Hämmennyksellä olen viime aikoina seurannut niitä voimakkaita negatiivisia lausuntoja Pekka Himasta vastaan, joita niin filosofianopiskelijat kuin muutkin opiskelijat sekä varttuneemmatkin ihmiset viljelevät. Tuntuu kuin yliopiston käytävillä ja kahviloissa aina kuin kolme ihmistä kohtaa, keskustelu kääntyy Himaseen. Silmiinpistävää on se valtava tunnelataus, joka ihmisiin Pekasta puhuessaan syttyy. Ymmärrän asiatasolla osan esitetystä kritiikistä mutta tunnereaktion voimakkuus on ollut minulle mysteeri. Vihdoin tajusin mistä tuo suunnaton tunteen palo kumpuaa.

Filosofia määrittyy pitkälti tietyn kriittisyyden kautta. Uudet näkökulmat ja konsensusajattelun rikkominen ovat filosofian keskeisiä tehtäviä. Se pyrkii herättämään ihmiset ja yhteisöt näkemään sokeat pisteensä ja tarjoamaan irtiottoja arkiajattelusta. Filosofia ihmettelee ja luo uutta ajattelua. Filosofia kritisoi ja erittelee olemassaolevaa ajattelua. Filosofia näyttäytyy jonkinlaisena vallitsevaa ajattelua uudistavana luovan-kriittisenä toimintana.

Tämä etäisyyden otto valtakulttuurista useimmiten houkuttelee ihmiset filosofian pariin. Filosofiasta innostuvat ihmiset, jotka eivät löydä paikkaansa valllitsevasta kulttuurista. Kuitenkin heidän tapansa poiketa valtakulttuurista ovat usein hyvinkin erilaiset. Tästä seuraa, että filosofisesti suuntautuneen yhteisön keskinäinen yhtenäisyys syntyy paljolti määrittymisestä valtakulttuuria vasten. Kun jokin ryhmä määrittyy näin voimakkaasti valtakulttuuria vastaan, lienee selvää, että yhteisön kasassa pysymiseksi muodostuu perustava normi valtakulttuuriin loikkaamisen tuomittavuudesta.

Tunnereaktiot Himasta kohtaan eivät synny siitä, että hänen lausuntonsa itsessään olisivat niin vakavia. Lähes kenen tahansa elinkeinoelämän johtajan tai tämän politiikkona toimivan juoksupoikansa lausunnot ovat sisällöllisesti vaikeammin nieltäviä, kuin Himasen mielipiteet. Ongelmana on se, että hän kutsuu itseään filosofiksi ja näyttää kuitenkin olevan valtakulttuurin leirissä. Tämä on se punainen vaate, joka saa ihmisten sarvet tanaan ja kuopimaan maata. Hän on rikkonut yhteisön koossapitävää perustavaa normia vastaan.

Himasen ongelma on siis se, että hänen ajatuksensa ovat liiaksi ajan hengen mukaisia. Hänen mielipiteensä ovat sellaisia, jotka saavat rahakkaat tahot, valtamedian ja poliittisen eliitin innostumaan. Tämä ei vastavirtaan itsensä lähtökohtaisesti määrittäneille filosofian ystäville kelpaa. Tämä on se todellinen syy siihen, että Himanen koetaan niin vastenmieliseksi, ei esimerkiksi se, että hän kutsuu itseään filosofiksi, vaikka viimeisestä filosofisesta julkaisusta on aikaa kymmenen vuotta – sen jälkeiset julkaisut ovat vaikeammin määrittyviä, ehkäpä jonkinlaista poikkitieteellistä soveltavaa innovaatio-sosiologiaa. Hän on liian hyväksytty valtakulttuurissa ansaitakseen hyväksyntänsä vastakulttuurissa.

Lopuksi voidaan kysyä, kuinka paljon valtaapitävät rahoittavat ja media tukee sellaisia tutkimuksia, joissa ajatellaan heidän kannaltaan ’oikein’. Onko Pekka vain valtaapitävien fasadi ajamalleen politiikalle? Mies, joka antaa ’tutkimustietoa’, joka ’todistaa’ taloudellisen eliitin toimivan oikein.Vai pitäisikö ottaa hänen sanansa vilpittömästi, kun hän ilmoittaa olevansa ’unelmoija lapio kädessä’ eli mies, joka haluaa säilyttää välittävän Suomen tukemalla luovuuden uutta nousua?