Tagged: uuskonservativismi

Uuskonservativismi: aikamme nouseva trendi

Elämme uuden ajan kynnyksellä. Inhimillisemmän ja vähemmän individualistisen ajan. Jonkinlaisena aikalaisanalyysinä tai keittöpsykohistoriana tarjottakoon todistusaineistoksi seuraava historiallinen kaari, jossa hegeliaanisen kauniisti teesi kohtaa antiteesin ja me, 2000-luvun nuoret, olemme synteesi.

Sodat, sotakorvaukset ja sen jälkeisestä puutostilasta nousu hitsasivat yhteen Suomen kansan. Tämän seurauksena 40- ja 50-luvuilla Suomessa oli vallalla aidosti yhteisöllisin sukupolvi. Kaveria ei jätetty, rakennettiin yhdessä parempaa tulevaisuutta kansakunnalle. Koskaan ennen tai jälkeen historiassa emme ole olleet yhtä voimakkaasti yksi kansakunta. Toki riitasointujakin esiintyi, itsekkyyttä, oman eturyhmän yksisilmäistä puolustamista ja yhteisestä veneestä pudonneita – mutta vähemmän kuin minään muuna aikakautena. Koskaan muulloin eivät koko kansakunnan etu ja toisten auttaminen oman lähipiirin ylitse ole olleet niin aitoja motiiveja niin monille.

Vastareaktio oli kuitenkin tulossa: 60-luvun nuoriso ryhtyi kaatamaan tätä kahlitsevaa yhden kulttuurin Suomea. Länsimaiden ylitse pyyhki itsenäisen nuorisokulttuurin aalto, rock-musiikki syntyi, e-pilleri keksittiin ja yksilöllisyys aateloitiin. Eksistentialismi pisti jokaisen yksinäiseen vastuuseen oman elämänsä ja arvomaailmansa rakentamisesta. Vanhassa ei ollut enää vara vakaampi, vaan jokainen sai – ja jokaisen tuli – itse löytää oman tapansa elää ja olla onnellinen.

Alkoi individualismin voittokulku, joka saavutti hybriksensä 80-luvun kasinovuosina ja 90-luvun hedonismissa ja yksilön tarpeiden palvonnassa. Oma yksilöllinen elämä on se linna, jota jokaisen kuuluu hartaudella vaalia. Kun jokaisella on velvollisuus maksimoida yksilöllinen onnellisuutensa, on pyyteetön teko aina itseltä pois, ylväs uhraus. Niinpä yksilöllisyyden puolesta taistelleet ajattelijat tahtomattaan petasivat tien auki itsekkyydelle.

Yksilöllistä onnea kannattaneet filosofit, hipit ja muut aikalaisvaikuttajat tulivat myös traagisesti yliarvioineeksi ihmisen. Ajateltiin, että kun yksilö vapautetaan yhteisön kahleista, hän vihdoin kykenee löytämään itselleen oman, itselleen sopivimman arvomaailmansa. Valitettavasti vain marginaalisen pieni poikkeusryhmä on ajattelussaan tarpeeksi itsenäinen tähän kyetäkseen. Muut poimivat arvomaailmansa omasta ajastaan ja ympäristöstään. Kun kirkon, tradition ja vanhemman sukupolven auktoriteetti oli kaadettu ja ajatteleva nuoriso julisti postmodernismia, syntyi arvotyhjiö. Sen täytti erityisesti TV:n myötä populaarikulttuuri ja mainonta. Suuret massat eivät heränneet ajattelemaan itsenäisesti, vaan omaksuivat pureskelematta pinnallisen, kulutukseen perustuvan elämäntyylin omaksi tiekseen kohti onnea.

Tämän seurauksena yksilöllisestä onnen tavoittelusta on tullut se oman aikamme pakkopaita, joka lopulta estää hyvän elämän elämisen. Ihmiset suorittavat hampaat irvessä vapaa-aikaansa, ehtiäkseen varmasti kokea kaiken, jonka TV:n sokaisemin silmin uskovat onnea tuovan. Hedonistinen oravanpyörä ei tunnu toimivan, mutta tämä laittaa ihmiset vain juoksemaan kovempaa niin työssä kuin vapaa-aikanansa, suorituskykynsä äärirajoilla. Yhä useampi putoaa kelkasta ja harva muistaa ihmisen perustarpeita: turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kulttuurin luomasta harhasta huolimatta ne ovat kuitenkin edelleen aidosti onnellisen elämän eväät.

Nyt, vuonna 2010, elämme synteesin kynnyksellä. Individualismin ylilyöntien seuraukset ymmärtänyt nuoriso etsii tapoja palauttaa yhteisöllisyys ilman yhtenäiskulttuurin pakkopaitaa; keinoja olla yksilöllinen yhteisössä. Vaikka paluuta vanhaan ei ole, väkisinkin tämä projekti pakottaa meidät katsomaan myös taaksepäin etsiessämme aineksia tälle uudelle tavalle katsoa ihmistä ja yhteiskuntaa. Tavallaan siis yksi kaari on sulkeutunut tämän viidenkymmenen vuoden välissä. Vuoden 1960 yhtenäiskulttuurista lähdettiin, vietiin yksilöllisyys ääripisteeseensä ja nyt vuonna 2010 etsitään tapoja sovittaa nämä kaksi yhteen.

Jotkut itseään fiksuina pitävät opiskelijat kuvittelevat vielä olevansa ajan hengessä julistaessaan yksilönvapautta ja pilkatessaan arvoyhteisöjä, kuten kirkkoa tai suomalaisuutta. He eivät ymmärrä olevansa nykyajan konservatiiveja. Oman aikamme modernit ajattelijat taasen julistavat uuskonservatismia: ihmisen vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä sekä ymmärrystä ihmisen juuriaan myöten sosiaalisesta luonteesta. Tämä yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden uusi korostaminen on kädenojennus yli sukupolvien; osoitus siitä, että isovanhempiamme elähdyttänyt yhteisöllisyyden aate elää vielä vahvana nousevassa sukupolvessa.