Unohdetaan hetkeksi vaalit ja vastakkainasettelut. Tässä kaksi tarinaa hyvin erilaisista elämänpiireistä. Henkilökohtaisesti koin tarinat varsin vaikuttaviksi, suorastaan inspiroiviksi. Olisinpa minäkin yhtä hyvä pitämään aktiivisesti heikomman puolta!

Molemmat kertovat siis siitä, miten heikompia voi puolustaa. Ja nimenomaan puolustaa heitä, ei vain tuntea tyhjää sympatiaa vierestä katsoen. Molempien opetus on sama: Jos haluat puolustaa pienempää, pidä huolta siitä, että isommat kuuntelevat sinua!

Ensimmäisen tarinan kertoo Pekka Haavisto ja se julkaistiin Image-lehden numerossa 10/2011:

Vuonna 2007 Pekka Haavisto oli palannut YK:n ja EU:n sovittelutehtävistä Suomeen. Hän istui pitkästyneenä työhuoneessaan ja surffaili netissä, kun huomasi uutisen: Sudanin Kordofanissa oli hyökätty Kiinan omistamalle öljykentälle ja kaksi ihmistä oli kidnapattu.
”Mietin, että kukahan sinne oli hyökännyt, olisiko se joku mun kavereistani. Soitin Khalil Ibrahimille ja kysyin, että olitko se sinä joka hyökkäsit. Hartaana muslimina Khalil puhuu aina totta, joten hän sanoi, että kyllä. Se olin minä.”
”Sitten mä kysyin, minkä takia sä sinne hyökkäsit.”
”Hän sanoi, että sen takia, kun kiinalaiset tukee tätä Sudanin hallitusta ja nyt pannaan loppu tälle kiinalaiselle öljyhommalle.”
”Kysyin, oletko sinä ajatellut, että laajennat Darfurin kriisiä Kordofaniin ja olet kidnapannut kaksi siviiliä, joilla ei ole konfliktin kanssa mitään tekemistä. Ja kolmanneksi mä luulen, että tää on sun uskonnon vastaista.”
”Khalil istui teltassaan satelliittipuhelimensa kanssa ja sanoi, että kiinnostavia argumentteja. Anna Pekka mä soitan sulle huomenna. Seuraavana päivänä puhelin soi. Khalil sanoi, että joo-o, kyllä sä olit oikeassa, tule hakemaan nämä panttivangit pois.”

Toisen tarinan kertoi Hannes Tiira, sokea tietokirjailija ja pastori, Satakunnan Kansassa 25.1.2012:

”’Sokkee, polkee, puolsokkee!’ Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin, tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.
 
Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.
 
’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.
 
Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’”

Olit kenen puolella tahansa vaaleissa, ole omassa elämässäsi pienemmän puolella. Mutta pidä huolta, että myös ne isommat kuuntelevat sinua!