Rakkaus ei ole yksi vaan monta. En tarkoita tätä runollisessa vaan psykologisessa mielessä. On toki myös totta, että on yhtä monta rakkautta kuin on rakastajaa. Mutta psykologiassa tunnustetaan ainakin kolme erillistä asiaa, joita kaikkia arkikielessä usein kutsua rakkaudeksi.

Ensinnäkin on se ihastuksen synnyttämä hormoni-coctail, joka vetää vastarakastuneet yhteiseen taikapiiriinsä. Seuraa kavereita ärsyttävä vaihe, jossa tuoreella pariskunnalla on jatkuva tarve pussailla ja osoittaa hellyyttä toinen toisilleen kaikin mahdollisin sopivin ja sopimattomin tavoin. Pelkkä ajatus toisesta nostaa hymyn huulille ja rakkauden kohteen keho on kuin magneetti, jota kohti vastarakastunut jatkuvasti hakeutuu. Tämän vaiheen evolutiivisena päämääränä on kytkeä pariskunta yhteen ja saada heidät lisääntymään kuin kanit. Tämä on sitä rakkauden huumaa, josta elokuvat kertovat ja laulut laulavat.

Valitettavasti tämä rakkaus on ohimenevää. Ihastumisen aiheuttamat hormonaaliset muutokset hiipuvat pois suunnilleen puolentoista vuoden kohdalla.

Siksi tarvitaan toista rakkauden muotoa: Syvää sitoutumista toiseen ihmiseen. Sitoutuvainen rakkaus tarkoittaa sitä, että välitämme toisesta ihmisestä ja koemme että välillämme on syvä yhteys. Toisen hyvinvointi on meille tärkeää ja olemme valmiita tekemään isojakin uhrauksia läheisemme puolesta.

Tämä on huomattavasti avarampi rakkauden muoto. Ihastumisen hetkellä ihminen unohtaa helposti kaikki muut, kun huomio keskittyy vain uuteen rakkaaseen. Sitoutuminen rakkauden muotona ei ole yhtä poissulkevaa: Tässä mielessä voimme rakastaa ystäviämme, perheenjäseniämme ja muita meille läheisiä ihmisiä. Emmekä pelkästään ihmisiä. Voimme sitoutua syvällä tavalla myös erilaisiin ideaaleihin, arvoihin ja kollektiiveihin. Läpi historian ihmiset ovat olleet valmiita uhraamaan koko elämänsä jonkin korkeamman päämäärän puolesta: isänmaan, demokratian, tieteellisen tutkimuksen, taiteen tai muun polttavan intohimon kohteen vuoksi.

Professori Barbara Fredrickson esitti hiljattain, että on vielä kolmas rakkauden muoto: Lämmin yhteydenkokemisen mikrohetki, jonka jaat yhdessä toisen ihmisen kanssa. Tämä on rakkautta kaikkein paljaimmillaan. Ei lupauksia, ei sitoumuksia. Vain tämä jaettu hetki. Tämä rakkaus voi iskeä kohdallemme kaupan kassalla: Katseiden kohtaaminen, ohikiitävä hymynkare, matka jatkuu. Mutta molemmat osapuolet ovat astetta paremmalla tuulella, pieni inhimillisen lämmön tuulahdus on humahtanut heidän kehonsa lävitse.

Rakkaus 2.0. Näin Barbara Fredricksonin kuvaa tätä näkemystään rakkaudesta mikroyhteyden hetkenä. Se tulee jännittävän lähelle omassa väitöskirjassani lanseeraamaani hoivayhteyden käsitettä. Tutkin vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta keskittyen erityisesti kohtaamisen mikrohetkiin, joissa molemmat osapuolet – hoitaja ja hoidettava – ovat avoimia ja läsnä toinen toisilleen. He ikään kuin avautuvat sille yhteiselle, mikä heidän välilleen rakentuu, ja kokevat jakavansa hetken keskenään. Toisen huomioimisen, hetkessä läsnäolon, toiselle avautumisen ja jaetun tilan muodostumisen ohella hoivayhteyden hetkeä määrittävät tunteiden vahva virtaavuus sekä hoivatoimenpiteiden ja kiitollisuuden välinen vuorovaikutus.

Muistan kun seurasin tilannetta, jossa hoitaja syötti vanhusta, jonka kädet olivat jo niin heikossa kunnossa, että syöminen ei itse sujunut. Tilanne muistutti äitiä syöttämässä lastaan. He katsoivat toisiaan silmiin, hymyilivät, nauroivat ja olivat liikkeissään samassa tahdissa: Kehollisesti he ikään kuin peilasivat toistensa liikkeitä ja ilmeitä ja liikkuen yhteisessä rytmissä kuin kaksi tanssijaa. Ruokasalin hälyssä he olivat omassa kuplassaan, jossa olivat läsnä vain he kaksi. Toinen toisensa ihmisyyden tunnustaen ja hellyytensä osoittaen. Tämä oli hoivayhteyden hetki.

Sitten mennään huoneeseen. Ovi on kiinni, hoitaja ja vanhus ovat kahdestaan. Hauras 92-vuotias mummo. Hoitaja auttaa hänet läpi iltatoimien. Nostaa rullatuolista pöntölle. Auttaa hampaiden pesussa. Lopulta auttaa vanhuksen sänkyyn ja auttaa löytämään hyvän asennon. Peittelee hellästi, kyselee onko lakanat hyvin, onko peitto kohdallaan. Kun vanhus vakuuttaa kaiken olevan hyvin niin taputtaa vielä peittoa hellästi ja lähtee ovelle. Valoja sammuttaessa toivottaa hyvät yöt ja neito sängyssä vastaa lämpimästi: ”Hyvää yötä ja kiitoksia kaikesta hoidosta!” Ovi sulkeutuu.

Välillä nämä hetket kestivät vain muutaman sekunnin. Kun vanhainkodissa valmistauduttiin joulujuhliin, oli lopussa pieni odotuksen hetki: Kaikki oli valmista, joulukoristeet paikoillaan, vanhukset ja hoitajat omilla paikoillaan yhteistiloissa. Odotettiin vieraiden saapumista. Sillä hetkellä huomasin kuinka yhden hoitajan ja vastakkaisella puolella juhlatilaa olevan vanhuksen katseet kohtasivat. Hoitaja hymyili lempeästi ja heilautti kättään. Vanha rouva vastasi hymyllä ja lentosuukolla. Kohtaus kesti vain sekunnin pari, mutta siinä toteutuivat kaikki inhimillisen mikrohetken tuntomerkit ja olen varma, että molemmat osapuolet kokivat pienen kohottavan lämmön ja keskinäisen yhteytensä vahvistuneen.

Minä kutsun näitä hetkiä hoivayhteydeksi, Barbara Fredrickson kutsuu niitä rakkaudeksi. Sanoista viis, tällaiset hetket ovat osa arkipäiväämme. Tai ainakin parhaimmillaan ne voisivat olla osa arkipäiväämme. Kun olemme avoimia kohtaamaan toisen, kun muistamme tunnustaa toinen toisemme ihmisyyden pienellä katseella, avaudumme näin mahdollisuudelle kokea pieniä rakkauden mikrohetkiä joka päivä ja mitä erilaisimmissa vuorovaikutustilanteissa. Ne tarjoavat arkeemme pieniä nostahduksia ja inhimillisen lämmön tuulahduksia. Ne tekevät elämästämme rakkaudellisemman.

Jos antaisimme itsellemme ja toisillemme luvan kokea enemmän rakkauden mikrohetkiä, ei tämä pelkästään vahvistaisi omaa hyvinvointiamme ja rakkaudellisen elämänilon kokemustamme. Se lämmittäisi myös kanssaihmisiämme. Ja samalla rakentaisi keskinäisen luottamuksen ja välittämisen kulttuuria eli sitä sosiaalista liimaa, joka tekee meistä ihmisistä yhteisön. Eräässä mainiossa tutkimuksessa opiskelijat laitettiin etsimään kampukselta tiettyä vähän tunnettua rakennusta. Puolelta porukasta otettiin kännykät pois ennen tehtävän suorittamista. Jälkeenpäin kävi ilmi, että ilman puhelinta suunnistaneet tunsivat enemmän sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja luottivat enemmän kanssaihmisiin. Mikä oli syy tähän eroon? Se että puhelimen kanssa suunnistaneet eivät joutuneet kysymään neuvoa keneltäkään. Ilman puhelinta suunnistaneet turvautuivat paljon useammin muiden apuun ja näin saivat mahdollisuuden pieneen inhimilliseen kohtaamiseen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja nämä kohtaamiset vahvistivat heidän luottamustaan ihmisyyteen.

Toisissa tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä älypuhelinten läsnäolo esimerkiksi pöydällä huonontaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen laatua. Tällaisen keskustelun jälkeen ihmiset kokivat vähemmän yhteyttä toisiinsa, vähemmän empaattista toisesta välittämistä ja keskustelunlaatukin oli heistä huonompi. Toisessa tutkimuksessa älypuhelinten läsnäolo vähensi vanhempien kokemaa yhteyttä omiin lapsiinsa kesäleirillä ja museossa. Viemällä huomiomme muualle älypuhelimet siis vievät huomiomme pois siitä ihmisestä, joka on vieressämme.

Älypuhelimet antavat käyttöömme ennennäkemättömiä mahdollisuuksia tehokkaaseen tiedonhakuun ja vuorovaikutukseen etäisyyksien ylitse. Samalla ne ovat kuitenkin uhka sille välittömälle vuorovaikutukselle, joka tapahtuu tässä ja nyt niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähelläsi. Ne syövät ajan ja huomion pois siltä ihmiseltä, joka voisi juuri tässä hetkessä tarjota sinulle arvokasta läsnäoloaan ja jonka kanssa voisit rakentaa inhimillisen kohtaamisen mikrohetken.

Älä siis kiellä rakkautta elämästäsi torjumalla ihmiset ympäriltäsi. Taistele rakkauden mikrohetkien puolesta. Pidä itsesi alttiina kohottavan inhimillisen kohtaamisen mahdollisuudelle juuri tässä ja nyt!

Julkaistu alunperin keväällä 2016 ilmestyneessä Ellun Kanojen Rakkaus – Mitä tapahtuu huomenna? – julkaisussa, johon 30 eri henkilöä kirjoitti lyhyet vapaamuotoiset tekstit rakkaudesta. Kirja on tilattavissa täältä.