Visiollisuutta yhteiskuntaamme
Kirjoitin perjantain Hesariin mielipidekirjoituksen Sivistyksellisen huippuyliopiston tarpeellisuudesta. Taustalla tässä kirjoituksessa oli näkemykseni siitä, että suomalainen yhteiskunta samoin kuin yliopisto ovat jo pitkään kärsineet vision puutteesta.
Yksittäinen ihminen ja erityisesti yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen merkityksen toiminnalleen, jonkinlaisen maalin mitä kohti tähdätä. He haluavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä, he haluavat luoda jotain jolla on arvoa. Yhteiskunnallisen suuren kertomuksen avulla on ihmiset mahdollista valjastaa suurtekoihin yhteisen päämäärän puolesta (historiasta on löydettävissä liuta sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä). Yksinkertaistaen ja eri kansanryhmiä unohtaen voi sanoa, että suomalaisilla oli tällainen yhteinen missio viime vuosisadan alussa. Katajainen korpikansa halusi nousta köyhyydestä, päästä irti puutteesta ja vieraan vallan alta. Ahkeralla työnteolla ja suomalaisella sisulla suomalaiset lähtivät rakentamaan köyhästä maasta maata, jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä materiaalista puutetta.
Missio onnistui yllättävän hyvin. Suomi nousi yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista. Tämä on hieno asia, olkaamme kiitollisia niille, jotka rakensivat sen hyvinvoinnin, josta me ponnistamme. Nyt elämme eräänlaista murroskautta. Vanha missio on täytetty siltä osin kuin talouskasvu ja materiaalinen hyvä voivat ihmistä auttaa. Samalla olemme joutuneet eräänlaiseen arvotyhjiöön. Se pohjimmainen syy miksi raadettiin niska limassa on täytetty.
Arvotyhjiö on kauhistuttava vaihtoehto, eksistentiaaliselta ahdistukselta meidät pelastavat monenlaiset defenssit. Keskeisin niistä tuntuu olevan tahdin kiristäminen entisestään. Näyttää siltä, että mitä vähemmän työlle on löydettävissä merkitystä, sitä pidempää päivää ihmiset ovat valmiita tekemään unohtaakseen sen. Valkokaulustyöntekijöiden maailma muistuttaa välillä juoksukilpailua, jossa jokainen kiristää tahtia ollakseen muita edellä ja kaikki ovat niin keskittyneitä voittamaan toisensa, että kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että maalia ei ole enää olemassakaan.
Nuorisokulttuurin pirstaloituneisuus ja keski-ikäisten pitenevät työpäivät ovat molemmat oireita samasta asiasta, yhteisen mission puutteesta. Politiikassa se näkyy siinä, että isot puolueet keskittyvät vain virkamiesjohtoiseen taloudelliseen kehitykseen ilman rohkeita avauksia mihinkään suuntaan lähestyen näin toisiaan. Löytyykö Suomesta ainoatakaan poliittista johtajaa, joka kykenee sanomaan ’minulla on unelma’ ja uskoa mitä sanoo?
Elämme murroskautta. Avain siitä eteenpäinmenoon olisi arvojen uudelleenarviointi ja uudenlaisen yhteisen vision löytäminen. Taloudellinen hyvinvointi on edellytys sen toteuttamiseen mutta ilman yhteistä visiota rengistä tulee huono isäntä ja kuten tuli, se polttaa ihmiset loppuun. Taloudellinen retoriikka on vallannut alaa yhteiskunnan eri osissa ja muuttunut isoksi arvoksi aloilla, joissa taloudellinen arvottaminen on alunperin vierasta.
Yhteisen vision rakentaminen ei ole helppoa. Sen on kummuttava yhteisistä arvoista ollakseen yhteinen. Tällöin sen luominen onnistuu vain laajapohjaisen, avoimen ja huomioonottavan yhteiskunnallisen keskustelun avulla. On aloitettava deliberatiivinen yhteiskuntavision luomisprosessi.
Frank Martela 
Oi kun oli kaunis kirjoitus Mikko.
Vetosit vahvasti myöskin kaltaiseeni ”kvartaaliajattelijaan”. Varmasti lähinnä siksi, että olit hienostit kiteyttänyt molempien yliopistojen perustehtävät: kansakunnan talouden ja kansakunnan ajattelun moottoreiksi. Tykkään kun asiat sanotaan lyhyesti ja kansantajuisesti.
Kuitenkin ihmettelen, että mihin juuri Suomi tarvitsee sivistyksen huippuyliopistoa, joka tekee ”uuden ajattelun” uraauurtavaa pohdiskelua? Sivistys ei oikein tunnu Suomen ydinosaamiselta ja tähänkin asti olemme onnistuneet sen ulkoistamisessa aika hyvin.
Koulutus ja uusien ajatusten soveltaminen suomalaiseen yhteiskuntaan on selkeitä huippuyliopiston tehtäviä, mutta kymmenien miljoonien satsaukset lahjakkaiden akateemikkojen (hippien) pohdiskelun mahdollistamiseksi tuntuvat aika turhilta. Lahjakkaat liike-elämän ja tekniikan osaajat (jupit) käytännön pakosta pohdiskelevat arvoja ja hyvinvointia ja testaavat näkemyksenä käytännön elämässä välittömästi – ja tekevät tämän pyrittäen samalla yhteiskunnan taloutta.
Käytännön pakosta siksi, että nyky-yhteiskunta on liikkuvampi ja tiedostavampi kuin koskaan. Kaukana ovat ne ajat, jolloin tarvittiin yliopisto mahdollistamaan lahjakkaiden ihmisten pohdiskelun. Yritysten on kilpailuetunsa säilyttämiseksi pakko toimia yhteiskuntaa kehittävällä tavalla (mm. ylennysten ja irtisanomisten avulla löytäen jokaiselle henkilölle työn jossa on parhaimmillaan). Tästä on minusta osoituksena esimerkiksi liike-elämässä yleistyneet arvot kuten: suora palaute, work-life balance, jatkuva oppiminen, globalisaatio, parhaat johtajiksi ja ne-jotka-ei-osaa-ulos-periaatteet. Nämä arvot tulivat osaksi yhteiskuntaa – ei yliopistoissa keksittyjen pohdintojen – vaan liike-elämän kilpailukyvyn pakottamana.
Yliopistot mahdollistavat ja virittävät – mutta pohdiskelu itsessään on meidän kaikkien työ. 3M ”isän” William McKnightin sanoin ja innoittamana ”delegate responsibility and encourage men and women to exercise their initiative.” ja ”try million things – and fast. Keep those that work”
Minusta tuntuu lisäksi kulttuurillisesti vieraalta (jos se nyt mukamas argumentti on), että Suomeen tietentahtoen luotaisiin taho, joka olisi erillään muista yhteiskuntamme osista.
Antaa ulkomaalaisten pohdiskella yliostojen kuppikunnissa- pohdiskellaan me sorvin ääressä tai ainakin yhteistyössä sorvaajien kanssa. Yhteiskunnan arvotyhjiön täyttävät mielestäni
TykkääTykkää
Ilmeisesti Helsingin kauppakorkeakoulun rehtori Eero Kasanenkin piti mielipidekirjoituksestasi.
http://kasanen.blogspot.com/2007/04/kaupallinen-ja-sivistysyliopisto.html
TykkääTykkää
Hei Ville!
Kvartaaliajattelijan näkemyksesi olivat kiintoisia joskin pelottavia. Tässä niihin vähän vastausta.
Ensinnäkin mainitset että tuntuisi kulttuurisesti vieraalta, jos suomeen luotaisiin taho, joka olisi erillään muista yhteiskunnan osista. Tähän voi vastata, että yliopistot ovat jo Suomen perustuslaissa määritetty autonomisiksi. Maamme ”founding fathers” ovat siis kaukonäköisyydessään katsoneet tämän olevan asian, joka on yhteiskunnallemme niin tärkeä, että se kannattaa perustuslakiin kirjata. Ehkä heillä oli jotain sellaista ymmärrystä, jota ei kvartaalitalouteen kiinnikasvanut työntekijä ehdi havaita.
Toiseksi sanot, että ”Yritysten on kilpailuetunsa säilyttämiseksi pakko toimia yhteiskuntaa kehittävällä tavalla”. Tämä on aika absurdi väite. Yritysten on kilpailuetunsa säilyttämiseksi pakko toimia omaa toimintaansa tehostavalla tavalla. Joskus se sattuu olemaan yhteiskuntaa hyödyttävää, joskus sitä haittaavaa. Esimerkiksi ’race to the bottom – ilmiötä’ on vaikeata nähdä yhteiskuntaa hyödyttävänä. Yritykset toimivat oman liiketoimintaympäristönsä mekanismien mukaisesti. Valtioilla on rajallisen kontrollinsa (esim. lapsityövoiman kielto, minimipalkka jne.) puitteissa mahdollista vaikuttaa tähän ympäristöön siten, että yritystoiminta kanavoisi mahdollisimman paljon hyvää yhteiskunnalle. Läheskään kaikilta osin se ei onnistu.
Kolmanneksi kirjoituksestasi paistaa taustalla se näkemys, että hyöty on aina taloudellisesti mitattavaa. Rahan satsaaminen ”akateemikkojen pohdiskelun mahdollistamiseksi tuntuu aika turhalta.” Ainoa hyödyllinen ajattelu näyttäytyy sinulle sellaiseksi, jota voi soveltaa työelämässä. Sivistystä voi ajatella myös itseisarvona. Kuten Oxfordin professori vastasi Churchillin kysymykseen mitä hän tekee maansa hyväksi toisessa maailmansodassa: ”Herra Churchill, minä edustan sivilisaatiota, jonka puolesta te käytte sotaa.”
Neljänneksi ajattelet, että itsenäistä yliopistollista ajattelua ei niinkään enää tarvita, kun ihmiset pohtivat työnsä ääressä. Eikö juuri nykyajan tehokkuusajattelu johda paineisiin erikoistua. Mitä järkeä siinä on, että toimitusjohtaja käyttää aikaansa arvokysymysten pohdintaan, kun alan asiantuntija voisi ratkaista nämä kysymykset hänen puolestaan paljon tehokkaammin. Yritysmaailma tarvitsisi enemmän filosofi-konsultteja kertomaan mikä on oikein ja mikä väärin, tehokkuuden nimissä.
Viidenneksi esimerkkisi arvoista: ”suora palaute, work-life balance, jatkuva oppiminen, globalisaatio, parhaat johtajiksi ja ne-jotka-ei-osaa-ulos-periaatteet” ovat enemmän toimintatapoja kuin mitään arvoja. Jotta liike-elämässä olisi tilaa aidoille arvoille, kuten ’välittäminen’ (hallitusohjelmasta), ’aito yhteisöllisyys’, ’heikoistakin huolehtiminen’ pitäisi ehkä muuttaa niitä kylmiä mekanismeja, jotka määräävät liike-elämä raameja nykyään pakottaen kilpailun raaistumiseen. Se ei taas onnistu liike-elämän sisältä, vaan vaatii yritysmaailman ulkopuolelta tulevien tahojen toimintaa. Ja erityisesti se vaatii nykyisestä liike-elämäjärjestelmästä riippumatonta tutkimusta.
Kuudenneksi ajattelet, että riittäisi, että ulkomailla pohdittaisiin sivistysasioita ja suomalaiset vain poimisivat keskustelun tulokset. Ensinnäkin oikeiden tuloksien poimiminen ja soveltaminenkin vaatii osaamista kyseisistä asioista. Lisäksi yhteiskunta tarvitsee myös omaehtoista ihanteiden rakentamista. ”Kansa, jolta puuttu näky, menehtyy”, kuten sananlaskujen kirja [29:18] sanoo*.
Seitsemänneksi annat kaksi arvoa, joilla yhteiskunnan arvotyhjiö täytetään. Tästä välittyy se kuva, että arvot olisivat jotenkin valmiita. Toisin kuin meitä edeltäneinä vuosisatoina – ja tuhansina, jolloin arvomaailmassa on tapahtunut isoja mullistuksia ja aiemmin hyväksytyt asiat ovat muuttuneet kauheiksi rikoksiksi, tunnut olettavan, että nykymaailmassa tämä arvokeskustelu on saavuttanut jonkinlaisen päätepisteensä. Arvot ovat valmiit, enää ei tarvita ihmisiä, jotka omistavat elämänsä niiden miettimiselle. Onneksi Jeesus tai Gandhi eivät ajatelleet noin.
Sellaista. Dialogisuus kunniaan!
*Käännös poikkeaa standardisuomennoksesta mutta, jos katsoo esimerkiksi kyseisen lauseen englanninnoksia, on se melko yleinen.
TykkääTykkää
Kiitoksia linkistä Timbe!
Hauskaa, että Kauppakorkeakoulun rehtori pitää ajatusta Helsingin Yliopistosta sivistysyliopistona kannatettavana ja pitää sitä ’kulttuuritehtävänä’.
Samaan aikaan Yliopiston oma rehtori, joka vielä on filosofi, kannattamallaan uudella palkkausjärjestelmällä tuo tutkijoiden ja professorien laajasta vastustuksesta huolimatta tulosajattelua yliopistoon sen perimmäisen tarkoituksen vastaisesti. Häneltä odottaisi suoraselkäisempää sivistysyliopisto-ajatuksen puolustamista julkisuudessa eikä nöyrää valtion tilivirastoksi alistumista.
TykkääTykkää
Hmm. Mielestäni tämä Villen kommentti erilleen poimittuna:
”Lahjakkaat liike-elämän ja tekniikan osaajat (jupit) käytännön pakosta pohdiskelevat arvoja ja hyvinvointia ja testaavat näkemyksenä käytännön elämässä välittömästi – ja tekevät tämän pyrittäen samalla yhteiskunnan taloutta.”
…kiteyttää jotain hyvin olennaista.
Taustalla piilee pelottavan yleinen ajatus siitä, että talouskasvu on ikäänkuin oma päämääränsä, jo arvo itsessään. Eikä suinkaan se hyvinvointi, jota sen kautta saavutetaan.
Koska syyhän sillekin on, miksi tässä markkinataloudessa eletään. Kuvittelemme, että se jotenkin jakaa resurssit tehokkaimmalla tavalla, l. maksimoi utiliteetin, l. tuottaa mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman monelle.
Voidaan ajatella, että ihannetilassaan markkinatalous tuottaa juuri ns. ylijäämähyötyjä, kuten humanistista perustutkimusta ja sivistystä, vapautta tehdä ns. ”hyödyttömiä” asioita jos siltä tuntuu.
Hälytyskellojen pitäisi totisesti alkaa kilisemään siinä pisteessä, kun tämä markkinamekanismi alkaa jäytää mm. ihmisten mahdollisuuksia hakeutua sellaisille preferenssi-intensiivisille aloille kuten humanistinen perustutkimus, koska silloin kyse on päivänselvästä taantumakehityksestä. Kysymys on siitä, että utiliteettia parhaillaan pienennetään.
Voidaan kysyä:
TykkääTykkää