Lauantaiyönä mökillä päädyin rantakallioille ihastelemaan tähtitaivaan valtavuutta. Linnunrata näkyi selvästi ja tähtien määrä oli huikaiseva (kaupungissa kasvaneen pojan perspektiivistä). Elämys oli syvä. Hetki muistutti minua siitä, että perinteisten uskontojen menettäessä merkitystään teollisuusmaiden ihmismassat tarvitsevat kipeästi uutta henkisyyttä. Tuntui, että tämän uuden henkisyyden siemenet olivat käteni ulottuvissa, tähdissä.

Ihmisellä voidaan sanoa olevan fyysisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi henkisiä tarpeita. Koko ihmiskunnan historian ajan mantereesta ja kansakunnasta riippumatta erilaiset henkis-uskonnolliset järjestelmät ovat vastanneet ihmisen näihin tarpeisiin. Ne ovat tarjonneet suuremman kontekstin, jonka sisällä yksittäisten ihmisten teot ja kohtalon heille sanelemat sattumat ovat saaneet merkityksensä.
Kaiken kaikkiaan nämä järjestelmät ovat vastanneet moniin ihmisten hengellisiin tarpeisiin: tarpeeseen ymmärtää maailmaa, tarpeeseen kuulua osaksi jotain suurempaa, tarpeeseen legitimoida tietty moraalijärjestys ja taata maailman oikeudenmukaisuus, tarpeeseen kokea spirituaalisia ja mystisiä elämyksiä, kuolemanpelkoon, tarpeeseen kyetä kontrolloimaan kohtaloa ja yleisempään henkisyyden kaipuuseen.

Nykyisen länsimaisen ihmisen suurin kriisi on ehkä siinä, että meiltä puuttuu uskottava henkinen järjestelmä, johon nojata. Tiede on onnistunut osoittamaan kuinka heikoilla kantimilla vanhat henkis-uskonnolliset järjestelmät usein ovat. Samaan aikaan se ei ole kyennyt tarjoamaan henkisellä puolella mitään positiivista tilalle. Henkistä tyhjiötä täyttävät mainonnan ja televisioviihteen kaltaiset ihmisiä vahingoittavat ilmiöt.

Esko Valtaojan kirjoissa näen kuitenkin pilkahduksen tästä uudesta tieteellisestä hengellisyydestä. Niissä osoitetaan kuinka tieteellinen tarkastelutapa maailmaa kohtaan ei vähennä maailman kauneutta, vaan päinvastoin; tieteilijän silmin maailmankaikkeutemme kauneus ja yksittäisen ihmisen pienuus vasta tulevatkin eteemme mieltä ylentävällä tavalla. Tiedemies löytää rantahietikolta tai tähtitaivaalta maailmankaikkeuden valtavan rikkauden, sen monimuotoisuuden, sattumanvaraisuuden ja ainutkertaisuuden. Tiede pureutuu arjen ilmiöiden taakse, jolloin mistä tahansa merkityksettömästä detaljista – kuten sentin kokoisesta kotilosta – voidaan ajautua kauniiseen tarinaan luonnon ihmeellisestä kehityskyvystä ja variaatiosta sekä maailman ilmiöiden syvällisistä yhteyksistä toisiinsa. Valtaojan käsittelyssä tiede muuttuu joksikin, joka irroittaa meidät arkitodellisuudesta ja ylevöittää jokaisen hetken ja jokaisen pienen yksityiskohdan niin maan päällä kuin taivaissa. Hänen johdatuksessaan onnistumme nousemaan syvään yhteyteen luonnon kanssa.

Tieteellinen maailmankuva ei siis sulje pois henkistä puolta, vaan oikein valjastettuna toimii tässä tehtävässä vähintään yhtä hyvin kuin mikä tahansa uskonnollinen järjestelmä. Se nostattaa arkitodellisuuden yläpuolelle, tarjoaa syvää yhteyttä luontoon ja osoittaa meille suuremman kontekstin, jonka pieniä murusia vain olemme. Tieteen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen hetket aikaansaavat sellaisen mystisen elämänvirtauksen tunteen, jossa välähdyksenomaisesti maailmanymmärrys avautuu meille läsnäolevana. Moraali- ja oikeudenmukaisuuskysymyksiä tämä tieteestä nouseva mystis-henkinen elämänkatsomus ei suoralta kädeltä ratkaise ja varmaan muitakin uskonnollisten järjestelmien tyydyttämiä tarpeita jää vielä jäljelle.
Mutta tätä kautta ainakin yksi palanen siitä henkisestä tyhjiöstä, johon traditionaalinen tiede on meidät suistanut, saadaan jälleen täytettyä elävällä materiaalilla.