Nyt kun työpisteeni on kuukauden sijainnut täällä Työpsykologian laitoksella Otaniemessä, on paikallaan jakaa kokemukseni siitä, että Tuas-talon opiskelijaravintola on omassa ranking-listassani pääkaupunkiseudun ykkönen. Samalla tarjoutuu mahdollisuus nähdä, miten ulkoistaminen voi onnistua tai epäonnistua. Kun nimittäin vertaamme tätä ravintolaa Kauppakorkeakoulun ruokaloihin, ymmärrämme miten tuotantotalouslaiset ovat pohjimmiltaan järkevämpiä ihmisiä kuin erinomaisuudestaan intoilevat kauppislaiset.

Syitä siihen, miksi mainittu Tuas-talon ruokala on vatsani sympatiat saavuttanut, on monia: itse ruokavalikoima on kattava ja herkullinen, useana päivänä ongelmaksi tulee runsauden pula, kun ei muutamasta onnistuneesta vaihtoehdosta osaa valita parasta. Myös salaattipöytä ja leipävalikoima on laadukas. Hintaan sisältyy kaksi lasia maitoa tai muuta juomaa, kun kaikissa muissa pääkaupunkiseudun ravintoloissa 2,35 eurolla saa vain yhden lasillisen. Lisäksi kolmen tai neljän euron kalliimmat ateriat ovat lähes päivittäin pelottavan houkuttelevia. Olenpa kerran syönyt neljällä eurolla jopa ravintolatasoisen pippuripihvin. Voidaan siis todeta, että Tuotantotalouden laitos on selkeästi onnistunut ruokailupalvelun ulkoistamisessa.

Kauppakorkealaiset taasen intoilivat muutama vuosi sitten siitä, kuinka he kilpailuttamalla olivat onnistuneet saavuttamaan pääkaupunkiseudun halvimmat opiskelijalounaat, 1,65e verrattuna tavalliseen 2,35 euroon. Tämän seurauksena kuulin useammasta tahosta, jotka lounaiden laskeneen tason vuoksi eivät enää näissä kuppiloissa nenäänsä näyttäneet, vaan siirtyivät muiden koulujen opiskelijaravintoloihin, omiin eväisiin tai lähipizzeriaan.

Kauppakorkealaiset sortuivat klassiseen ulkoistamisen epäonnistumiseen. He tekivät päätöksensä vain yhden dimension, hinnan, perusteella. Tuotantotalouslaiset taas ymmärsivät, että näissä hintaluokissa ei tärkeintä ole viidenkymmenen sentin hinnanmuutos, varsinkin kun opiskelijamassa koostuu rahakkaille aloille suuntautuneista nuorista business-menestyjistä. Sen sijaan he panostivat laatuun etsien palveluntarjoajan, joka kykeni tällä perushinnalla tarjoamaan eniten vastiketta rahoilleen.

Esimerkkini aihe on sinänsä varsin harmiton, mutta kuvastaa yhteiskuntamme kipeätä ongelmaa. Ulkoistamisen ilosanomaa ja ideologiaa toteutetaan yhä laajenevassa määrin valtiollisella ja kunnallisella tasolla. On kuitenkin tyhmää tehdä sitä, mitä ei osaa. Usein tuntuu siltä, että valtiollisilta tahoilta puuttuu tarvittava kyky ulkoistaa palveluitaan. Seurauksena on se, että hinta dominoi aivan liikaa palveluntarjoajaa valitessa. Tästä kärsivät palvelun käyttäjät eli tavalliset kansalaiset. Ulkostamisen seurauksena halvemmalla saadaan huonompaa ja asiakkaista piittamatonta palvelua. Liikuntarajoitteisten kuljetusten nykyiset ongelmat ovat tästä vain yksi esimerkki. Ulkoistaminen ei siis useinkaan ole kansalaisten etu, ainakaan niin kauan kuin valtion virkahenkilöillä ei ole riittävää tietotaitoa sen toteuttamiseen.