia eikä mitään nykymuotoista yhteisöä. Ainoa mekanismi yhteisön ylläpitämiseksi olisi pelko ja taloudellinen vaihto. Tämä olisi raaka ja epäinhimillinen yhteisö mutta paljolti myös se yhteisö, johon uusliberalistinen ideologia meitä vie. Moraali vaatii yhteisön, joka ylläpitää sitä.

Pelottavaa mekanismissa on se, että mekanismi on niin vahva, että yksilö voidaan sen avulla saada omaksumaan melkein minkälaisia tahansa ideologioita. Armeija oli tästä aivopesun mekanismista yksi esimerkki. Erilaiset totaalisten valtioiden kuulijaiset keskitason virkamiehet ja tuomioiden toteuttajat ovat toinen esimerkki. Yhteisön moraalinen kasvu lähtee liikkeelle niistä harvoista yksilöistä, jotka henkisesti jaksavat vastustaa vallitsevaa ideologiaa ja moraalisen enemmistön vastareaktiosta ja eliitin vainoista huolimatta kykenevät puheillaan ja teoillaan luomaan siemenen uudelle, inhimillisemmälle moraalisuudelle.

Normin mekaaninen sisäistäminen on evoluution meihin istuttama systeemi. Se on korvaamaton, koska ihmisyhteisön muodostuminen edellyttä sitä. Toisaalta henkinen kehitys tapahtuu vain sitä vastaan taistelemalla. Aikamme ongelma on, että individualismi pyrkii tästä pakkopaidasta eroon, kohti vapautta määrittää itse omat arvonsa. Tämä on ongelmallista, koska se heikentää yhteisön moraalia. Moraalin terveen ytimen puolesta pitää taistella. Toisaalta moraalin sementoiminen estää sen kehittymisen ja luo pysähtyneen ja konservatiivisen yhteisön. Aikamme suuri kysymys onkin, miten kasvattaa yhteisöstä vakaan moraalinen mutta jättää tie avoimeksi myös moraalin positiiviselle kehitykselle? Miten voimme arvorelativistisessa maailmassa määrittää, mikä osa moraalia on säilytettävä ja mikä moraalinen kehitys on hyvää? Kysymys on äärimmäisen vaikea, mutta inhottava fakta kaikkien relativistien ja liberalistien kannalta on, että meidän on pakko vastata siihen.

Jokelasta: Yhteisö moraalin ylläpitäjänä

Masennus, siitä kasvanut viha ja sopivien esikuvien palvonta. Näistä aineksista muotoutui kansallinen tragedia. Itseensä kietoutunut vasta 18-vuotias poika katsoi oikeudekseen kahdeksan elämän lopettamisen ja lukuisten omaisten loppuelämän traumatisoinnin saadakseen itselleen 15 minuuttia julkisuutta. Jokelan tragedian ymmärryksellinen jälkihuolto perustuu nimimerkin Huolestunut Äiti kysymyksiin: ”Miten tällaista voi tapahtua? Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Haettaessa vastausta ensimmäiseen kysymykseen on pahin virhe redusoida asia johonkin yhteen lähteeseen. Kyseessä oli yksittäistapaus, joita näyttää nykyään liberaaleissa länsimaissa tapahtuvan aika ajoin. Oli siis vain ajan kysymys, koska on Suomen vuoro. Samaan aikaan teko voidaan myös nähdä aikamme peilinä: mitä tapahtuu, kun yhteisö yksityistää moraalin ja arvot mutta kollektivisoi tehokkuusajattelun ja julkisuuden palvonnan.

Typerintä on silti kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin poliittinen tai filosofinen teko, huolimatta abipojan pikkunäppärästä manifestista. Onko ihmisten niin vaikea ymmärtää, että ensin oli katkeruudesta ja masennuksesta kasvanut viha ja megalomaaninen kuva itsestä muiden yläpuolella? Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin suuruudenhulluuden täyttämä itsemurha. Jos tekijä olisi ollut esittämänsä kaltainen yli-ihminen, ei hänellä olisi ollut mitään syytä tappaa itseään. Hän olisi ylpeästi ja silmäänsä räpäyttämättä seissyt oikeussalissa katsoen uhriensa omaisia silmiin ja kertonut, etteivät he ansainneet elää. Poikaparka oli ihan tavallinen masentunut, joka vain ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Siksi hänen piti tappaa itsensä niin megalomaanisella tavalla.

Tämä manifestin vakavasti ottaminen ei ole vain typerää, vaan suorastaan moraalitonta. Pohjanoteerauksen ottaa nimiinsä Helsingin Sanomat, joka kulttuurisivuillaan spekuloi julkaistaanko suomennos Simon Blackburnin kommentaarikirja Platonin Valtiosta juuri nyt Jokelan tapausten johdosta (HS 18.11). Sen mielestä siis nykyinen Oxfordin filosofian professori ja Platon voidaan asettaa dialogiin tämän pikkunaskalin kanssa, joka tappoi itsensä ajatuksellisen heräämisensä alkumetreillä. Itseensäkäpertyneet itsemurhakandidaatit, jotka pitävät itseään liian hyvinä siihen nuorten yhteisöön, jonka he lukiossa kohtaavat, eivät muuta tarvitsekaan kuin esikuvan, jonka ajatuksia käsitellään vakavasti valtakunnan päämedioissa, jotta järjetön suuruudenhulluus saisi otteen heistäkin.

Tärkeämpi teema kuin median vastuu on kuitenkin yhteisön vastuuttomuus. Yhteisö on laiminlyönyt moraalin ylläpidon. Filosofi Marja-Riitta Ollilan kysymys Seura-lehdessä on paljastava: ”Miksi olla moraalinen maailmassa, jos muut kukoistavat toisia tallaamalla?”Jotta näin voisi kysyä, täytyy olettaa, että ihmisen kukoistaminen on mahdollista, ilman, että hän olisi moraalinen. Näin asia nykyaikana paljolti onkin. Aika, jolloin moraalisuus oli hyvän elämän itsestään selvä osa, on kaukana takanapäin. Erityisesti nuoret elävät moraalisessa arvotyhjiössä, jossa ei-moraaliset arvot ovat korvanneet moraalin jättämää tyhjiötä. Monelle nuorelle julkisuudesta on tullut totaalinen itseisarvo. Julkisuuteen pääsemisen kuvitellaan tekevän saavuttajastaan erityisen, antamaan elämälle tarkoituksen ja sisällön, riippumatta siitä miten julkisuus saavutetaan. Myös esimerkiksi kuluttajuus on kaupallisen viestinnän manipuloivalla vaikutuksella täyttänyt moraalin jättämää tyhjyyttä.

Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.

Moraali on määritelmällisesti yhteisöllistä. Se on yhteisön kollektiivinen keino kontrolloida yksilöitä ja näin mahdollistaa harmoninen yhteiselo. Yhteisöllisenä ilmiönä sen ylläpito vaatii, että sitä uusinnetaan jatkuvasti. Yksilöt omaksuvat moraalinsa sisäistämällä yhteisön normit ja moraalisäännöt. Tämä taas vaatii, että yhteisö kommunikoi moraalisääntöjä yksilölle, sekä puheella, sanattomalla viestinnällä, että sanktioinnilla. Jos yhteisö lakkaa kommunikoimasta moraaliaan yksilöille, heikkenee moraalisuuden rooli ihmisten elämässä. Sen tarjoama tunteellinen kontrolli yksilön käytöksestä rapautuu, yksilö kykenee yhä helpommin ylittämään moraalinsa. Ei ole olemassa yhteisön moraalia, ellei yhteisö jatkuvasti ilmaise tätä moraaliaan.

Moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin. Syitä on monia: Ensinnäkin on pitkiä historiallisia kaaria, kaupungistuminen ja uskontojen hiipuminen jättävät nuoren yhä enemmän yksin elämänsä suurten kysymysten äärelle. Toiseksi protestanttisissa maissa on jo pitkään jatkunut perheen merkityksen alasajo. Katolisissa maissa ja oikeastaan koko maapallolla pohjoista Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuunottamatta on perheen merkitys voimakas ja perhekäsitys laaja. Meillä Suomessa ydinperhe muodostaa valitettavan usein lähinnä talousyksikön. Kolmanneksi koulu, joka on useimmiten nuorten tärkein yhteisö, on nykyisessä taloutta palvovassa ilmapiirissä typistynyt tulosyksiköksi. Tulosyksiköiltä vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Samanaikaisesti pehmeät, ei-mitattavat tulokset, kuten mieleltään ehjien nuorten kasvattaminen, yhteisön tarjoaminen nuorelle tai poikkeavien auttaminen jäävät vain juhlapuheisiin.

Nuoria ja ylimielisiä Raskolnikoveja on ollut kaikkina aikoina. He ovat katsoneet ylittäneensä yhteisönsä moraalin. Siltikin jokin on estänyt heitä käytännössä toteuttamasta moraalin karmivaa kieltämistään. Tämä jokin on ollut se sisäistetty moraali, omantunnon ääni, joka kaikesta tietoisesta tukahduttamisesta huolimatta on sitonut yksilön kädet, estänyt hänen tekonsa. Urbanisoitunut, sekularisoitunut, liberaali länsimainen yhteisö on olennaisesti heikentänyt kykyään rakentaa sisäistettyä moraalia yksilölle. Joskus tämän laiminlyönnin oireet ovat traagiset.

Miten moraalia sitten ylläpidetään? Puhumalla siitä, esittämällä moraalikannanottoja, paheksumalla ja eristämällä moraalin rikkojat. Komentamalla naapurin lapsia, esittämällä bussissa julkisesti moraalinen paheksuntansa epäpätevälle vanhemmalle. Voidaan syyttää yhteiskuntaa ja sanoa, ettei se ole budjetoinut riittävästi resursseja nuorten henkisten ongelmien käsittelyyn. Tämä on osittain totta mutta syvällisemmin ahdistavaa on se, että yhteiskunta vain paikkaa niitä palveluja, jotka suomalaiset yhteisönä ovat lakkauttaneet. Ei ole todempaa sananlaskua kuin ”tarvitaan koko kylä kasvattamaan lasta”. Moraalisesti vahvan lapsen kasvattamiseen eivät pelkät vanhemmat riitä, siihen tarvitaan koko yhteisön panosta.