Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.

Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.

Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.

Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.

Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.

Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.

Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.

Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.

Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.

Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.

Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!

Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.

Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.

Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.

Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.

Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.

Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.

Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.

Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.

Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.

Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.

Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.

Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!

Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.