Tagged: rakkaus

Ihmisyysolettama ja aidon kohtaamisen ihme

Mitä yhteistä on Esa Saarisella ja evankelis-luterilaisella kirkolla? Tätä pohdin loppukeväästä Balaton-järven rannalla, kun osallistuin kirkon järjestämään Arvojen Areena -seminaariin, jossa joukko nuorekkaita eri alojen osaajia koottiin yhteen pohtimaan elämän suuria arvoja. Seminaarissa tapahtui nimittäin ihme: Muutamassa päivässä joukosta tuiki tuntemattomia kasvoi toisistaan välittävä yhteisö, jonka keskuudessa pohdittiin syvällisiä ja jaettiin joskus kipeitäkin tarinoita.

Mietin seminaarissa, että olen kohdannut vastaavan keskinäisen avautumisen ihmeen myös aiemmin, Esa Saarisen Pafos-seminaarissa, jossa myöskin joukko nuoria kokoontuu vieraalle paikkakunnalle pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja järjestään löytävät hämmentävän syvän yhteyden toinen toisiinsa.

Mitä Balaton-järven rannalla tapahtui? Mitä Pafoksella tapahtui? Mitkä tekijät synnyttivät tämän molemmissa manifestoituneen aidon kohtaamisen ihmeen? Nämä kysymykset kaivelivat mieltäni läpi kuluneen kesän.

Tapahtumissa oli toki eronsa: Esan Pafos-seminaarissa ihmisiä on sata, se kestää viikon ja seminaarin rungon muodostavat E. Saarisen luennot. Arvojen Areena kesti neljä päivää, ihmisiä oli kolmisenkymmentä ja seminaarin rungon muodostivat osallistujien omat lyhyet alustukset ja niistä kumpuava ryhmäkeskustelu. Mutta pinnan alta löytyi ainakin neljä keskeistä fundamenttia, jotka yhdistivät molempia tapahtumia.

1. Ihmiset repäistiin irti arjesta, uuteen paikkaan, uusien ihmisten keskelle

Arkisessa elämässämme olemme helposti tuttujen kaavojen vankeja. Meillä on tietyt vakiintuneet roolit ja pinttyneet tavat, joihin olemme vuosien myötä kasvaneet sisään. Ihmisen toiminta on paljon enemmän olosuhteista kiinni kuin olemme valmiita myöntämään. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. On vaikea uusiutua kun sekä fyysinen että sosiaalinen ympäristö puskee sinua takaisin vanhaan muottiin.

Alkoholisti ei voi parantua jos hän jatkaa ryyppykavereidensa kanssa hengailua. Sosiaalinen ympäristö imee hänet takaisin pullon ääreen. Sama tapahtuu vähemmän dramaattisesti meistä jokaiselle. Kun yritämme muuttua ja etsiä itseämme uudella tavalla, läheisemme palauttavat meidät ruotuun. Joskus ihan tietoisesti (”ei sinusta ole siihen”, ”älä nyt hulluja puhu”), mutta useimmiten tiedostamattaan. He tulkitsevat käytöstämme sen perusteella minkälaisia olimme eilen ja odotuksillaan ohjaavat meitä takaisin tuttuihin uomiin.

Pafos ja Balaton tarjoavat molemmat raamit löytää itsensä uusiksi. Uusien ihmisten keskellä, uudella paikkakunnalla valmiit roolit eivät määritä minuuttamme. Voimme heittäytyä uusiin suuntiin ilman menneisyyden kitkaa. Samasta syystä olen itse nauttinut kuukausienkin pituisesta yksin matkustamisesta. Kuten kuka tahansa yksin matkustanut tietää, tällaiset matkat ovat aina yhtä paljon matkoja omaan minuuteen kuin ne ovat matkoja uusiin maihin ja kulttuureihin.

Matka siis irrottaa valmiista raameista. Sen avulla kanava on auki ja muutos mahdollinen. Mutta se ei yksin selitä muutoksen suuntaa.

2. Ei määritettyä tarkkaa päämäärää.

Sekä Pafos että Balaton olivat seminaareja. Mutta ne eroavat tyypillisestä seminaarista siinä, että niillä ei ole mitään erityistä päämäärää. Ei määritetä strategiaa, ei tuoteta julkilausumia, ei ole edes mitään selkeää omaan elämään liittyvää päämäärää, jota ne ilmoittaisivat palvelevansa.

Tämän ansiosta nämä irtiotot arjesta ovat eräänlaisia liminaali-tiloja, välitiloja kahden todellisuuden välissä, joissa kaikki on mahdollista. Antropologi Victor Turner on ansiokkaasti kuvannut Sambian ndembu-kansan rituaaleja, joissa normaalit sosiaaliset rooliodotukset kumoutuvat ja ihmiset ovat huomattavan vapaita toteuttamaan itseään uusilla tavoilla. Itse olen Turnerin innoittamana kuvannut esimerkiksi rock-festareita tällaisina karnevalistisina vaihtoehtoisen sosiaalisen todellisuuden näyttämöinä.

Turnerin mukaan nämä epästrukturoidut välitilat synnyttävät communitaksen eli yhteisöllisyyden muodon, joka perustuu tasavertaisuuteen ja keskinäiseen välittämiseen. Kun rakenteet ja hierarkia on kumottu, pääsevät ihmiset kohtaamaan toinen toisensa ihmisinä. Syntyy syvä keskinäinen yhteys, jota erityisesti jaetut kokemukset vahvistavat.

En ole Sambiassa käynyt, mutta festareilla sitäkin enemmän. Ja siellä olen kokenut tämän vahvan yhteyden tuntemattomien ihmisten välillä. Syntyy festariyhteys, joka mahdollistaa häkellyttävät kohtaamiset halaamisesta henkselöitymiseen (ks. alla). Sauna, jossa herra ja duunari ovat molemmat alastomina toistensa edessä, on myös yksi suomalainen communitaksen paikka.

Pafos ja Balaton ovat myös vahvasti communitaksen areenoita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisensa ilman etukäteisroolien kahleita ja jakavat matkakokemukset keskenään yhteisistä aterioista ilta-aikaiseen tähtitaivaan ihmettelyyn. Näin he ovat tavallista enemmän alasti toistensa edessä, alttiita kohtaamaan toisensa ihmisenä. Kun ei ole kiirettä, on aikaa heittäytyä keskustelun vietäväksi ja antaa hetken johtaa askelia uusiin suuntiin. On aikaa puhua ihmisyydestä ja toden teolla nähdä se toinen kokonaisvaltaisena ihmisenä.

Mutta tämäkään ei vielä riitä. Joskus reissussa tuntemattomat ihmiset löytävät toisensa ja jakavat unohtumattoman illan. Toisina iltoina istut hostellin terassilla viidakon ääressä yksin oluen ääressä. Pafoksella ja Balatonilla tämä kohtaamisen ihme tapahtuu joka kerta. Sen selittämiseksi tarvitsemme kolmannen tukipilarin.

3. Johdettu ihmisyysolettama

Kun tulet uuteen ympäristöön, etsit vaivihkaa vihjeitä siitä, mikä käytös tässä ympäristössä on sallittua ja mikä ei. Hautajaisissa on eri tunnelma kuin kaksikymppisissä, pikkujouluihin sopiva tuttavallisuus ei ole suotavaa yhtiökokouksessa. Pafos ja Balaton ovat osallistujille täysin uusia sosiaalisia tilanteita, joten mitään valmista skriptiä sopivasta käytöksestä ei ole. Siksi ratkaisevaan asemaan nousevat tilaisuuden johtohahmot, Pafoksen tapauksessa Esa Saarinen ja Balatonin tapauksessa kirkonmiehet. Omalla esimerkillään ja puheellaan he luovat ne normit, joiden ympärille tilaisuuksien sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu.

Tämä oli se yhdistävä avain kahden seminaarin välillä. Molemmissa tapauksissa vetäjät tekivät aktiivisesti työtä virittääkseen ihmiset kohtaamaan toisensa kunnioituksen ja mahdollisuuksien näkökulmasta. Esa ja kirkonmiehet painottivat molemmat sitä kuinka jokainen paikallaolija on erityinen ja kiinnostava tyyppi. Kun he esittelivät kaksi henkilöä toisilleen, he vihjasivat toisesta löytyvien innostavuuksien suuntaan. Ja erityisesti he osoittivat tätä kunnioitusta ja lämpöä toista kohtaan omalla käytöksellään, he lähestyivät jokaista paikallaolijaa kunnioittavasti ja avoimena inhimilliselle kohtaamiselle.

Samalla näistä keskinäisen kulttuurin normeista puhuttiin myös ihan ääneen. Yleisön edessä molempien seminaarien vetäjät muistuttivat, että tämä on keskinäisen kunnioituksen paikka. He kielsivät tuomitsemasta toisia, he tähdensivät että täällä vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Se avoimen kohtaamisen ilmapiiri, joka joskus syntyy spontaanisti, väännettiin näissä seminaareissa ihan rautalangasta. Ihmisille kerrottiin ääneen mikä käytös on sallittua ja samalla myös ääneen vakuutettiin, että täällä uskaltaa oll avoimempi, koska voi luottaa siihen että toinen kohtaa sinut myötämielisesti.

”Pafos-viikko sallii irrottautumisen suorituspaineista ja arjen hyörinnästä. Syntyy vapautunut, kunnioittava, hyväntahtoinen, positiivis-realistinen kohtaamisen tilanne, jonka ytimessä on jokaisen meidän ihme ihmisenä. Tunnelma on hyväksyvä, inspiroitunut, rohkaiseva, kohtelias ja kohottava.” – Esa Saarinen Pafoksella keväällä 2014

On tärkeää, että normit sanotaan ääneen. Se tekee niistä konkreettisia ja käsinkosketeltavia, se mahdollistaa niihin vetoamisen myöhemmin tarvittaessa. Mutta vielä tärkeämpää oli että vetäjät itse osoittivat elävänsä näiden normien mukaan. Jos heidän oma käytöksensä olisi ollut ristiriidassa ääneenlausuttujen normien kanssa, olisivat ne jääneet tyhjäksi puheeksi. Mutta nyt kun ne normit näkyivät ensin käytöksessä ja sinä sosiaalisessa ilmapiirissä, jota kohti seminaari eteni, ja sitten ne myös sanottiin ääneen, niin tämä puheen ja käytännön yhteisvaikutus toimi voimakkaasti kulttuuria luovana tekijänä. Keskinäistä kunnioitusta ilmentävä kulttuuri ei näissä seminaareissa ollut sattuma, vaan johdettu tapahtuma.

4. Kasvu uuteen yhteisöllisyyteen

Kun edelliset kolme tekijää ovat kunnossa, on mahdollisuus auki ja suunta selvä. Vielä tarvitaan ihmiset tekemään asia todeksi. Jotkut ihmiset syttyvät hitaammin, toiset nopeammin, mutta molemmissa seminaareissa oli hienoa havaita, kuinka ihmiset tempautuivat mukaan ja ottivat kulttuurin rakentamisen omaksi henkilökohtaiseksi vastuukseen. He menivät jututtamaan sivussa olevaa ihmistä, he tekivät aloitteen halaamisesta, he kannustivat ja tukivat toisiaan. Vaikka vetäjät toimivat suunnannäyttäjinä, niin varsinaisen työn teimme me osallistujat – joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa joita päivä eteemme toi. Jokainen hymy, katsekontakti, tervehdys ja keskustelu voi ilmentää aidon kohtaamisen ihmettä, tai olla ilmentämättä. Kun tarpeeksi moni uskalsi avoimin mielin lähteä kohtaamaan toinen toisensa, kasvoi joukosta tuntemattomia kohisten keskinäisvälittävä yhteisö.

Lopulta se kulttuuri, jota ylläpidämme, on jokaisen meidän vastuullamme. Meistä jokainen uusintaa tietynlaista kulttuuria päivittäisellä toiminnallamme. Kun kulttuuri on syvälle juurtunut, on muutos vaikeaa. Mutta ei koskaan mahdotonta. Panokset ovat kovat: Jos onnistumme löytämään ne keskeiset yhdistävät tekijät, jotka mahdollistivat aidon kohtaamisen ihmeen Pafoksella ja Balatonilla, ehkä voimme tuottaa aitoja kohtaamisia myös monissa muissakin tilanteissa. Se on jokaisesta meistä kiinni, ja samalla jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä. Aidon kohtaamisen ihmeen ymmärtämisessä piilee siemen elävämpään ihmisyyteen.

Esan Pafos-seminaarien ytimessä olevaa ”kohottava elämänfilosofista käytäntöä” olen pohtinut aiemminkin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa. Aidon kohtaamisen ihme oli myös väitöskirjani aihe ja ilmenee myös puhuessani festariyhteydestä ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoidusta magiasta.

Ihmiskunnan rakastaminen etäältä

Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ’anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat ”et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.

Läpinäkyvyys autenttisen olemisen vaatimuksena

Heitetäänpä tänne nyt tällainen myöhäisillan ajatusraakile, vaikka voi olla, että huomenaamulla olen jo todennut sen väärien jälkien seuraamiseksi:


Indviduaalinen minä syntyy vain heijastumana sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Yksilöstä tulee yksilö vasta, kun hän näkee itsensä toisten silmien kautta ja sitä kautta ymmärtää että sen aukon maailmaan, joka täyttää hänen aistinsa takana on jokin, joka tulkitsee tätä aukkoa. Näin syntyy kuva itsestä, minä. Millainen kuva minulla on itsestäni on siis lähtökohtaisen riippuvainen siitä miten muut minua tulkitsevat. Tavallaan yksilö on siis lopullisen autenttisesti olemassa vain niiltä osin, jotka hän näyttää muille.

Tästä seuraa sitten, että ollakseen täydellisen autenttinen ihmisen täytyy paljastaa itsensä täydellisesti toiselle, tuoda syvimmät ajatuksensa ja tunteensa esiin. Vain tätä kautta hän todentaa nämä osat luonteestaan itselleen. Ihmiset hakevatkin jatkuvasti foorumeita itselleen, joissa voisivat tuoda eri piileviä puoliaan esiin. On hyvin elähdyttävä tunne, kun löytää jonkun ihmisen, josta saa vastakaikua johonkin piilevään puoleensa, jonka kanssa oli ennen ollut yksin. Siinä siis oma persoona eheytyy.

Rakkaus ja ystävyys saavat tässä tarkastelussa uuden merkittävän ulottuvuuden. Olen niin sitoutunut rakastettuuni tai sydänystävään, koska hänelle näyttäydyn kaikkein autenttisimmillani (tosin kaikkien ihmisten rakkaustarinoissa tämä ideaali ei toteudu, ystävien kohdalla varmemmin). Tällöin ystäväni tai rakastettuni tavallaan luo minut itselleni, antaa minulle täydellisemmän kuvan itsestäni. Tässä voi piillä tunnesiteen vahvuuden eräs avain.

No niin, loppu alkoi kuulostaa epätoivoisen kolmevitosen runoilijan yritykseltä iskeä baarissa nuorempi opiskelijatyttönen olemalla niin herkkä ja intellektuelli. Aika mennä nukkumaan.