Jokelasta: Yhteisö moraalin ylläpitäjänä

Posted on November 10 2007 by frank

Masennus, siitä kasvanut viha ja sopivien esikuvien palvonta. Näistä aineksista muotoutui kansallinen tragedia. Itseensä kietoutunut vasta 18-vuotias poika katsoi oikeudekseen kahdeksan elämän lopettamisen ja lukuisten omaisten loppuelämän traumatisoinnin saadakseen itselleen 15 minuuttia julkisuutta. Jokelan tragedian ymmärryksellinen jälkihuolto perustuu nimimerkin Huolestunut Äiti kysymyksiin: “Miten tällaista voi tapahtua? Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Haettaessa vastausta ensimmäiseen kysymykseen on pahin virhe redusoida asia johonkin yhteen lähteeseen. Kyseessä oli yksittäistapaus, joita näyttää nykyään liberaaleissa länsimaissa tapahtuvan aika ajoin. Oli siis vain ajan kysymys, koska on Suomen vuoro. Samaan aikaan teko voidaan myös nähdä aikamme peilinä: mitä tapahtuu, kun yhteisö yksityistää moraalin ja arvot mutta kollektivisoi tehokkuusajattelun ja julkisuuden palvonnan.

Typerintä on silti kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin poliittinen tai filosofinen teko, huolimatta abipojan pikkunäppärästä manifestista. Onko ihmisten niin vaikea ymmärtää, että ensin oli katkeruudesta ja masennuksesta kasvanut viha ja megalomaaninen kuva itsestä muiden yläpuolella? Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin suuruudenhulluuden täyttämä itsemurha. Jos tekijä olisi ollut esittämänsä kaltainen yli-ihminen, ei hänellä olisi ollut mitään syytä tappaa itseään. Hän olisi ylpeästi ja silmäänsä räpäyttämättä seissyt oikeussalissa katsoen uhriensa omaisia silmiin ja kertonut, etteivät he ansainneet elää. Poikaparka oli ihan tavallinen masentunut, joka vain ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Siksi hänen piti tappaa itsensä niin megalomaanisella tavalla.

Tämä manifestin vakavasti ottaminen ei ole vain typerää, vaan suorastaan moraalitonta. Pohjanoteerauksen ottaa nimiinsä Helsingin Sanomat, joka kulttuurisivuillaan spekuloi julkaistaanko suomennos Simon Blackburnin kommentaarikirja Platonin Valtiosta juuri nyt Jokelan tapausten johdosta (HS 18.11). Sen mielestä siis nykyinen Oxfordin filosofian professori ja Platon voidaan asettaa dialogiin tämän pikkunaskalin kanssa, joka tappoi itsensä ajatuksellisen heräämisensä alkumetreillä. Itseensäkäpertyneet itsemurhakandidaatit, jotka pitävät itseään liian hyvinä siihen nuorten yhteisöön, jonka he lukiossa kohtaavat, eivät muuta tarvitsekaan kuin esikuvan, jonka ajatuksia käsitellään vakavasti valtakunnan päämedioissa, jotta järjetön suuruudenhulluus saisi otteen heistäkin.

Tärkeämpi teema kuin median vastuu on kuitenkin yhteisön vastuuttomuus. Yhteisö on laiminlyönyt moraalin ylläpidon. Filosofi Marja-Riitta Ollilan kysymys Seura-lehdessä on paljastava: “Miksi olla moraalinen maailmassa, jos muut kukoistavat toisia tallaamalla?”Jotta näin voisi kysyä, täytyy olettaa, että ihmisen kukoistaminen on mahdollista, ilman, että hän olisi moraalinen. Näin asia nykyaikana paljolti onkin. Aika, jolloin moraalisuus oli hyvän elämän itsestään selvä osa, on kaukana takanapäin. Erityisesti nuoret elävät moraalisessa arvotyhjiössä, jossa ei-moraaliset arvot ovat korvanneet moraalin jättämää tyhjiötä. Monelle nuorelle julkisuudesta on tullut totaalinen itseisarvo. Julkisuuteen pääsemisen kuvitellaan tekevän saavuttajastaan erityisen, antamaan elämälle tarkoituksen ja sisällön, riippumatta siitä miten julkisuus saavutetaan. Myös esimerkiksi kuluttajuus on kaupallisen viestinnän manipuloivalla vaikutuksella täyttänyt moraalin jättämää tyhjyyttä.

Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.

Moraali on määritelmällisesti yhteisöllistä. Se on yhteisön kollektiivinen keino kontrolloida yksilöitä ja näin mahdollistaa harmoninen yhteiselo. Yhteisöllisenä ilmiönä sen ylläpito vaatii, että sitä uusinnetaan jatkuvasti. Yksilöt omaksuvat moraalinsa sisäistämällä yhteisön normit ja moraalisäännöt. Tämä taas vaatii, että yhteisö kommunikoi moraalisääntöjä yksilölle, sekä puheella, sanattomalla viestinnällä, että sanktioinnilla. Jos yhteisö lakkaa kommunikoimasta moraaliaan yksilöille, heikkenee moraalisuuden rooli ihmisten elämässä. Sen tarjoama tunteellinen kontrolli yksilön käytöksestä rapautuu, yksilö kykenee yhä helpommin ylittämään moraalinsa. Ei ole olemassa yhteisön moraalia, ellei yhteisö jatkuvasti ilmaise tätä moraaliaan.

Moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin. Syitä on monia: Ensinnäkin on pitkiä historiallisia kaaria, kaupungistuminen ja uskontojen hiipuminen jättävät nuoren yhä enemmän yksin elämänsä suurten kysymysten äärelle. Toiseksi protestanttisissa maissa on jo pitkään jatkunut perheen merkityksen alasajo. Katolisissa maissa ja oikeastaan koko maapallolla pohjoista Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuunottamatta on perheen merkitys voimakas ja perhekäsitys laaja. Meillä Suomessa ydinperhe muodostaa valitettavan usein lähinnä talousyksikön. Kolmanneksi koulu, joka on useimmiten nuorten tärkein yhteisö, on nykyisessä taloutta palvovassa ilmapiirissä typistynyt tulosyksiköksi. Tulosyksiköiltä vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Samanaikaisesti pehmeät, ei-mitattavat tulokset, kuten mieleltään ehjien nuorten kasvattaminen, yhteisön tarjoaminen nuorelle tai poikkeavien auttaminen jäävät vain juhlapuheisiin.

Nuoria ja ylimielisiä Raskolnikoveja on ollut kaikkina aikoina. He ovat katsoneet ylittäneensä yhteisönsä moraalin. Siltikin jokin on estänyt heitä käytännössä toteuttamasta moraalin karmivaa kieltämistään. Tämä jokin on ollut se sisäistetty moraali, omantunnon ääni, joka kaikesta tietoisesta tukahduttamisesta huolimatta on sitonut yksilön kädet, estänyt hänen tekonsa. Urbanisoitunut, sekularisoitunut, liberaali länsimainen yhteisö on olennaisesti heikentänyt kykyään rakentaa sisäistettyä moraalia yksilölle. Joskus tämän laiminlyönnin oireet ovat traagiset.

Miten moraalia sitten ylläpidetään? Puhumalla siitä, esittämällä moraalikannanottoja, paheksumalla ja eristämällä moraalin rikkojat. Komentamalla naapurin lapsia, esittämällä bussissa julkisesti moraalinen paheksuntansa epäpätevälle vanhemmalle. Voidaan syyttää yhteiskuntaa ja sanoa, ettei se ole budjetoinut riittävästi resursseja nuorten henkisten ongelmien käsittelyyn. Tämä on osittain totta mutta syvällisemmin ahdistavaa on se, että yhteiskunta vain paikkaa niitä palveluja, jotka suomalaiset yhteisönä ovat lakkauttaneet. Ei ole todempaa sananlaskua kuin “tarvitaan koko kylä kasvattamaan lasta”. Moraalisesti vahvan lapsen kasvattamiseen eivät pelkät vanhemmat riitä, siihen tarvitaan koko yhteisön panosta.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

8 responses to “Jokelasta: Yhteisö moraalin ylläpitäjänä”

  1. On uskomatonta miten kylmästi suostut toiseen ihmiseen suhtautumaan. Ja puhut samassa artikkelissa moraalista. Joudun työtä tehden ottamaan huomioon ihmisen kyvyttömyyden nähdä toisissa muuta kuin itsensä (“jos minä tekisin noin, se takoittaisi MINUSSA tätä ja tätä”), jotta en satuttaisi itseäni sanoihisi Pekka-Erik Auvisesta. Kyllä – minuun sattuu, kun ihmistä kohdellaan väärin. Kun suolletaan noin moraalitonta paskaa ihmisyyttä vastaan: ylpeyskö se muka on joka saa murhaajan seisomaan oikeussalissa puhumassa siitä kuka saa elää ja kuka ei? Ei. Se on sairaus.

    Kirjoituksesi olisi ollut erinomainen, ilman tuota murrosikäisen kotikapinalta kuullostavaa haukkumistasi. Ei tämä kirjoituksesi mielestäni olisi edes tarvinnut toista ja kolmatta kappalettaan. En ymmärrä mitä niiden sisällöllä ylipäätään edes hait? Mihin helvettiin sinä oikein pyrit, kun valitsit sanasi juuri noin? Typeryyteenkö? Moraalittomuuteen ainakin!

    “Tiedän, että syytätte tietokonepelejä, mutta syy ei ole niissä. Eikä vanhemmissani, joiden olen elämäni jokainen päivä tiennyt rakastavan minua. Vika on yhteiskunnassa, jossa tällaisten asioiden tapahtuminen on ollut vain ajan kysymys. Minä teen sen, koska minua ei ole olemassa. Jää vähiten kärsijöitä jälkeeni. Minä haluan kuolla marttyyrina ja tehdä tämän, JOTTEI TÄLLAISIA TEKOJA KOSKAAN ENÄÄ TARVITSISI TEHDÄ” – Pekka-Erik Auvinen, vanhemmilleen jättämässään jäähyväiskirjeessä (kyseessä ei ole sanatarkka lainaus, olen kirjoittanut sen tähän muististani; joten keskittykää sisältöön – älkää sanamuotoihin).

  2. frank says:

    Kiitos kommentistasi Helena!

    En kuitenkaan ihan saa kiinni, mikä noissa toisessa ja kolmannessa kappaleessa sinua häiritsee. Enkö mielestäsi ole ymmärtänyt Pekka-Erikiä oikein? Suhtaudunko liian kylmästi häneen vai kehen? Voisitko yrittää täsmentää, mikä sinua tekstissäni loukkaa, niin voin yrittää paremmin selventää, mitä yritin sanoa?

  3. Ensinnäkin pahoittelen virheestäni, sillä tarkoitin kolmatta ja neljättä kappaletta – en toista ja kolmatta. Käytät mielestäni niissä sanoja jotka ovat Pekka-Erikiä alentavia – samoin kuin myös meitä kaikkia muita alentavia; kuka on typerä, mikä on typerintä…. ja silti samalla mielestäni sorrut tuohon samaan, josta itse Pekka-Erikiä syytät; “Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti.” Sinä sait aikaan intellektuaaliselta vaikuttavan manifestisi sopivasti väärintulkitsemalla Pekka-Erik Auvista, jonka todellisuudesta et kuitenkaan mitään selvästi tiedä – et sitäkään myönsikö hän masentuneisuutensa itselleen, vaiko ei. Menet mielestäni väitteissäsi kohtuuttomuuksiin.

  4. Helena Pavloff says:

    aha

  5. Frank says:

    Terve, Helena!

    Lienee totta, että kolmannessa ja neljännessä kappaleessa sanavalintani ovat turhan agressiivisia. Kirjoitus on kirjoitettu aikanaan tuohtumuksen vallassa, ja olisin ehkä voinut käyttää maltillisempia ilmaisuja.

    Silti olen edelleen sitä mieltä, että tuohon ‘manifestiin’ keskittyminen oli medialta väärä teko. Jos haluamme ehkäistä vastaavia tapauksia tulevaisuudessa, meidän tulisi keskittyä uhreihin, eikä mystifioida tekijää – tai hänen kirjoittamaansa manifestia.

    Sinänsä, jos Pekka-Erik tosiaan totesi vanhemmilleen jättämässään lapussa kertomallasi tavalla, että “Vika on yhteiskunnassa, jossa tällaisten asioiden tapahtuminen on ollut vain ajan kysymys. Minä teen sen, koska minua ei ole olemassa. Jää vähiten kärsijöitä jälkeeni. Minä haluan kuolla marttyyrina ja tehdä tämän, JOTTEI TÄLLAISIA TEKOJA KOSKAAN ENÄÄ TARVITSISI TEHDÄ”, niin tuohan avaa ihan erilaisen maailman kuin sen, mikä löytyy niistä teksteistä, joita hänen kuolemansa jälkeen puitiin. Tuossahan hän esittää itsensä uhrina.

    Noissa aikanaan esilläolleissa teksteissä – jotka löytyvät edelleen internetistä – hän päinvastoin julistaa itsensä yli-ihmiseksi:
    “Tämä on minun sotaani: yhden miehen sotaa ihmisyyttä, hallituksia ja heikkomielisiä massoja vastaan! Ei armoa maapallon saastalle! INHIMILLISYYS ON YLIARVOSTETTUA! On aika laittaa LUONNONVALINTA & SOPEUTUVIMPIEN SELVIYTYMINEN takaisin raiteilleen!”

  6. Niin, saatamme ulospäin usein näyttää itsestämme jotakin, mikä ei ole totta. En tiedä – eikä sitä Pekka-Erikiltä voi enää kysyäkään – mutta voisiko olla niin, että tuo mitä hän ulospäin näytti ja manifesteissään kirjoitti, olisi ollut osa sitä yritystä, josta hän vanhemmilleen ilmaisi? Kun luin ne nyt tuosta kommentistasi molemmat rinnakkain, niin eivät ne nyt sittenkään niin kaukaisilta toisistaan tunnu. Ja onhan se selvää, ettei nuorena eläminen tässä “hyvinvointivaltiossa” ole ihan oikeasti mitään ruusuilla tanssimista. Ei kouluissa opeteta sellaisia kasvamiselle olennaisia asioita, jollaisista sinä esim. puhuit juuri näkemässäni youtube-videossa siitä miten voi ihminen löytää kutsumuksellisen työnsä jossa omat ja yhteiskunnan tarpeet kohtaavat. Pekka-Erik jätettiin kaveripiirien ja sosiaalisen ympäristön ulkopuolelle todella pienenä, vaikka vanhemmille muutto Helsingistä Jokelaan oli teko paremman kasvuympäristön takaamiseksi lapsille. Vaikka perhe olisi kuinka hyvä, niin se ei suojele meitä jos yhteisö jossa elämme ja ikätoverit joita kohtaamme eivät ole meille hyviä. On otettava huomioon myös se seikka, että ellemme ole osa ikätovereidemme yhteisöä, niin kieli jota käytämme ja sanat joilla puhumme, valikoituu suuhumme ja käsistämme tekstiksi, siitä mitä luemme ja mitä kotona kommunikoimme. Sitä vasten ei ole ihmeellistä ollenkaan, että sellaiset käsitteet kuten esim. “sopeutuvien selvityminen” näkyvät Pekka-Erikin ilmaisemassa tekstissä. Se taas mitä juuri Pekka-Erik näillä sanoilla tarkoitti sanoa, ei mielestäni ole edes selvitettävissä ilman, että otamme myös hänen todellisuutensa ja muut kirjoituksensa – kuten nyt tuon jäähyväiskirjeen hänen vanhemmilleen – huomioon. Ja aivan kuten sanoit, se on totta, että siinä myös media teki pahan virheen. Koska sekin on totta, että yhteiskunnassamme oli jotain, jonka vuoksi tällaisia tekoja tuli kaksi niin lähekkäin. Uskon, että asianmukaisella median käsittelyllä, Pekka-Erikin toive siitä ettei tällaisia tekoja olisi koskaan enää tapahtunut, olisi saattanut olla täysin mahdollinen. Nyt en osaa olla ollenkaan varma siitä, etteikö joskus vielä näin saattaisi käydä vielä kolmannenkin – jollei useammankin kerran.

  7. Aiheeseesi liittyen olen pohtinut seuraavaa….
    MAASSAMME ON PARI ERITTÄIN RÄIKEÄÄ LAKIPYKÄLÄPUUTETTA:

    1. Meillä yhteisöjä ei aseteta vastuuseen niistä arvoista, uskomuksist a, traumoista, tavoista ja toimintamalleista, yms., jotka todistettavasti nähdään vaikuttaneen rikoksesta syytetyn henkilön ajautumiseen rikolliseen toimintaansa.

    Maassamme yhteisöille ei anneta muistutuksia, eikä varoituksia – saatikka että tätä ehdotustani kukaan uskaltaisi ihan oikeasti edes hiukkaakaan suuremmalla vakavuudella lähteä edes kuvittelemaan, sillä ehdotan yhteisöille ja yksilöille vähintään sakkorangaistusta pedagogisesta vastuuttomuudesta, sekä kasvatustieteellisestä osaamattomuudesta, jonka seurauksena yksilö ja/tai yhteisö omia vääristyneitä arvojaan siirtämällä leipoo jostakusta siihen kuuluvasta jäsenestään kieromman yksilön, kuin mihin solmuun on nykyvempaimilla edes tippaleipiä mahdotona saada.

    Annamme yhteisöjemme täysin ilman minkäänlaista rangaistusvelvollisuutta kohdella meitä tavoin, joilla tulemme opetetuiksi itsemme häpeämiseen, sekä uskoon, ettei meitä kukaan täällä muka rakasta. Ja vaikka rakastaisi, niin ei ainakaan mikäli paljastamme kenellekään olevamme todellisuudessa heikkoja ihmisiä, jotka kaipaavat toisiltaan huomiota ja läheisyyttä. Pahimmassa tapauksessa viattomana syntyvästä lapsesta saatta kasvaa joissakin yhteisöissä – siinä harjoitetun kohtelun ja muun vaikutuksesta ihminen, joka lopulta kykenee jopa murhaan tai pahempaankin.

    Miten jonkun päähän on edes voinut pulpahtaa mitään niin sokeaa sääntöä – ja onnistuen vieläpä saamaan tuon “niin maar saatanan hyvän ideansa” ihan KOKO RANGAISTUSPOLITIIKKAMME JA RIKOSOIKEUSLAKIMME SELVÄSTIKIN KYSEENALAISTAMATTOMAKSI POHJA-AATTEEKSI oleva ainoa joka siitä joutuu kantamaan vastuunsa on yksilö itse? eikö sillä että alkaisimme vastuuttaa myös äärirasistiksi ja itsekkääksi kasvaneen hippienhakkaajan ympäristöä niistä rikoksentekijälle opetetuista ajatuksista, aatteista, uskomuksista ja arvoista, jotka rikoksen tekemiseen ovat hänet johtaneet, saataisi paljon enemmän hyvää aikaiseksi kuin sillä, että hylkäämme usein myös pähderiippuvuudestakin kärsivät rikoksentekijäyksilömme ristiriitaiseen tilanteeseen ratkaisemaan yksin ulkokultainen vastuuparadoksi, jonka toisella puolella yhteiskuntamme vastuuttaa ihmisen syylliseksi rikoksensa ohessa, myös siitä kaikesta, joka hänet tuohon vahingolliseen käytökseensä pikkuhiljaa lapsuudestaan alkaen oli yhteisönsä toteuttamana pakkosyöttömanipulaationa ajanut ja ohjastanut – ja toisella puolella AA ja psykiatrinen hoito, jossa ystävälliset ihmiset yrittävät kaikessa lähimmäisenrakkaudessaan uskotella: “et ole vastuussa siitä että olet sairas, olet vastuussa siitä että paranet” > jokainen vähääkään maalaisjärkeä omaava ihminen tietää tuon jälkimmäisen tahon olevan se joka on oikeassa. Mikä siis jää ensimmäisen tehtäväksi? Johtaa harhaan vai? Kuulostaa aivan liian Hitlerinuskoiselta hapatukselta nykymaailmaan – saatikka nyky-Suomeen, jossa meillä on vankeinhoito maailman huippuluokkaa. Jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat täten siis joko auktoriteettiuskoisen kansamme niiailu aatteelle; “No, näin nyt on tehty aina ennenkin, joten älä sinä tule tänne opettamaan isääsi nussimaan” – ja ellei se, niin sitten rikoksentorjunnassa olisi vakavan työhyvinvointiarvioinnin paikka, jotta sellaiset ilmiöt kuin: itsekkyys, laiskuus, liiallinen mukavuudenhalu, sekä liiallisen auktoriteettipelon sekoittuminen rakkauden- ja välittämisen pelkoon > poliisi kiertää kouluissa puhumassa kiusaamisen vastaista manifestiaan ja näyttää selvästi uskovankin siihen mitä yhteisöllisestä vastuustaan puhuu -> todellisessa arvotoiminnassa se ei kuitenkaan rangaistuspolitiikan puolella sitä enää todenna jonka seurauksena jonakin päivänä sille kiusatulle, joka myöhemmin traumoistaan johtuen alkoholisoitui, ajautui sekakäyttäjäksi ja päätyi lopulta vankilaan, paljastuukin siellä että se lähipoliisin koulukiusaamisvalistus olikin vain joulupukkiin verrattava kusetuskeikka. Niin, että; kuka se todellinen kiusaajamme oikein onkaan?

    B) Meillä ei ole minkäänlaista rangaistuskäytäntöä siihen miten ihminen itseään kohtelee:

    puolet kansastamme jollei ylikin istuis nyt vankilassa, jos itseään kohtaan toteutettavat ihmisoikeusrikokset olisi aivan yhtä rangaistavia tekoja kuin ketä tahansa muuta ihmistä kohtaankin on… mun päähän kun ei vaan yksinkertaisesti mahdu se, että miksi helvetissä täällä saa itseään kohdella ihan miten sattuu, mutta muita täytyy hyssytellä ja niiailla kuin mikäkin Tuhkimo? Kyllä se on tekona ihan sama kuitenkin, että viillätkö sä itseäsi vaiko naapurin Anna-Maijaa – ihan yhtälailla siinä ihmistä satutetaan. Lopputulos kuitenkin on ihan täysin yks yhteen ihmiselle koituvien vahinkojen näkökulmasta, joten miksi hitossa rangaistuspolitiikkamme toteuttamat arvot eivät sitä todellakaan ole ?!? Miksi sille on annettu vallankahvaan sitoutunut valta ja oikeus kouluttaa meidät kansalaiset uskomaan sokeasti siihen, että kaikki muut ihmiset ovat arvokkaampia, kuin me itse?

    Itsensä kaltoinkohtelu olisi mahdollista osoittaa toteen täysin samoin keinoin kuin muutkin rikokset: todistajilla ja todistusaineistolla. Jo se että lapsesta saakka opittais että on ihan yhtä suuri rikos kohdella huonosti itseään kuin ketä tahansa muutakin, saattais tehdä meidän mielenterveystilanteelle pelkkää hyvää. Ajoin joskus parikymppisenä kolarin josta sain sakot liikenteen vaarantamisesta. Kyllä ne sakot ois opettanu mua ihan eri tavalla kun siinä ois ollu lisä myös oman itseni suojelemattomuudesta. Mieluummin mä oisin maksanut sakkoja itseni väärinkohtelusta myös niiden ylinopeussakkojen kohdalla joista en koskaan mitään oppinut. Mutta poliisin tuima puhuttelu siitä kuinka oon niin arvokas etten saa asettaa itseäni vaaraan ajamalla liian lujaa ja sakkolappu siihen päälle, oisivat voineet poikia mun itsetunnolle tervettä mammonaa. Oikeesti!

    Kuulostaa ensilukemalta ehkä naurettavalta – mutta mitä jos tää oikeasti toimisikin ? Eikö se silloin olisi tyhmyyttä olla sitä kokeilematta?

    Einstein määritteli hullun ihmiseksi joka yrittää samaa keinoa uudestaan ja uudestaan, toivoen kuitenkin eri lopputulosta. Eikö tällä hetkellä rangaistuspolitiikkamme tee juuri niin…? Miksi?

  8. Juuso says:

    Voisimmeko kysyä, että miksi me ihmiset lähestulkoon kautta maailman elämme niin kuin elämme? Onko ihmisen kriisi taloudellinen? Onko se poliittinen? Vai ehkä kansallinen? Ilmastoon liittyvä? Puuttuuko meiltä ihannoimaamme tieteellistä näyttöä? Vai onko niin, että ihmisen kriisi on sisäinen? Jos meidän kriisimme todellinen alkujuuri on kymmeniä ja kymmeniä tuhansia vuosia kestänyt ja aina sukupolvelta sukupolvelle periytynyt psykologiseen turvallisuuden tavoitteluun ja kuoleman pelon välttämiseen perustuva ajattelutapa.

    Sanoisin, että ihmisellä oli kaikki hyvin silloin, kun se eli luonnossa puhtaassa sellaisuuden tilassa vailla eilisen murheita ja huolta tulevaisuudesta. Pohjimmiltaan ihmisessä vaikuttavat samat luonnosta / eläinkunnasta perityt vihamieliset aistit ja vaistot, väkivalta, vallan tavoittelu, hierarkkisuus ja ennen kaikkea turvallisuuden tavoittelu. Pohjimmiltaan ihmismieli toimii irrationaalisesti ja hyvin vaistonvaraisesti. Ihminen on pohjimmiltaan eläin. Luonto on myös siitä mystinen, että luonto ei ole ihmisen luoma. En tiedä, mistä luonto on tullut, mutta pointti on se, että ihminen ei ole kehittänyt luontoa. Luonnosta ihminen on kuitenkin tullut.

    No, luonnosta tullut ihminen on sitten aikojen saatossa rakentanut vuorovaikutuksessa toisten kanssa psykologiseen turvallisuuden tavoitteluun ja itsekeskeiseen ajattelutapaan nojautuen ympärilleen yhteiskunnan. Tämän ajattelutavan ominaispiirre on psykologinen joksikin tuleminen ja sen ylläpitävä voima on kuoleman pelko. Tämä joksikin tuleminen ja kuoleman pelon lykkääminen kauas tulevaisuuteen on se psykologinen häkki / vankila, jossa ihminen elää. Tämä häkki on yhtä kuin yhteiskunta. Kasvatuksemme on perustunut tuhansia vuosia tiedon pänttäämiseen, kokeissa menestymiseen ja palkitsemiseen ja itsemme vertaamiseen toisiin nähden. Kasvatus on erittäin suuresti vaikuttanut siihen, mitkä ovat elintapamme peruspilareita. Menestyminen, pärjääminen, uran luominen, eteneminen, saavuttaminen, kilpailu ja kuluttaminen. Tämän elintavan pyörteessä yritämme kaiken menestymisen, joksikin tulemisen, uran luomisen ja kuluttamisen ohessa hallita elämää ja saavuttaa pysyvän onnellisen tilan, mielen rauhan ja tulla rakastetuiksi. Uskomme, että Jumala vielä joku päivä pelastaa meidät tästä hullusta oravan pyörästä. Jotta kysyntään ja tarjontaan perustuvat markkinat ja koko muu täysin robotisoiduksi käyvä mekaaninen elintapamme eli oravanpyörämme pysyy hallinnassa, niin me ihmiset olemme kehittäneet itsellemme lakeja ja sääntöjä, jotta osaamme käyttäytyä. Poliisit siivoavat “pahat” ihmiset pois kaduilta ja saavat ansiomerkkejä hyvästä työstään. Sitten on erilaisia hienoja tahoja, jotka opettavat nämä “pahat” ihmiset takaisin elämän hallinnan raiteille ja opettavat heidät kunnioitettavien, hyvien ihmisten tavoille. Mitä ovat yhteiskunnalliset tarpeet? Sitä, että istutaan 20 vuotta koulun penkillä, jotta saadaan hankittua turvattu paikka yhteiskunnassa? Sitä, että tehdään työtä viitenä päivänä viikossa ja kahdeksan tuntia päivässä ja viikonloppuna vedetään pää täyteen, jotta jaksetaan taas ensi viikko? Rankkojen työpäivien jälkeen pelaamme kotimatkalla uusimpia mobiilipelejä ja viihdytämme itseämme television ääressä katsellen luovien alojen työntekijöiden keksimiä viihdeohjelmia? Käymme töissä ansaitaksemme rahaa, jolla voimme sen jälkeen ehostaa itseämme, kotiamme, hankkia autoja, puhelimia, vaatteita ja kaikkea muuta materiaa? Välillä käydään lomalla jossain turistikohteessa, jotta jaksetaan taas? Tämän kaiken ylläpitämiseen tarvitaan talouskasvua. Ihannoimme nykyään suuresti Supercellin ja Rovion kaltaisia peliyhtiöitä, koska ne ovat talouden uusia ylläpitäjiä ja oravanpyörän mahdollistajia. Jos emme ole töissä, niin pelaamme pelejä tai katsomme televisiota. Jossain välissä pitäisi hoitaa perhe- ja parisuhde-elämä ja kaikki muu arkinen aherrus ja voi, kun kerkiäisi vielä nauttimaan elämästäkin. Siihenkin on toki ratkaisu. Siksikö me kehitämme nykyään niin paljon robotteja, jotta ne hoitaisivat arkiset askareemme puolestamme, jotta meille menestymisen nälkäisille suorittajille jäisi enemmän aikaa nauttia elämästä ja harrastaa seksiä? Robotisaatio on pelien lisäksi toinen menestymisen avain, jolla pidämme talouskasvua yllä. Tähän kasvatuksemme siis perustuu. Moraali on vain työkalu, jolla tätä elintapaa pidetään yllä. Tai toisien sanoen, moraali on keino, jolla kesytämme itsemme tähän yhteiskunnalliseen muottiin.

    Lyhyesti voisi sanoa, että yhteiskunta on luonnosta täysin erkaantuneen ihmiskunnan paikka, jossa yksinäiset ja pelokkaat yksilöt haluavat tulla rakastetuiksi ja kokea olonsa turvalliseksi ja jonka tarkoituksena on elämänhallinnan kautta rakentaa parempaa huomista. Olemme toinen toisistamme riippuvaisia ja eikä kenelläkään ole pohjimmiltaan minkään näköistä ymmärrystä tämän kaiken tarkoituksesta, koska kuljemme laumassa laput silmillä. Tämä on nähdäkseni yhteiskunta. Olemme täysin ohjelmoituja yksilöitä ja kannustamme toisiamme yhteisöllisyyteen. Toitotamme, ettei kenenkään ole hyvä olla yksin ja näin lisäämme vain riippuvuuttamme meille läheisistä ihmisistä. Harvoin kuulee sanottavan, että ihmisille tekisi hyvää olla myös yksin. Nykyään emme tosin edes ymmärrä, mitä tarkoittaa olla yksin, kun yksin ollessammekin olemme aina virikkeiden kanssa. Emme osaa olla edes fyysisesti yksin.

    Tiedän, että kärjistin tekstiäni melkoisesti, mutta silti sanoisin, että kärjistyksestä huolimatta kaiken kaikkiaan elintapamme perustuu kaikkeen tähän. Luulen ymmärtäväni täysin, miksi Pekka-Erik ja muut hänen kaltaiset kohtalotoverit ovat tehneet tekonsa, eivät pahuuttaan, eivät hyvyyttään. “Tiedän, että syytätte tietokonepelejä, mutta syy ei ole niissä. Eikä vanhemmissani, joiden olen elämäni jokainen päivä tiennyt rakastavan minua. Vika on yhteiskunnassa, jossa tällaisten asioiden tapahtuminen on ollut vain ajan kysymys. Minä teen sen, koska minua ei ole olemassa. Jää vähiten kärsijöitä jälkeeni.” Jos hän todella näin on sanonut, niin en ihmettele ollenkaan. Se oli vain hänen viestinsä meille muille tästä menosta. Ehkä hän yritti tulla kuulluksi, mutta suurimmalla osalla ihmisistä ei ole aikaa eikä kiinnostusta kuunnella heitä. On mentävä eteenpäin. Kehityksen on kehityttävä. Talous sakkaa ja kysyntä heikkenee. Me pärjäsimme sodassa ja nyt kansallisen menestystarinan on jatkuttava, jotta Suomi pärjää kovasti globalisoituvilla markkinoilla. Eläköön kasvatus! Koulusurmaajille pelit ovat todennäköisesti keino paeta todellisuutta samalla tavalla kuin oravanpyörässä juokseville uraohjuksille todellisuuden pakenemisen keino on seksi ja viina. Eiköhän meistä jokainen pakene tätä todellisuutta jollakin tavalla?

    Miksi me elämme näin? Odotan malttamattomana (sarkasmia), että saamme markkinoille älylasit, jolloin saamme tuotua virtuaalimaailman lopullisesti tähän arkipäiväiseen oravanpyörään. Meidän ei tarvitse irrottautua hetkeksikään rakkaasta älypuhelimesta, koska se kulkee aina ja ikuisesti mukana, minne vain menemmekin ja voimme siirtää pelit suoraan silmien eteen. Eikä maksa mitään.

    En ole lähtökohtaisesti minkään puolesta enkä mitään vastaan. Kyseenalaistan vain täysin meidän ihmisten elintavan ja luulen, että ongelmat, liittyvät ne sitten ihmiseen itseensä, pari- / perhesuhteisiin, kouluun, yhteiskuntaan tai maailmaan, ovat kaikki seurausta tästä meidän kollektiivisesta mielenvikaisuudesta, joka on syöpynyt todella syvälle tajuntamme syövereihin. Pyydän anteeksi aggresiivista ja melko kärkästä kirjoitustani. Joskus huomaan, että täytyy päästää höyryt ulos. Huomasin myös tuohtuvani kirjoituksen aikana, mutta katsoessani tätä menoa, niin en voi välttyä kysymykseltä, että emmekö ihmiset jota kuinkin elä näin? Ja ennen kaikkea, MIKSI? En voi sanoin kuvailla, kuinka äärettömän tärkeä kasvatus on. En myöskään ymmärrä, kuinka voimme kasvattaa lapsia, jos emme todella vakavissamme kysy itseltämme, että mikä on elämisen tarkoitus. Mikä on kasvatuksen tarkoitus?

    Ps. Autotkin suunnitellaan nykyään vihaisen näköisiksi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *