Aina, kun tapahtuu jokin silmitön väkivaltatapaus –
Prismassa
tai
Kauhajoella
,
Kouvolassa
tai vaikkapa
Nekalassa
, jäävät ihmiset äimän käkenä ihmettelemään miten tämä on mahdollista, että miten joku pystyy tuollaiseen? Juha Luukkosen ohjaama Kahdeksan Surmanluotia pyrkii vastaamaan juuri tähän kysymykseen. Suosittelen käymään Lahdessa, teatteri
Vanhassa Jukossa
, katsomassa miten mies hiljalleen murentuu työssä käyvästä perheenisästä ihmisraunioksi, joka ei hallitse omaa elämäänsä eikä omia tekojaan.

Tarinasta opimme, että kukaan ei muutu päivässä murhaajaksi. Tavallisesti taustalla on vuosikausia jatkunut luhistumisen ja masennuksen prosessi. Tämä pätee myös Suomea kohauttaneisiin surmatöihin. Samalla käy selväksi, että silmitön väkivalta on lähes aina jonkin oman pahan olon purkautumista; uhri sattuu vain kohdalle juuri sillä hetkellä kun oma paha olo on kaikkein sietämättömin. Tästä seuraa, että väkivaltaiset purkaukset olisivat estettävissä, jos ahdistuneita osattaisiin ajoissa auttaa, ennen kuin sisältä kalvava hiljainen tuska on kasvanut niin suureksi, että itseen tai muihin kohdistettu väkivalta on ainoa keino paeta sisäistä todellisuutta.

Pitäisikö meidän siis pyrkiä muuttamaan jotakin Suomessa? Voidaanhan näes argumentoida, että kyse on vain yksittäistapauksista – yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä – eikä niistä pidä tehdä mitään yhteiskunnallisia johtopäätöksiä. Vähintään yhtä mahdollista kuitenkin on, että jos jotkin rakenteelliset seikat olisivat yhteiskunnassamme eri lailla, ei näitä äärimmäisen pahoja tekoja olisi niin paljon. Täysin niitä ei varmaankaan voida estää – jotkut osaavat kärsiä niin hiljaa ettei heidän kuiskaavaa hätähuutoaan kukaan huomaa – mutta monia voitaisiin varmaankin auttaa ajoissa.

Mitä sitten voisimme tehdä toisin? Lähtökohtana yhteiskunnan rakentamisessa täytyy olla inhimillisen heikkouden tunnustaminen. Osa meistä on herkempiä maailmalle, osa meistä kestää vähemmän vastoinkäymisiä. Heikkous voi johtua synnynnäisistä seikoista tai rikkinäisestä lapsuudesta. En kuitenkaan usko ikinä päästävän sellaiseen tilaan, jossa jokainen suomalainen on personal trainereiden avulla piiskattu vahvoiksi ja vastoinkäymisille nauraviksi elämänuskoa uhkuviksi yli-ihmisiksi. Yhteiskunnalliset ja yhteisölliset olot vaikuttavat siihen, kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä on, mutta meillä tulee aina olemaan ihmisiä, jotka masentuvat ja voivat pahoin.

Mielestäni on siis turha keskustella siitä ovatko alkoholisoituneet ihmisrauniot tai narkomaanit itse syypäitä tilaansa. Kaikille elämän korttipakka ei jaa samoja kortteja. Yhteiskunnan hyvyys mitataan katsomalla miten se kohtelee heikoimpiaan. Hyvinvointiyhteiskuntana meillä on mielestäni velvollisuus auttaa heitä, jotka herkimmin oireilevat. Yhteisöllisen velvoitteen lisäksi voidaan kuitenkin vedota myös ihmisten itsekkyyteen. Tosiasia on, että panostamalla enemmän esimerkiksi mielenterveysongelmien hoitoon ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, olisi osa
Keravan puukkosurman
kaltaisista teoista saatu estettyä. Ei varmastikaan kaikkia, mutta osa. Kysymys on, kuinka moni suomalainen olisi valmis esimerkiksi maksamaan erityistä mielenterveysveroa, jos olisi syytä olettaa, että edes yksi tällainen viattomien tappamistapaus saataisiin estettyä? Kuinka paljon olisimme yhdessä valmiit maksamaan, jotta kukaan meistä ei joutuisi sokean väkivallan uhriksi?

Yhteiskunnalliset ratkaisut voivat kuitenkin vain osittain parantaa tilannetta. Mikään määrä palkattuja mielenterveystyöntekijöitä ei voi korvata sitä inhimillistä tukea ja lämpöä, jota ihmiset voivat toisilleen arkisissa ihmissuhteissaan tarjota. Olen yhä taipuvaisempi ajattelemaan, että hyvinvointivaltio ei ole vain rakenteellinen asia. Se on ennenkaikkea yhteisöllinen asia: se vaatii toimiakseen yhteisön jonka jäsenistöstä valtaosa uskoo siihen ja toteuttaa sen sanomaa arkisissa teoissaan. Pahat teot kiertävät; raiskatun lapsesta tulee koulukiusaaja, pahoinpidelty kyynistyy ihmissuhteissaan. Mutta myös hyvät teot kertautuvat; iloisesti hymyilevä bussikuski saa meidät auttamaan lastenvaunut ulos bussista, naapurin tädin voimauttama koulukiusattu päättää ryhtyä aikuisena terapeutiksi. Näin jokainen meistä uusintaa arjen valinnoillaan vallitsevaa yhteisöllisyyden mallia. Meidän keskinäinen suhtautuminen toisiimme, joka tulee näkyväksi arkisissa elämänvalinnoissamme, lopulta määrää sen kuinka hyvä tai paha yhteisömme yksittäisille ihmisille on. Mitkään muodolliset turvaverkot eivät riitä, jos itse olemme yhteisönä valmiita unohtamaan lähimmäisemme.

Tämän vuoksi olemme jokainen henkilökohtaisesti omien tekojemme kautta vastuussa siitä, kuinka paljon yhteisössämme esiintyy pahaa oloa ja kuinka paljon siellä esiintyy väkivaltaa. Väkivaltaan on ennen kaikkea vastattava hyvällä: olemalla entistäkin valmiimpi ylläpitämään niitä rakenteita, jotka väkivaltaa estävät ja pyrkimällä entistä enemmän olemaan hyvä ihminen kaikille kohtaamilleen ihmisille.