Tagged: maailmankuva

Taiteen dimensioita

Analyyttinen mieleni kapinoi edellisen viestini häilyvää päämäärättömyyttä vastaan, joten laitetaanpa vielä hivenen erittelevämpi pohdinta löyhästi samaa tematiikkaa soveltaen. Eli pohditaan hetki, miten taideteoksia tulisi hahmottaa ja arvottaa. Toistaiseksi olen löytänyt kolme dimensiota, joiden kautta tällaisia teoksia katsoa.

Nuorempana tapasin hahmottaa kirjallisuutta, elokuvia, näytelmiä – taideteoksia ylipäänsä – akselilla viihde-taide. Viihteellisyys-dimensio mittasi sitä kuinka miellyttävän ja mukaansatempaavan elämyksen taideteos tarjosi. Taide-dimensiota mittasin taasen sen mukaan, kuinka syvällisesti teos onnistui koskettamaan, kuinka paljon se onnistui muokkaamaan tapaani katsoa maailmaa; kuinka paljon se muutti minua ihmisenä ja syvensi ymmärrystäni maailmasta ja itsestäni.

Nopeasti tiedostin, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevia dimensioita, vaikka ihmisiä ehdollistetaan muuta ajattelemaan.Eloisan viihdyttävä teos voi olla syvällinen, kun taas haaleavärisen unkarilaisen taide-elokuvan vaikeaselkoisuuden takaa voi paljastua pelkkää tyhjyyttä. Parhaimmillaan Hollywood-elokuvat tarjoavat vahvan elämyksen, jonka takana on syvää ajatusta. Esimerkkinä vaikkapa Fight Club. Eli taideteoksia piti arvostella erikseen näillä kahdella dimensiolla: kuinka viihdyttävän elämyksen ne tarjosivat ja kuinka syvällistä taidetta ne olivat.

Mieltäni kuitenkin jäyti ajatus siitä, että nämä dimensiot eivät vielä kerro kaikkea asioista. Taru Sormusten Herrasta erityisesti ei sopinut jaotteluun. Se ei sisältänyt suoralta kädeltä mitään sen syvällisempää maailmankuvaa muuttavaa sanomaa, mutta toisaalta sen pitäminen pelkkänä eskapistisena viihteenä tuntui myös olevan jotenkin väärä yksinkertaistus. Ajattelin, että kolmanneksi voi ajatella taiteen koskettavan jotakin syvällä meissä olevaa. Taide voi tuoda puhtaassa muodossa esiin niitä kategorioita, joiden kautta maailmaa hahmotamme. Ehkä jotakin Jungilaisten arkkityyppien kaltaista. Oikeassa elämässä mikään ei ole täysin hyvä tai täysin paha, puhtaasti urhoollinen tai pelkästään ilkeä. Myyttisissä tarinoissa, joiden mundaani versio TSH on, maailma esitetään tällaisiin puhtaisiin luokkiin jaettuna. Aragorn on hyvyyden ja urhoollisuuden ruummilllistuma, Gandalf viisauden ja Mordor pahuuden. Yksinkertaista, ja juuri siksi se osuu johonkin syvällä meissä itsessämme.

Näitä dimensioita on tullut sitten ajan kuluessa säädettyä. Jokin teos voi esimerkiksi laajentaa käsitystämme kyseisen taidemuodon ilmaisukielestä – elokuva voi edetä ajallisen epälineaarisesti, biisi voi olla hassusti rytmitetty, runo voi olla loppusoinnuton – tai teos voi syventää sisällöllään ymmärrystämme maailmasta. Voidaan siis puhua rakenteellisesti tai sisällöllisesti luovasta taiteesta. Rakenne vs. sisältö -osaamiseen liittyen Andy McCoy tiettävästi totesi, että on varsin helppoa tehdä kahdeksan minuutin uutta luova proge-biisi eksentrisine rytmeineen, mutta hemmetin vaikeata tehdä kolmen minuutin tarttuva pop-biisi. On siis eri asia laajentaa ymmärrystä jonkin taidemuodon ilmaisun tavoista kuin vaikuttaa syvästi ymmärrykseemme maailmasta itsestään.

Lisäksi tuo syvällisen taiteen dimensiokin voidaan ajatella kahdentuneena. Toisaalta taide voi laajentaa ymmärrystämme – muuttaa maailmankuvaamme jollakin syvällä tavalla. Taide voi saada meidät ymmärtämään ihmiskohtaloita, maailmassaolemisen tapoja, jotka ennen ovat olleet meille vieraita. Toisaalta taide voi vain koskettaa meitä syvällä tavalla, vedota johonkin meissä syvällä olevaan, ilman että sen olisi pakko muuttaa maailmankuvaamme. Taiteen näkeminen pelkkänä maailmankuvan muokkaajana on siis ehkä väärä lähtökohta. On nähtävä myös se rooli, joka taiteella on maailmankuvamme syventäjänä, vakauttajana, konfirmoijana ja elävöittäjänä.

Lopulta mietin, että Andyn lausunto sotkee hienoja kategorisointejani. Onko kyseessä onnistunutta viihdettä vai syvällistä taidetta ylistävä kommentti? Pakonomainen tarpeeni kategorisoida kyseenalaistuu myös, kun tiedostamme, että jokin musiikillisesti vetoava kappale ei tunnu sopivan ollenkaan näille dimensioille. Se voi vedota minuun varsin perustavalla tavalla ilman, että se tuntuisi koskettavan
ymmärrystäni
millään tavalla. Se siis osuu sydämeen jotakin muuta reittiä. Ehkä taidehahmotukseni on liian ymmärrys-keskeinen. Lisäksi on ajateltavissa, että syvällä tavalla koskettava taideteos saattaa olla sama asia kuin ihmisen hahmottamisen arkkityyppeihin vetoava myyttinen saaga. Eli kaiken kaikkiaan ymmärrykseni taiteesta on vielä kesken, muokkautuvuuden tilassa. Tämä lienee kaikin puolin hyvä asia – niin itselleni kuin maailmallekin.

Elämänfilosofisia välähdyksiä Ville Valon ja Pekka Himasen dialogissa

Pekka Himanen ja Ville Valo puhuivat elämänfilosofiasta. Minä kuuntelin. Samalla lavalla ollessaan kaksi henkilöä noinkin erilaisista konteksteista tuovat molemmat toisensa uudenlaiseen valoon. Myös heidän erilaiset lähestymistapansa kysymykseen elämän elämisestä toivat uutta kulmaa tähän ikuisuuskysymykseen. Tässä muutama keskustelun herättämä ajatuksen välähdys.

Pekka Himanen aloitti esityksen käymällä lävitse hänen rakentamansa elämänfilosofisen hahmotuksen keskeisiä teemoja ja käsitteitä. Rikastava vuorovaikutus, luova intohimo, arvonannon teema, munauksenestostrategioiden ylittäminen tulivat kaikki käsitellyiksi. Arvostan kyllä Himasen kehitelmiä. Harva suomalainen oppinut uskaltaa nostaa esiin tuollaisia teemoja ja julkisesti kehitellä niistä elämänfilosofista kokonaiskuviota. Elämänfilosofia on varsin halveksittu teema suomalaisissa filosofipiireissä ja pelkästään uskallus käsitellä sitä on hatunnostonarvoinen suoritus. En myöskään yhtään epäile, etteikö yhteiskuntamme ja lähiyhteisömme olisi parempia paikkoja, jos Himasen esiinnostamat termit olisivat osa arkikielenkäyttöä, osa jokapäiväistä tapaamme hahmottaa maailmaa.

Kaikesta tästä huolimatta Valon mukaantulo esityksen puolessavälissä jätti Himasen varjoonsa. Tässä oli mies, joka on myös elänyt sitä elämää, ei vain teoretisoinut elämästä. Valon elämänmakuiset kommentit ja rento yleisasenne elämän suuriin kysymyksiin pisti ajattelemaan, että tässä on mies, joka osaa elää. Samalla kyseenalaistui myös koko filosofian projekti, sikäli kuin se pyrkii vastaamaan elämänfilosofisiin kysymyksiin. Voiko kirjoja lukemalla ja teorioita rakentamalla muka ymmärtää elämästä yhtään enempää kuin kaljaa kittaamalla ja kitaraa rämpyttämällä? Vai onko asia pikemminkin päinvastoin, elämästä oppi vain elämällä ja kirjojen lukeminen vain etäännyttää varsinaisesta elämästä?

Ville Valo vaikutti älykkäältä kaverilta ja elämänfilosofisesti varsin hyvin paikkansa löytäneeltä. Hän tuntui kaverilta, joka on uskaltanut löytää intohimonsa ja elää elämänsä se johtotähtenään, paskat välittäen siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Villen mukaan elämää ei pidä liikaa kelata, vaan luottaa fiilikseen. ”Ainoa este on suomen laki, muuten intuition varassa voi tehdä mitä vaan”. Tuollainen rohkeus oman elämänpolun luomisessa on ihailtavaa. Fiiliksen seuraaminen ilman huolta huomisesta on hieno elämänasenne. Onko siis todettava, että kaikkien pitäisi elää niinkuin Ville?

Vastaus on valitettavasti ei. Ihmiset syntyvät tähän maailmaan erilaisina ja kasvavat erilaisissa konteksteissa. Nämä kaksi seikkaa määrittävät paljolti sen, mikä tietylle ihmiselle on mahdollista. Valtaosalla ihmisistä ei ole kykyä elää kuin Ville, eikä se siitä muutu, vaikka he kuinka yrittäisivät. Ihmiset, jotka esittävät rokkaria, vaikka eivät sitä ole, ovat paljon säälittävämpiä kuin avoimesti nörtit ihmiset. Ihminen pystyy tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan siihen, minkälainen hän on luonteeltaan, mutta loputtoman kauas lähtöpisteestä ihmine ei veny. Niinpä voi todeta, että Ville on löytänyt oman elämäntapansa ja se hänelle suotakoon. Me muut joudumme etsimään elämäntavan, joka sopii niihin ominaisuuksiin ja siihen persoonaan, joka me olemme.

Mikä oli siis keskustelun elämänfilosofinen sanoma? Ehkä se, että jokaisen on löydettävä omaan persoonaansa ja elämäntilanteeseensa sopiva elämänfilosofia. Yhtä oikeata tapaa elää ei ole, vaan jokaisen on löydettävä itselleen paras tapa elää.

Tämä totuus on tietysti näin tiedollisella tasolla varsin triviaali. Joka toinen filosofian opiskelija tai harrastaja on jo innosta hyppien kertomassa, kuinka hänen suosikkifilosofinsa sanoi saman asian jo kaksisataa vuotta sitten. Olennaista ei kuitenkaan ole ymmärtää tätä asiaa tietoisella tasolla, vaan sisäistää se osaksi omaa sisäistä maailmankatsomusta, elää sen mukaisesti. Tässä totuuden sisäistämisen projektissa kahden hyvin erilaisen elämän valinneen ihmisen samanaikainen läsnäolo lavalla oli arvokkaampaa kuin mikään sanallisesti välittyvä sisältö. Tässä dialogissa olemusten välittämä totuus ylitti sanallisesti välitettävissä olevan totuuden.

Tähtitaivas ja ihmisen henkisyyden tarve

Lauantaiyönä mökillä päädyin rantakallioille ihastelemaan tähtitaivaan valtavuutta. Linnunrata näkyi selvästi ja tähtien määrä oli huikaiseva (kaupungissa kasvaneen pojan perspektiivistä). Elämys oli syvä. Hetki muistutti minua siitä, että perinteisten uskontojen menettäessä merkitystään teollisuusmaiden ihmismassat tarvitsevat kipeästi uutta henkisyyttä. Tuntui, että tämän uuden henkisyyden siemenet olivat käteni ulottuvissa, tähdissä.

Ihmisellä voidaan sanoa olevan fyysisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi henkisiä tarpeita. Koko ihmiskunnan historian ajan mantereesta ja kansakunnasta riippumatta erilaiset henkis-uskonnolliset järjestelmät ovat vastanneet ihmisen näihin tarpeisiin. Ne ovat tarjonneet suuremman kontekstin, jonka sisällä yksittäisten ihmisten teot ja kohtalon heille sanelemat sattumat ovat saaneet merkityksensä.
Kaiken kaikkiaan nämä järjestelmät ovat vastanneet moniin ihmisten hengellisiin tarpeisiin: tarpeeseen ymmärtää maailmaa, tarpeeseen kuulua osaksi jotain suurempaa, tarpeeseen legitimoida tietty moraalijärjestys ja taata maailman oikeudenmukaisuus, tarpeeseen kokea spirituaalisia ja mystisiä elämyksiä, kuolemanpelkoon, tarpeeseen kyetä kontrolloimaan kohtaloa ja yleisempään henkisyyden kaipuuseen.

Nykyisen länsimaisen ihmisen suurin kriisi on ehkä siinä, että meiltä puuttuu uskottava henkinen järjestelmä, johon nojata. Tiede on onnistunut osoittamaan kuinka heikoilla kantimilla vanhat henkis-uskonnolliset järjestelmät usein ovat. Samaan aikaan se ei ole kyennyt tarjoamaan henkisellä puolella mitään positiivista tilalle. Henkistä tyhjiötä täyttävät mainonnan ja televisioviihteen kaltaiset ihmisiä vahingoittavat ilmiöt.

Esko Valtaojan kirjoissa näen kuitenkin pilkahduksen tästä uudesta tieteellisestä hengellisyydestä. Niissä osoitetaan kuinka tieteellinen tarkastelutapa maailmaa kohtaan ei vähennä maailman kauneutta, vaan päinvastoin; tieteilijän silmin maailmankaikkeutemme kauneus ja yksittäisen ihmisen pienuus vasta tulevatkin eteemme mieltä ylentävällä tavalla. Tiedemies löytää rantahietikolta tai tähtitaivaalta maailmankaikkeuden valtavan rikkauden, sen monimuotoisuuden, sattumanvaraisuuden ja ainutkertaisuuden. Tiede pureutuu arjen ilmiöiden taakse, jolloin mistä tahansa merkityksettömästä detaljista – kuten sentin kokoisesta kotilosta – voidaan ajautua kauniiseen tarinaan luonnon ihmeellisestä kehityskyvystä ja variaatiosta sekä maailman ilmiöiden syvällisistä yhteyksistä toisiinsa. Valtaojan käsittelyssä tiede muuttuu joksikin, joka irroittaa meidät arkitodellisuudesta ja ylevöittää jokaisen hetken ja jokaisen pienen yksityiskohdan niin maan päällä kuin taivaissa. Hänen johdatuksessaan onnistumme nousemaan syvään yhteyteen luonnon kanssa.

Tieteellinen maailmankuva ei siis sulje pois henkistä puolta, vaan oikein valjastettuna toimii tässä tehtävässä vähintään yhtä hyvin kuin mikä tahansa uskonnollinen järjestelmä. Se nostattaa arkitodellisuuden yläpuolelle, tarjoaa syvää yhteyttä luontoon ja osoittaa meille suuremman kontekstin, jonka pieniä murusia vain olemme. Tieteen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen hetket aikaansaavat sellaisen mystisen elämänvirtauksen tunteen, jossa välähdyksenomaisesti maailmanymmärrys avautuu meille läsnäolevana. Moraali- ja oikeudenmukaisuuskysymyksiä tämä tieteestä nouseva mystis-henkinen elämänkatsomus ei suoralta kädeltä ratkaise ja varmaan muitakin uskonnollisten järjestelmien tyydyttämiä tarpeita jää vielä jäljelle.
Mutta tätä kautta ainakin yksi palanen siitä henkisestä tyhjiöstä, johon traditionaalinen tiede on meidät suistanut, saadaan jälleen täytettyä elävällä materiaalilla.