Tagged: seksi
Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?
Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.
Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).
Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.
Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.
Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.
Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:
Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.
Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.
Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:
- Huvittuneisuus
- Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
- Tyytyväisyys
- Halukkuus
- Innostus
- Kiitollisuus
- Kiinnostus
- Rakkaus
- Ylpeys
- Myötätunto
Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:
- Kärsimyksen välttäminen
- Reiluus
- Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
- Auktoriteetti
- Puhtaus/inho
Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.
Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.
Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.
Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.
Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.
Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.
Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.
Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!
Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:
- Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
- Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
- Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
- Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
- Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
- Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.
Stieg Larssonin Millenium-trilogian piilevä seksuaalipoliittinen agenda
Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.
Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.
Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.
Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.
Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.
Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.
Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.
Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.
Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.
Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.
Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!
Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.
Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.
Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.
Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.
Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.
Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.
Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.
Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.
Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.
Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.
Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.
Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!
Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.
Frank Martela 