Tagged: runous

Runouden tarjoama pako suorittamisesta

Olen viime aikoina lukenut kotimaista uutta runoutta. En väitä ymmärtäväni runoudesta paljoakaan, enkä kai löydä sieltä niitä syvyyksiä, joihin jotkut tuntuvat pääsevän käsiksi. Viimeaikainen mieltymykseni runoihin on lähinnä ollut jonkinlainen antiteesi suorittamiselle. Sitä lukee työnsä puolesta niin valtavasti ja tällöin aina jotakin syytä varten. Ei pääse uppoamaan tekstin syvyyksiin; koko ajan metatasolla pohtii mikä on relevanttia artikkelini kannalta, mikä ei. Tämä suoritusmentaliteetti hiipii joskus myös romaani-lukemiseeni. Sitä tarkastaa kuinka monta sivua kirjassa on ja on tyytyväinen, kun ’pääsi tänään jo sivulle 230’.

Runous on kaiken tämän vastakohta, sitä ei voi suorittaa. Tärkeintä ei ole itse teksti, vaan se mitä tapahtuu sanojen välissä, omassa mielessä. Ja se mitä tapahtuu omassa mielessä on enimmäkseen sellaista, joka ei ole nimettävissä tai mitattavissa. Runous on hitaasti leviävä elämys. Se on häipyvä tunne, jota ei sanoihin saa kahlittua. En siis ehkä nauti niinkään runoista itsestään, kuin siitä pakohetkestä kiireettömään ja päämäärättömään lukemiseen, jota runot tarjoavat.