Heitetäänpä tänne nyt tällainen myöhäisillan ajatusraakile, vaikka voi olla, että huomenaamulla olen jo todennut sen väärien jälkien seuraamiseksi:


Indviduaalinen minä syntyy vain heijastumana sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Yksilöstä tulee yksilö vasta, kun hän näkee itsensä toisten silmien kautta ja sitä kautta ymmärtää että sen aukon maailmaan, joka täyttää hänen aistinsa takana on jokin, joka tulkitsee tätä aukkoa. Näin syntyy kuva itsestä, minä. Millainen kuva minulla on itsestäni on siis lähtökohtaisen riippuvainen siitä miten muut minua tulkitsevat. Tavallaan yksilö on siis lopullisen autenttisesti olemassa vain niiltä osin, jotka hän näyttää muille.

Tästä seuraa sitten, että ollakseen täydellisen autenttinen ihmisen täytyy paljastaa itsensä täydellisesti toiselle, tuoda syvimmät ajatuksensa ja tunteensa esiin. Vain tätä kautta hän todentaa nämä osat luonteestaan itselleen. Ihmiset hakevatkin jatkuvasti foorumeita itselleen, joissa voisivat tuoda eri piileviä puoliaan esiin. On hyvin elähdyttävä tunne, kun löytää jonkun ihmisen, josta saa vastakaikua johonkin piilevään puoleensa, jonka kanssa oli ennen ollut yksin. Siinä siis oma persoona eheytyy.

Rakkaus ja ystävyys saavat tässä tarkastelussa uuden merkittävän ulottuvuuden. Olen niin sitoutunut rakastettuuni tai sydänystävään, koska hänelle näyttäydyn kaikkein autenttisimmillani (tosin kaikkien ihmisten rakkaustarinoissa tämä ideaali ei toteudu, ystävien kohdalla varmemmin). Tällöin ystäväni tai rakastettuni tavallaan luo minut itselleni, antaa minulle täydellisemmän kuvan itsestäni. Tässä voi piillä tunnesiteen vahvuuden eräs avain.

No niin, loppu alkoi kuulostaa epätoivoisen kolmevitosen runoilijan yritykseltä iskeä baarissa nuorempi opiskelijatyttönen olemalla niin herkkä ja intellektuelli. Aika mennä nukkumaan.