Luin tuossa Lars Saabye Christensenin kirjan Velipuoli. Kirjailija oli entuudestaan tuntematon mutta kirja oli voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sekä Norjan ’Finlandia-palkinnon’. Lisäksi se maksoi vain 1,50 euroa Kirjatorilla ja alustavassa tarkastelussa vaikutti kiehtovalta. Siksi sen alunperin kirjahyllyyni lisäsin. Kirja oli vetävä.

Kirja kertoo parhaan henkilöromaaniperinteen mukaisesti lyhytkasvuisen ja kohtuullisen vieraantuneen Barnum Nilsenin elämäntarinan lähtien liikkeelle hänen vanhempiensa elämänkaaresta ja päätyen minäpersoonassa puhuvan kirjailijan nykyaikaan, jolloin hän on noin kolmevitonen alkoholisoitunut elokuvakäsikirjoittaja. Painotus on yksittäisissä kohtauksissa ja Barnumin psykologisessa minässä. Keskeinen jännite kirjassa on Barnumin vähäsanainen ja yltiöitsenäinen velipuoli, jonka pikkuveljenä Barnum etsii paikkaansa elämässä.

Ajatuksellisesti keskeinen anti kirjasta on mielestäni ihmisen valtava narratiivin kaipuu. Christensen seuraa Barnumin, hänen isänsä ja äitinsä, sekä velipuolen elämät lävitse, mutta jättää isoja aukkoja kertomukseen. Aluksi sitä ajattelee jännitystä lisääväksi tehokeinoksi, mutta jossain vaiheessa tajuaa, että ”se ei aio kertoa ollenkaan”, eikä sitten kerrokkaan.

Tämäntyyppisissä romaaneissa, joissa henkilön psykologista kehitystä seurataan läpi elämänkaaren on eräs keskeinen viehätys siinä, että toisin kuin oikea elämä, kirjailija pystyy tarjoamaan eheän narratiivin. vaikka Barnum ei ehkä tiedä, mitä hänen isänsä teki kadotessaan viikoiksi tai vuosina ennen kuin tapasi äidin, niin meille lukijoille se kerrotaan, jotta osaamme tulkita oikein isän käytöstä. Tämä ulottuvuus on poistettu tästä romaanista, Barnum kertojana jopa kommentoi tätä poisleikkausta tarinankertojan itsetyytyväisyydellä. Lukija ei saa koskaan tietää ovatko hänen arvelunsa oikeita siitä mihin velipuoli katosi vuosiksi tai löysikö tämä etsimänsä.

Ihminen on narratiivinen olento, joka muodostaa automaattisesti tarinan pienistäkin vihjeistä, sekä tosielämässä että romaania lukiessaan. Ihmisen näkeminen narratiivisena on viimeisten vuosikymmenten aikana läpäissyt sosiaalipsykologian ja muut ihmistieteet. Romaanien ja elokuvien keskeinen viehätys on nimenomaisesti eheän tarinan tarjoaminen. Eväämällä lukijalta tämän eheän narratiivin mahdollisuuden Christensen onnistuu nostamaan tämän ihmiselämän piirteen esiin.

Sivuhuomiona vielä mainittakoon, että toinen romaani, joka keskeisesti kietoutuu narratiivin tarjoamisen ympärille on Umberto Econ Ruusun nimeen. Siinä tarinan aukot täytetään lopussa ja lukija saa kaipaamansa täyttymyksen, vain tajutakseen, että salapoliisina päähenkilö epäonnistui täysin ollessaan kykenemätön estämään yhtään murhaa ja aiheuttaessaan lopulta palon, jonka valtava kauheus ei perustu henkilövahinkoihin, vaan nimenomaan narratiivien katoamiseen.