Kysymys huippuyliopistosta on nyt vahvasti pinnalla. TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun rehtorit tukevat kaikki Sailaksen työryhmän ehdottamaa yhdistymistä uudeksi ‘huippuyliopistoksi’. Tämä kaupallinen huippuyliopisto olisi Suomen vastaus globalisaation lisäämään kilpailuun huippuosaamisesta. Sillä on selkeä visio: “Suomen kilpailukyvyn kehitys”. Sen olemassaoloa perustellaan sillä, että se on pitkällä aikavälillä kannattava, ellei peräti välttämätön investointi Suomemme taloudelle ja sitä kautta nykymuotoisen hyvinvointivaltion säilyttämiselle. Vaikuttaa siltä, että Suomi tarvitsee tällaisen kaupallisen huippuyliopiston. Samaan aikaan näen, että Suomi tarvitsee sen vastapainoksi myös toisenlaisen huippuyliopiston, kutsuttakoon sitä ‘sivistykselliseksi huippuyliopistoksi’.

Sivistyksellisen huippuyliopiston olemassaolon oikeutus ei ole aivan yhtä yksiselitteinen. Vaikka sillä on merkittävä osansa Suomen talouden kehittymisessä, ei tämä ole sen olemisen ydin. Sen olemassaolon oikeutukseen päästään käsiksi kääntämällä kysymyksenasettelu toisinpäin. Kun valtio kysyy yliopistolta sen olemassaolon oikeutusta, kuuluu yliopiston vastata, että idea nykymuotoisesta valtiosta kehitettiin yliopistoissa. Kun markkinat kysyvät yliopiston hyötyä, yliopisto muistuttaa, että ajatus markkinataloudesta syntyi yliopistojen tutkijankamareissa. Tai kun Suomi pohtii yliopiston funktiota, on tiedostettava, että yliopiston piirissä luotiin ajatukset suomalaisuudesta, yhtenäisestä suomen kansasta ja itsenäisestä Suomesta. Suomen valtiota, Suomen nykymuotoista taloutta tai Suomen kansaa ei olisi olemassa ilman yliopistoa.

Yliopisto on siis ensi sijassa paikka, jota ei tule arvottaa oman aikamme kriteereillä. Tämä johtuu siitä, että yliopiston perusluonne on ylittää nämä nykymuotoisen ajattelun ehdot. Yliopisto on paikka, joka luo uusia tapoja hahmottaa maailmaamme ja uusia kriteereitä arvottaa sitä. Se luo edellytykset uudenlaisille maailmantulkinnoille. Omaan aikaamme kuuluu kiinteästi asioiden alistaminen taloudellisten tehokkuusmittarien arvioitaviksi. Yliopiston rooli ei ole alistua näihin mittareihin, vaan nostaa esiin arvokeskustelu näiden mittareiden soveltuvuudesta eri elämänaloille. Esimerkiksi ympäristötietoisuus on hiljalleen hiipinyt osaksi arkipäiväämme ja erilaisten hankkeiden arviointikriteereitä. Kuitenkin ennen kuin suuri yleisö ja päättäjät heräsivät ajattelemaan ympäristöasioita, oli yliopistollisissa piireissä tehty vuosikymmeniä myyräntyötä asian esiintuomiseksi ja tutkimiseksi. Nämä tutkimukset ja hankkeet, joiden oli vaikea aluksi osoittaa omaa hyödyllisyyttään, muuttivat lopulta ajattelutapaamme uusiin suuntiin. Tutkimus, joka taas voi tulevaisuudessa murtaa ajattelumme ja yhteiskunnalliset visiomme uusille urille on onnellisuusekonomia, joka haastaa liikaa talouteen keskittyviä hyvinvoinnin mittareita ja päätöksentekoamme.

Sivistyksellisen huippuyliopiston rooliin luonnollisin kandidaatti on itseoikeutetusti Helsingin Yliopisto, kansainvälisissä arvioissa maamme korkeimmalle arvostettu yliopisto. Astuakseen näihin saappaisiin, on sen kirkastettava ydintään ja luotava selkeämpi visio olemassaolostaan. Sen on rohkeammin sanouduttava irti talouselämän palvelijan roolista ja tiedostettava ydintehtävänsä: löytää uusia perspektiivejä maailmaamme. Tämän takia sen tulee pystyä toimimaan mahdollisimman riippumattomana oman aikamme tulosmittauksista ja kriteereistä; sen tehtävä on luoda uusia kriteereitä. Ollakseen ‘uuden ajattelun huippuyliopisto’, on Helsingin Yliopistoa kehitettävä lyhyen tähtäimen tulokseen perustuvasta rahoituksesta riippumattomampaan suuntaan. Söderman (HS 28.3) perusteleekin Helsingin Yliopiston nykyistä menestystä sillä, että se lukuisten itsenäisten rahastojensa ansiosta on vähemmän valtion tilivirasto kuin muut yliopistot. Uuden paradigman luovia innovaatioita syntyy vain olosuhteissa, joissa lahjakkaille tutkijoille kyetään tarjoamaan tutkimusrauha kaikennäköisestä kvartaalitulosvastuusta. Vain tällaisissa oloissa syntyy ajatuksellisia innovaatioita kuten demokratia, vallan kolmijako, ihmisoikeus-ajattelu, markkinatalous tai sosiaaliturva.

Yhden huippuyliopiston mallin sijaan olisi pitkänäköisempää ajatella kahden huippuyliopiston mallia. Ensimmäisen ydin on nykyisenmuotoisen yhteiskunnan ylläpito kilpailukykymme parantamisen avulla. Toisen ydin on uudenlaisten yhteiskunnallisten visioiden ja ajattelun luonti. Ei riitä, että yhteiskunnallemme luodaan tehokas moottori viemään sitä eteenpäin.

Tarvitaan myös nykyisestä suunnasta riippumattomia tahoja, jotka kykenevät arvioimaan kriittisesti vallitsevaa suuntaa ja luomaan Pekka Himasen (HS 29.3) peräänkuuluttamaa suomalaista unelmaa. Kansakunta tarvitsee paitsi vahvan elinkeinoelämän luomaan resursseja yhteisen vision toteuttamiseen, myös viisaita miehiä ja naisia luomaan tämän yhteisen vision, jonka puolesta tehdä työtä.