Ratsastettuamme useita tuntia poninkokoisilla hevosilla läpi kauniin Myanmarilaisen kukkulamaiseman saavuimme kylään. Kylässsä ei ollut sähköjä eikä puhelinta, sinne ei johtanut mitään polkua kummempaa tietä ja talojen materiaalivalinnoissa ja sisustuksessa näki, että kylä oli melko pitkällisesti omavarainen. Ihmiset edustivat eri kansaa kuin valtaapitävät burmalaiset ja puhuivat eri kieltä kuin järven rannalla turistikylässä toimivat Myanmarilaiset. Maasto oli kukkulaista ja viljelmien välissä oli metsää. Talojen seinät ja lattiat olivat sellaisia, ettei tehnyt liikaa mieli hyppiä niitä vasten, varsinkin kun paikalliseen tyyliin talo rakennetaan paalujen varaan korkealle siten, että asunnon alle jää tila säilyttää tavaroita sun muuta. Ilmeisesti varokeino petoja ja ötököitä vastaan ja jokivarsilla tulvia. Miehillä tuntui kaikilla olevan machete-tyylinen veitsi mukanaan, kuulemma metsässä on sen verran paljon puumia, että aseistautumisella on selkeä eloonjäämisfunktio.

Kävellessäni kylän lävitse pohdiskelin kansallisvaltio