Sain viimein luettua tämän suomalaisen kirjallisuuden järkäleen.
Kahdeksassasadassa sivussa kuvataan miesten mietteisiin syvälle sukeltaen Herman Mattsonin salissa tapahtuva kokoontuminen
parkki-laivan rakentamisen tiimoilta, siitä hetkestä kun ensimmäiset vieraat
saliin saapuvat siihen hetkeen, kun viimeiset siitä poistuvat.

Itse tunnustaudun heti alkuun tämänkaltaisen kirjalajin suureksi ystäväksi. Volter itse kiteyttää esseessään Ajattelusta melko hyvin mistä hienoissa kirjoissa on kyse. ”Toisissa ajattelijoissa olen syttynyt iloon ainoastaan siinä määrässä, missä heissä on minulle paljastunut ihminen. [—] Henkisen luoman, joka tahtoo elävästi vaikuttaa, tulee olla ikäänkuin puhkeemusta ihmisen omasta itsestä, ikäänkuin ihmisen oman itsensä ilmeiseksi vuodatusta, silloin sillä on sisältönään ihmisen elämäntuntemus, ja silloin se voi herättää havaittavaksi saman elämäntuntemuksen toisessakin ihmismielessä” Halu ymmärtää ihmistä syvällisellä tasolla on se motiivi, joka ajaa nuoren miehen Proustin tai Kilven ääreen. Odotukseni tästä kriitikoiden parhaaksi itsenäisyyden ajan romaaniksi valitsemasta
romaanista olivat siis kovat.

Päällimmäinen kerros kirjassa on itse kieli. Kilpi kirjoittaa uskomattoman rikasta ja kalevalaisesti soljuvaa tekstiä, jossa asiat sanotaan erilaisin kielikuvin, sivujuontein ja vivahtein toistaen moneen otteeseen, eri kulmista valottaen ja kiemurrellen, jo sanotun jälleen esiintuoden ja sivujuoniin eksyen kuin humalaisen aviopuolison selitykset myöhäisestä kotiinpaluustaan. Tämän seurauksena Härkäniemen kuuluisa korkeintaan muutaman minuutin pituinen piipunvalintaoperaatio venyy 70 sivuiseksi.

Kiehtovaa kirjassa on sen psykologinen syvyys. Kun henkilöhahmojen sisään mennään, heidän ajatuksenjuoksuaan seuraamaan, se tehdään perusteellisesti. Ajatuksen annetaan virrata, eikä mitään sivujuonteita jätetä huomioimatta. Useiden salissa läsnäolevien päiden sisässä käydään ja soljutaan tarinaa eteenpäin heidän mukanaan. Heidän ajatuksenjuoksunsa liikkuu notkeasti eteen- ja taaksepäin historiassa mikä luo varsin syvällisen henkilökuvan näistä miehistä, heidän elämäntavastaan ja valinnoistaan. Heidän motiivinsa, ajattelutapansa ja tunteensa piirtyvät tarkasti eteemme.

Samalla kielenkäyttö on myös ehkäpä kirjan pääheikkous. Se on kirjoitettu
kokonaan yhdellä äänellä, kaikkien miesten ajatukset ja puheet samoin kuin kertojan ääni ovat kaikki samanlaista rikasta kielenvirtaa. Vaikka miehet ovat pintapuolisesti erilaisia emme me heidän päähänsä päästessään pääse näkemään suoraan miten ajatus siellä virtaa, vaan saamme tämän ajatuksenjuoksun vain jonkinlaisen Volter-suodattimen lävitse, joka värjää yksinkertaisetkin ajatuskulut sanatulvaksi ja kielikuvamereksi. Lehtosen Putkinotkon päähenkilön ajatuksenjuoksun hitaus tuli esiin töksähtävissä lauseissa ja keskenjääneissä pohdinnoissa. Kilven jatkuvasti samalla rikkaudella virtaava teksti ei jätä sijaa tällaisten erojen tekemiselle. Henkilöhahmojen psykologiset erot on haettava rikkaan kielen takaa.

Aikansa ajattelun kuvauksena teos on kohtuullisen ansiokas. Se tuo esiin
miten rannikon isännät tuohon aikaan haastelivat ja toimivat. Tässä kohden
henkilöhahmojen kirjo on kuitenkin hiukkasen kapea. Meille esitellään
käytännössä lähinnä kylän menestyvimmät isännät, joiden ajattelussa on
varsin paljon samankaltaisuutta tietyistä pintapuolisista
mielenlaadullisista eroista huolimatta. Palvelusväen, naisten tai edes
jonkun huonomminmenestyneen isännän ajatteluun pureutuminen ja tilanteen katsominen heidän perspektiivistään olisi tuonut kirjaan lisää
kiinnostavuutta ja syvyyttä. Menestyvät miehet ovat kaikkialla maailmassa
melko samanlaisia.

Lukuprosessina kirja ei ole helpoin, vaan vaatii aikansa ja tilansa. Teksti
on niin hitaasti soljuvaa, että siihen ei tee mieli tarttua, ellei ole
mielellään ainakin tuntia lukuaikaa tiedossa. Muuten siihen ei ehdi upota.
Tämän takia se on kerännyt mainetta romaanina, jota kukaan ei saa luettua
loppuun. Kuvaavaa omassa lukuprosessissani oli, että ensimmäiset 600 sivua luin alle viikossa Aasian-matkani loppuvaiheessa, pitkien bussimatkojen varrella. Parhaimpana päivänä alas meni 250 sivua. Nyt Suomessa viimeiset 200 sivua vaativat melkeinpä kaksi kuukautta. Kirjan teksti on niin raskaasti soljuvaa, että lukeminen vaatii pidemmän aika-aukon kuin mitä arki tavallisesti tarjoaa kaiken muun lukemisen ohessa.

Kaiken kaikkiaan teos oli ihan lukemiseen käytettyjen runsaiden tuntien
arvoinen, vaikka oli paitsi pitkä, niin sanavaraston laajuuden takia
hidaslukuinen. Elämyksen syvyydessä se on aika järkäle ja pitkälti tiedostamattomaksi jää, miten se vaikutti ihmiskäsitykseeni. Kielellisesti se on ilmausten ja sananparsien loppumaton runsaudensarvi. Hivenen enemmän moniäänisyyttä olisin kaivannut, mutta tämänkaltaiset tajunnavirtaavat romaanit kai kertovat pohjimmiltaan vain kirjailijasta itsestään, jolloin on ymmärrettävää minkälaisille hahmoille hän suunvuoron antoi. Tässä mielessä se oli painava puheenvuoro, sanan monessa merkityksessä.