Category: Reflektiota

Etsin viisautta – Hakeudun siis sosiaaliselle epämukavuusalueelleni

Tohtorinkaronkassani pari viikkoa sitten oli viisitoista puhetta. Kaikissa kehuttiin minua. Ylistettiin tieteellistä osaamistani, älyni terävyyttä, kykyäni arvostaa erilaisia ihmisiä, suurta tulevaisuuttani. En liene koskaan aiemmin kuullut sellaista itseeni kohdistuvaa kehumisen kirjoa, kiitoksia jokaiselle puhujalle erikseen persoonallisista ja hienoista puheista! Siellä kollegoiden, ystävien ja perheen keskellä tuntui vahvasti, että tässä joukossa minut hyväksytään, täällä minua arvostetaan, tänne minä kuulun!

Samalla tämänkaltainen kehuminen on ansa. Hyväksynnän ja arvostuksen hakeminen on yksi ihmisen syvimmistä perustarpeista. Teemme melkein mitä tahansa saavuttaaksemme muiden kunnioituksen. Siksi on niin helppoa jäädä siihen hyvien ihmisten taikapiiriin, suuntautua niitä ihmisiä kohti, jotka varmasti arvostavat minua. Keskittyä kommunikoimaan selkääntaputtajien kanssa.

Ja näin ihmiset pitkälti tekevätkin. Hakeudumme niihin paikkoihin, joissa muut ihmiset arvostavat minunkaltaisiani ihmisiä. Olin sitten salilla käyvä varastomies, koulutettu IT-ammattilainen, lähihoitaja tai finanssialan ammattilainen, etsiydyn aktiivisesti niihin baareihin, harrastuksiin, seurueisiin ja kauppoihin, joissa minunkaltaisiani arvostetaan.

Tämä samanmielisten keskinäinen selkääntaputtelu tappaa kuitenkin älyllisen kasvun. Saan vahvistusta nykyisille mielipiteilleni ja ennakkoluuloilleni. Muiden arvostus pumppaa minut täyteen itsevarmuutta, erehtymättömyyttä ja pahimmillaan ylimielisyyttä.

Traagisimmin tähän ansaan joutuvat suuret johtajat, joiden ympäriltä hiljalleen katoavat kaikki ne ihmiset, jotka voisivat rehellisesti kritisoida heidän ajatuksiaan. Kekkosen myöhäisvuosien tragedia oli siinä, että kaikki hänen mielipiteensä kohtasivat hymistelijöiden joukon ylistyksen. Hän eli kuplassa, johon todellinen maailma pääsi yhä vähemmän tunkeutumaan. Samassa omien mielipiteidensä vankilassa ovat eläneet monet muutkin johtavassa olevat ihmiset. Mitä korkeammassa asemassa ihminen on, sitä kipeämmin hän tarvitsee ihmisiä, jotka eivät tunne hänen ansioitaan – ja uskaltavat sanoa hänelle mitä oikeasti ajattelevat.

Ihmisenä kasvaminen – sekä älyllisesti että viisaudellisesti – tapahtuu vahvimmin sosiaalisella epämukavuusalueella. Kun kohtaan ihmisen, jolle minun suuret ”saavutukseni” ovat pelkkää ilmaa, ja jonka silmissä kunnioitus ansaitaan täysin toisilla mittareilla, tällaisissa tilanteissa voin eniten oppia sekä ihmisyydestä ylipäänsä, että erityisesti itsestäni.

Olen elämässäni useasti aloittanut sosiaalisen arvonannon keräämisen alusta. Kun ala-asteella aloitin FC Hongassa pelaamisen ’vihreäpaitaisena poikana’, kun kuudesluokkalaisena menin ruotsalaiselle ala-asteelle, kun aloitin armeijan, opiskelun tai lähdin vaihtoon Thaimaaseen, joka kerta olin sosiaalisessa nollapisteessä. Kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei lähtökohtaisesti tukenut minua. Jouduin navigoimaan uudessa sosiaalisessa ympäristössä, löytämään oman tapani olla uusien ihmisten kanssa.

Nämä hetket ovat stressaavia – toisille enemmän kuin toisille – ja vähintäänkin henkisesti kuluttavia. Mutta ne ovat myös ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Olemisemme on pitkälti kietoutunut ympärillä olevien ihmisten meitä koskeviin odotuksiin. Uusi sosiaalinen ympäristö antaa myös mahdollisuuden aloittaa alusta, luoda itseni uudestaan, erilaisena. Usein itsensä löytäminen vaatii hetkellistä irtautumista totunnaisista sosiaalisista piireistä. Siksi yksin matkustaminen on yksi parhaista keinoista löytää itsensä. Ja siksi olen itseäni etsinyt niin Marokosta kuin Guatemalastakin.

Sosiaalinen pohjalta-aloittaminen muuttuu kuitenkin sitä vaikeammaksi, mitä enemmän ikävuosia ja ’menestystä’ kertyy. Muistan vuoden takaa kuinka eräissä bileissä ajauduin kiihkomieliseen keskusteluun Heideggerista. Keskustelu oli tasavertaista ja sähäkkää – kunnes tuli puheeksi opiskelu. Kun ensimmäisen vuoden filosofianopiskelija kuuli, että olen jatko-opiskelija, tyrehtyi keskustelu. ”Asiantuntemuksen” kuilu kasvoi välillemme. Vaikka kuinka yritin kohdata hänet tasavertaisena, oli statukseni sellainen, että hän ei enää uskaltanut rentoutua.

Tajusin karonkassani, että joudun tulevaisuudessa tekemään yhä enemmän aktiivista työtä löytääkseni niitä paikkoja ja ihmisiä, joiden seurassa voin aloittaa ilman status-rasitteita. Joudun taistelemaan myös itseäni vastaan: Mitä enemmän sosiaalinen ympäristöni saa minut vakuuttumaan omasta kyvykkyydestäni, sitä isompi on kynnys etsiytyä niihin ympäristöihin, joissa sitä ei lainkaan tunnusteta.

Yksi tulevaisuuden kehityshaasteeni on siis siinä, että hakeudun tarpeeksi usein sosiaalisiin tilanteisiin, joissa olen nobody. Koska niissä minulla on eniten tilaa kasvaa ihmisenä.

Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan

Lauantaina vedin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa kesäseminaarin otsikolla ’onnellisuus ja merkitys’. Tauolla eräs osallistuja kysyi minulta, olenko itse onnellinen. Hetken mietittyäni vastasin, että olen kyllä onnellinen, mutta oikeastaan olen tietoisen päätöksen kautta vähemmän onnellinen kuin nuorempana. Halusin nimittäin opiskella filosofiaa, vaikka tiesin sen tekevän minut onnettomammaksi.

Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?

Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.

Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.

Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.

Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.

Ihmisen kehollisuudesta

Edellisen kerran koin kehollisuuteni voimakkaasti muutama viikko takaperin, kun saunoin parin kaverin kanssa. Ei puhuttu paljoa, jäi aikaa tunnustella omaa oloa. Löylyissä löysin kehollisuuteni, saunassaolon tuntu oli vahva. Tunne jatkui myös suihkussa, tunsin jotenkin todella elävästi suihkun vaikutuksen ihollani. Olin harvinaisen läsnä kehossani. Tunsin mitä siellä tapahtuu.

Muistan myös kuinka päivänä muutamana ostin kaupasta luomumaitoa, luomuviiliä, angostuuratonnikalaa (ei-uhanalaista ja vesistöä vahingoittamatta kalastettua) ja muutenkin ns. eettisiä ruokia. Maksoivat vähän enemmän, mutta kaupasta ulos kävellessä oli jotenkin keveä olo. Kyse ei ollut vain metaforasta, vaan tämä tunne oli vahvasti fyysinen. Raajani ja koko kehoni yksinkertaisesti tuntuivat kepeämmiltä, olin kuin tanssija.

Elämäni vahvimpia kehollisuuden tuntuja koin vuorostani aikanaan japanilaisessa onsenissa, kuumassa kylvyssä. Vietin muutaman tunnin kuumassa luonnonlähteessä välillä meren aalloissa vilvoitellen. Tunnelma oli seesteinen, aika oli pysähtynyt ja peruskallio, jonka kolossa lähde sijaitsi, oli vankka. Valtamerten maininkien tasainen vöyry rantakallioita vasten soi taustalla. Vedessä maatessa tunsin kuinka kehoni oli läsnä viimeistä solua myöten. Olin yksin ja kokonaisuudessaan kokemus oli yksi hengellisimmistä elämyksistä, joita olen tuntenut.

Arjessa usein unohdamme tämän ihmisyydessä läsnäolevan kehollisuuden. Olemme yhteydessä ja koemme maailman kehomme kautta. Ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan kehollisena olentona olemista. Minuutemme ja kokemusmaailmamme on kietoutunut kehomme ympärille, siitä nousten. Abstraktitkin ajatuksemme rakentuvat lopulta kehollisten kokemustemme päälle ja kehomme on niissä usein enemmän läsnä kuin ymmärrämmekään.*

Ihmiset kuitenkin näkevät minuutensa liikaa pelkkänä mielenä. He samaistavat itsensä tavoitteisiinsa ja projekteihinsa. Tällöin kehosta tulee pelkkä instrumentti. Se on irrallinen väline mielemme muodostamien tavoitteiden saavuttamisessa. Tiettyjen tavoitteiden saavutuksessa se voi olla etu, toisten tavoittelussa haitta, mutta joka tapauksessa se on jotakin ulkoista todelliseen itseyteemme nähden.

Kun vieraannumme näin omasta kehostamme kadotamme myös luontevan suhteemme siihen. Siitä tulee yksi osa kulutushysteriaa, haluamme aina vain parempaa ja parempaa. Samoin kuin himoitsemme uutta autoa, farkkuja, surffilautaa tai asuntoa, samoin himoitsemme hienompaa kehoa itsellemme. Valitettavasti kehoa ei pysty yhtä helposti rahalla ostamaan kuin itsestämme irrallisempia tuotteita. Yritystä kyllä riittää meikkivoiteista plastiikkakirurgiaan. Tätä mahdotonta juoksukilpailua kohti ihanteellista kehoa mainosmiehet sitten surutta käyttävät hyväkseen ja myyvät ihmisten kodit täyteen erilaista kosmetiikkaa, ihmevoiteita sun muita, kaikki vain jotta saisimme täydellisemmän kehon.

Mainosten, naistenlehtien, musiikkivideoiden ja amerikkalaisten tv-sarjojen yhteisellä aivopesulla luodaan normi virheettömästä kehosta ja tähän malliin kehostaan vieraantuneiden yksilöiden olisi mahduttava. Kun tämä osoittautuu mahdottomaksi, seuraa valtavat määrät ahdistusta, masennusta ja pahaa oloa.

Yksi tie ulos noidankehästä olisi omaan kehollisuuteen sukeltaminen. Sen huomaaminen, että keho ei ole vain minua ympäröivä vääränlainen lihakimpale, vaan osa sitä, mitä minä olen. Harva haaveilee täydellisestä mielestä, mutta moni haaveilee täydellisestä kropasta*. Miksi? Osittain siksi, että virheineenkin mielemme on se, mitä me olemme. Se on se minä, johon samaistumme.

Palatkaamme siis takaisin kehoihimme. Tunnustelkaamme niitä, olkaamme yhtä niiden kanssa. Kuunnelkaamme niitä, olkaamme hereillä omaan kehomme tuntoon. Olivat ne minkälaisia tahansa, ne ovat olemisemme ydintä. Niistä olemassaolomme ja tuntomme kumpuavat, niistä nousee se elävä ja tunteva minä, jota olemme. Pyrkimyksenä olkoon läsnäoleva kehosuhde!

Pimeän pelko – pyrkimys järkeistää biologinen vaisto

Päivänä muutamana poistuin töistä kahdentoista jälkeen yöllä, kuten kunnon tutkijalle on suotavaa. Valot olivat jo sammutetut ja käytävät tyhjät ja pimeät. Isoon pimeään halliin saapuessani ei käy kieltäminen, että lieviä pimeän pelon oireita oli havaittavissa, kun oikealla puolella avautui kahdeksisenkymmentä metriä pimeää tilaa. Päästyäni turvallisesti ovesta ulos aloin pohtia, olisiko pimeän pelollakin biologinen taustansa?

Olisi evolutiivisesti hyvin ymmärrettävää, jos ihminen tuntisi pientä pelonsekaista tunnetta pimeään avaraan tilaan joutuessaan. Savannin yö on täynnä saalistajia, jolloin orvon ihmisparan on parasta pimeän laskeutuessa etsiä itselleen jokin suojainen kolo, johon piiloutua päivänvaloa odottamaan. Evoluution kova koura on aikojen saatossa pitänyt huolen siitä, että uhkarohkeimmin pimeätä uhmanneet lajimme edustajat eivät ole geenejään leopardin kidasta käsin päässeet eteenpäin viemään. Terve pimeän pelko on siis ominaisuus, joka etenkin lapsissa esiintyessään on ihmislajin lisääntymistä edesauttava ilmiö.

Tästä seuraa se mielenkiintoinen johtopäätös, että pohjimmiltaan pimeän pelko on primääri ilmiö, kun taas möröt sun muut öklömönkiäiset, joita pienet lapset usein sanovat pelkäävänsä on vain tämän johdannainen. Ihmisen kognitiivinen, käsitteellinen minä on siitä mielenkiintoinen apparaatti, että se pyrkii aina järkeistämään tunteelliset reaktionsa. Kun joudumme pimeään tilaan, käynnistyy pelkoreaktio automaattisesti. Tämän jälkeen aivomme pyrkivät selittämään pelkomme jollakin tavalla. Kun kysymme pieneltä lapselta miksi hän pelkää pimeää, hän vastaa, että siellä voi olla mörköjä, rosvoja, haamuja tai muita pelon aiheita. Samoin järkevä aikuinen ei tietenkään pelkää pimeää sinänsä, vaan murtovarkaita, sarjamurhaajia tai villipetoja.

Kirjoittaessani tätä olen muuten yksin pienessä mökissä pienellä saarella. Ympärillä ei ole muuta kuin pimeyttä ja lähin toinen ihminen on luultavasti useamman kilometrin päässä. Tuuli ulvoo ja metsä on täynnä ääniä. Ehkäpä tätä kirjoittamalla pyrin järkeistämään pinnan alla kytevät pelkoreaktiot ja vakuuttamaan itselleni, että saari on aivan yhtä turvallinen paikka nyt yöllä, kuin mitä se on aina päivisin.

Unelma-ammatti

Pikkupojat haaveilevat mäkihyppääjän tai jalkapallotähden urasta ja vähän isommat pojat haluavat olla rokkitähtiä. Vain harva näihin ammatteihin päätyy ja katsoessa varsinkin viimeisen ammatin itsemurhatilastoja ja päihdeväärinkäyttöä tulee mieleen, että ovatkohan kaikki nämä tähdet varmasti tekemässä sitä mitä eniten haluavat. Mistä sitten tietää, että on unelma-ammatissaan?

Yksinkertainen vastaus on varmaankin se, että sitten kun tekee sitä, mistä eniten pitää ja joku maksaa siitä vielä palkkaakin, niin tämä on aika vahva indikaattori siitä, että nyt ollaan oikeassa paikassa tekemässä oikeata asiaa.

Itse olen yhä vahvemmin nähnyt, että ura tutkijan ja filosofin välimaastossa on se jokin, joka minua eniten sytyttää. Pienenä osoituksena tästä seuraava vignetti: Kun henkilö on perjantaina hiukan liian vähillä yöunilla paahtanut aamusta asti pitkän päivän konttorilla, pelannut sen jälkeen salibandya, käynyt baarissa kavereiden kanssa kaljalla, juonut muutaman konjakin ja saapuu puoliltaöin keskustaan, jossa joutuukin odottamaan yksin tunnin tyttöystäväänsä, niin mitä hän tekee? Työasiat ovat tässä kohtaa ehkä harvalla päällimäisenä. Itse innostuin heti mahdollisuudesta lukea ja editoida tunnin aikana tällä hetkellä työksi kirjoittamaani artikkelia. En siis asiaa enempää ehdi analysoida, työt kutsuvat!

P.S. Itse halusin pienenä olla maailmantutkija.

Tieteellinen koe ihmisen ympäristöntuntemuksesta

Seuraavanlainen tieteellinen teesi tupsahti mieleeni tuossa illan päätteeksi makuuhuoneen ollessa pimeä. Aiheena ihmisen ympäristökuvan rakentuminen mielessä. Tilanne lähti käyntiin siitä, että yllättäen valo piti laittaa hetkeksi päälle. Välttääkseni sokaistumisen painoin tyynyn tiukasti naamaani vasten ennen valonappulan vääntämistä. Tämän jälkeen valo oli noin minuutin verran päällä, ennen kuin se jälleen katkaistiin. Tyynyn takia aistihavaintoni eivät tämän minuutin aikana muuttuneet millään tavalla. Avatessani silmät tyynyssä oli yhtä pimeää kuin aiemmin avatessani silmät pimeässä. Sen sijaan ympäristökokemukseni muuttui.

Valveilla ollessa meillä on jatkuvasti tietynlainen käsitys välittömästä ympäristöstämme. Olemme jatkuvasti jossakin paikassa. Vaikka laittaisimme silmät kiinni, on meillä tunne siitä, että oikealla puolella on seinä, vasemmalla kirjoituspöytä ja takana kirjahylly. Olennaista nyt oli, että tämä kokemus muuttui, vaikka aistihavaintoni eivät muuttuneet. Minulla oli kokemus pimeästä huoneesta ympärilläni. Valon tullessa päälle minulla oli kokemus valoisasta huoneesta ympärilläni, vaikka en tätä muutosta millään aistilla kyennyt havaitsemaan.

Tämän pohjalta hahmottelin seuraavan tieteellisen kokeen. Ryhmä A ja B tuodaan huoneeseen ja heidän annetaan leikkiä vähän aikaa valokatkaisimella, jolla huone saadaan totaalisen pimeäksi. Tämän jälkeen he saavat laittaa valot pois. Pimeydessä molempien ryhmien silmät peitetään totaalisesti, niin ettei mitään valoa pääse heidän silmiinsä. Tässä vaiheessa ryhmä A saa laittaa valon päälle katkaisimesta. Tämän jälkeen molemmilta ryhmiltä kysytään kysymyksiä huoneen yksityiskohtiin liittyen, erityisesti esineiden väreihin ja muihin näköaistilla havaittaviin asioihin liittyen. Hypoteesina on, että ryhmä A, jolla on tunne valoisasta huoneesta ympärillä kykenee paremmin palauttamaan näitä asioita mieleensä kuin ryhmä B, jolla on kokemus pimeästä huoneesta ympärillään.

Odotan yhteydenottoa tähän tuiki tärkeään tutkimushankkeeseen tarttuvilta psykologeilta.

Normin sisäistämisen mekaanisuus

On samanaikaisesti huojentavaa ja pelottavaa havaita se mekanismi, jolla ihminen sisäistää jonkin ulkoapäin annetun normin. Hiljaa hiipien jokin asia, jota ihminen noudattaa vain ulkoisen pakon edessä, muuttuu sisäiseksi normiksi, asiaksi, jonka noudattamattomuudesta ihminen suorastaan närkästyy. Esittelen ensin mekanismin ja kerron lopuksi miksi se toisaalta on huojentava, toisaalta pelottava.

Esimerkki, josta asian tällä kertaa huomasin, on varsin triviaali. Tieteelliset lähdemerkinnät ovat luonteeltaan varsin pikkutarkkoja: pilkut, pisteet, ja kursiivit on oltava juuri oikeassa paikassa. Väärällä puolella sulkumerkkiä oleva piste on vakava virhe. Pitkään minua inhotti tämä pilkkua nussiva käytäntö ja pitkin hampain kirjoitin lähteeni oikeaan muottiin vain koska tämä oli koulutöiden pakotettu käytäntö. Tuhlasin siis paljon henkistä energiaani purnatakseni asiasta, jolle en yksinkertaisesti mahtanut mitään.

Urautuminen on kuitenkin jo syönyt pienen kapinallisen. Kirjoittaessani erästä vähemmän formaalia paperia huomasin automaattisesti merkitseväni lähteet pilkulleen virallisella tavalla. Silmääni suorastaan häiritsi keskeneräisesti tai väärin merkitty lähde ja koin nautintoa korjatessani sen virallisen standardin mukaiseksi. On myönnettävä, että olen totaalisesti omaksunut tämän normin, joutunut sisäistämisen uhriksi. Koen suorastaan moraaliseen verrattavia tunnereaktioita: paheksuntaa puutteellisesta merkitsemistavasta ja ylevöitymistä lähdemerkinnän täydentämisestä.

Tämä sisäistämisen proseduuri on tietysti varsin luonnollinen. Jos on jokin yhteisön normi, jota olet pakotettu noudattamaan, on henkisesti hyvin vaikeata taistella sitä vastaan, toimia jatkuvasti oman tahdon vastaisesti. Huomattavasti helpompaa on sisäistää tämä normi: tällöin säilyttää vapautensa, saa toimia oman tahtonsa mukaan. Tämä ilmiö oli erityisen silmiinpistävä armeijassa, jossa alokasaikana tiukkasävyisesti tiettyjä käytäntöjä vastaan kapinoineet toverini olivat puolessa vuodessa – itse alikersanttina ollessaan – ensimmäisinä vaatimassa samojen käytäntöjen noudattamista. En moiti heitä. Jatkuva oman tahdon vastaisesti toimiminen on henkisesti valtavan kuluttavaa ja hajottaa kenen tahansa pään ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tämä aivopesu on erityisen silmiinpistävää tällaisissa poikkeustiloissa, on muistettava, että maailmankuvamme ja elämäntapamme kokonaisuudessaan ovat pitkälti oman yhteisömme aivopesun hedelmiä. Sopeutuminen mihin tahansa yhteisöön on yhteisön normien sisäistämistä.

Huojentavaa tässä on se, että tämän sisäistämisen mekanismin avulla yksilö
de facto

kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi ja moraaliseksi kansalaiseksi. Yhteisö suosii tiettyjä käytäntöjä ja sanktioi toisia. Yksilö sisäistää nämä ja niistä kasvaa hänen moraalinsa. Ilman tätä mekanismia ei siis olisi moraalia eikä mitään nykymuotoista yhteisöä. Ainoa mekanismi yhteisön ylläpitämiseksi olisi pelko ja taloudellinen vaihto. Tämä olisi raaka ja epäinhimillinen yhteisö mutta paljolti myös se yhteisö, johon uusliberalistinen ideologia meitä vie. Moraali vaatii yhteisön, joka ylläpitää sitä.

Pelottavaa mekanismissa on se, että mekanismi on niin vahva, että yksilö voidaan sen avulla saada omaksumaan melkein minkälaisia tahansa ideologioita. Armeija oli tästä aivopesun mekanismista yksi esimerkki. Erilaiset totaalisten valtioiden kuulijaiset keskitason virkamiehet ja tuomioiden toteuttajat ovat toinen esimerkki. Yhteisön moraalinen kasvu lähtee liikkeelle niistä harvoista yksilöistä, jotka henkisesti jaksavat vastustaa vallitsevaa ideologiaa ja moraalisen enemmistön vastareaktiosta ja eliitin vainoista huolimatta kykenevät puheillaan ja teoillaan luomaan siemenen uudelle, inhimillisemmälle moraalisuudelle.

Normin mekaaninen sisäistäminen on evoluution meihin istuttama systeemi. Se on korvaamaton, koska ihmisyhteisön muodostuminen edellyttä sitä. Toisaalta henkinen kehitys tapahtuu vain sitä vastaan taistelemalla. Aikamme ongelma on, että individualismi pyrkii tästä pakkopaidasta eroon, kohti vapautta määrittää itse omat arvonsa. Tämä on ongelmallista, koska se heikentää yhteisön moraalia. Moraalin terveen ytimen puolesta pitää taistella. Toisaalta moraalin sementoiminen estää sen kehittymisen ja luo pysähtyneen ja konservatiivisen yhteisön. Aikamme suuri kysymys onkin, miten kasvattaa yhteisöstä vakaan moraalinen mutta jättää tie avoimeksi myös moraalin positiiviselle kehitykselle? Miten voimme arvorelativistisessa maailmassa määrittää, mikä osa moraalia on säilytettävä ja mikä moraalinen kehitys on hyvää? Kysymys on äärimmäisen vaikea, mutta inhottava fakta kaikkien relativistien ja liberalistien kannalta on, että meidän on pakko vastata siihen.