Keski-ikäni ensimmäisenä päivänä, kun ikäni ensi kertaa pyöristetään neljäänkymmeneen, olen velvoitettu – kuten viisi ja kymmenenkin vuotta sitten – pitämään elämääni reflektoivan syntymäpäiväpuheen. Teema, joka viimeisen viiden vuoden aikana on noussut elämässäni keskeiseen asemaan, on tietysti isyys. Täyttäessäni kolmekymmentä olin vielä lapseton – tosin ensimmäinen lapseni oli jo kohdussa kasvamassa – mutta nyt sieltä samaisesta kohdusta on tupsahtanut jo yhteensä kolme kasvavaa poikaa. Puhutaan siis hetki isyydestä.

Kun ensimmäinen lapseni oli tuloillaan, ystäväni Ville totesi, että kannattaa miettiä harrastukset tarkasti lävitse, koska kohta niistä voi valita vain yhden. Ja toden totta, kolmilapsisessa perheessä aika omiin harrastuksiin on kutistunut pitkälti yhteen kertaan viikossa, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen pelattavaan salibandyyn tai jalkapalloon. Lapsen saanti on itselleni ollut – ja lienee yleisestikin – elämän isoin mullistus. Toki itsenäistyminen vanhemmista ja omilleen muuttaminen on lähes vastaavankokoinen muutos, mutta se tapahtuu asteittain. Lapsen saanti on muutoksessa jyrkkä: Kun esikoinen putkahtaa maailmaan, vielä muutamaa viikkoa aiemmin mahdolliset pitkät viikonloppunukkumiset, yökerhon tanssilattialle päätyvät ’yhdet oluet’, jatkojen pitäminen kotona, äkkilähdöt kaukaisiin kaupunkeihin ja kaikenlainen spontaani häröily kutistuu yhtäkkiä lähes olemattomiin.

Tämä oli itseni kaltaiselle spontaanin häröilyn suurelle ystävälle kyllä jonkinasteinen tottumisprosessi. Uskon melko vakavissani että 17 – 29 välisten ikävuosieni aikana kaikki ne lauantai-illat, jotka vietin yksin kotona, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Menemisen polte oli vahva, joten kotona vietetyt viikonloppuillat tai Helsingissä vietetyt kesäviikonloput olivat molemmat vihonviimeisiä ratkaisuja. Muistan kun ehkä reilu vuosi ennen esikoistani päätin yhtenä lauantai-iltana jäädä ihan vain kotiin. Lueskelin kirjoja ja lopulta puolen yön jälkeen pesin hampaat ja menin sänkyyn. Sammutettuani valot yritin vähän aikaa saada unen päästä kiinni, mutta yhtäkkiä tuttu menemisen polte alkoi tykyttää suonissa niin vahvana, että tajusin ettei tästä tule mitään. Valot päälle, soitto parille kaverille ja varttia myöhemmin istuin jo Coronassa tuoppi kädessä illan jatkuessa Loosen valomerkkiin asti ja sen ylitse.

Toisaalta lapsi onneksi myös muuttaa omia elämänprioriteetteja tuoden niihin sellaisia uusia vahvoja arvoja, joiden ansiosta sitä jää ihan omaehtoisen valinnan kautta kotiin lauantai-iltana. Nykypäivänä saatan jopa aidon tyytyväisenä odottaa lauantai-iltaa, jolloin lasten nukahdettua on mahdollisuus viettää laatuaikaa puolison kanssa ja hänen mentyä nukkumaan vielä suorastaan villiintyä ottamalla oluen ja katsomalla tunnin verran jotakin HBO:n tv-sarjaa.

Kun itsensä sijasta on yhtäkkiä vastuussa toisesta ihmisestä, sellaisesta joka on täysin avuton ja vaatii lähelläoloa 24 tuntia vuorokaudessa, niin se ei muuta vain arkea, vaan myös ihmistä. Sitä kasvaa ’aikuiseksi’ ja uudesta roolista tulee elinvoimainen osa minuutta. Toki edelleen on tarve silloin tällöin irtautua isän roolista ja villiintyä tanssilattialla, mutta jos opiskeluaikana kolme kertaa viikossa oli se perusannos, niin nykyään kerran kuussa on ihan sopiva määrä. Vaikka kymmenen vuoden takainen minä voisi katsoa nykyminää tietynlainen lempeä hymynkare suupielessään, niin samalla tavalla nykyminä katsoo lempeän ymmärtäväisesti sen kymmenen vuoden takaisen minän meininkejä.

Modigliani kuoli 35-vuotiaana alkoholin, huumeidenkäytön ja tuberkuloosin heikentämänä vietettyään klassisen huikentelevan taiteilijaelämän. Itse työnnän 35-vuotiaana lastenvaunuja.

Yksi upeimmista omien lasten tuomista lahjoista on mahdollisuus lähietäisyydeltä seurata ihmisen kehityspolkua avuttomasta vastasyntyneestä itsenäiseksi aikuiseksi. Nähdä ne lukemattomat pienen pienet askeleet ja suuret harppaukset, jotka lapsi käy lävitse tällä matkallaan. Esikoisemme lähestyy kohta jo viidettä syntymäpäiväänsä ja kuluvana kesänä ja syksynä sitä on kerta toisensa jälkeen isällisen ylpeänä sydän pakahtuen hämmästellyt kuinka isoksi hän on jo kasvanut. Muistan kun kesällä pyöräilimme kahdestaan ensiksi Kalasatamaan ja sitten sieltä Hakaniemen torille kahville ja pillimehulle. Molemmat omien pyöriensä selässä. Että tämäkin on jo mahdollista! Näin me vain kahdestaan pyöräilemme kuin aikuiset ikään! Samaten muistan kun joku päivä kävelimme samaisen esikoisen kanssa Kolmatta linjaa takaisin (kotiin), kun vastaan tuli samanikäinen poika äiteineen. Minä en heitä tuntenut, mutta pojat tervehtivät toisiaan iloisesti, vaihtoivat kuulumiset, kertoivat minne ovat menossa ja lopuksi totesivat: ”Nähdään futiksessa!” Oli jotenkin jännittävää seurata tällaista ’aikuismaista’ kahden kaverin kohtaamista, jossa minä isänä en ollut enää mitenkään osallisena.

Rakastan myös tutkimusretkiä erilaisiin paikkoihin lasten kanssa. Arkisetkin retket lähipuistoon tai Puistolan juna-asemalle ja takaisin ovat seikkailuja, kun mukana on kaksi pikkumiestä, joille määränpäätä tärkeämpää on se millä julkisella kulkuneuvolla sinne mennään. Neljä- ja kaksivuotiaan kanssa kävellessä sitä herää itsekin jälleen huomaamaan kuinka jänniä asioita poliisiautot, junat, sillat ja satunnaiset vastaantulijat ovat. Maailma on täynnä ihmeitä, mutta aikuisena kävelemme niiden ohitse, koska ’kaikki on jo nähty.’ Kun kävimme poikien kanssa Kruunuvuorenrannassa vanhoja huviloita katsastamassa, niin pojat muistelivat päiväkausia innoissaan sitä kuinka heistä vanhemman kenkä upposi mutaan ja kastui läpimäräksi. Se oli päivän, ellei koko viikonlopun, kohokohta!

Ikuisena maailmantutkijana on myös ilahduttavaa päästä seuraamaan ja ruokkimaan lapsen jatkuvaa oppimisen ja ymmärtämisen nälkää. Yhdessä lapsen kanssa pääsee hämmästelemään perusasioita kuten miksi sataa, mitä on turve tai miksi ihmiset asuvat taloissa. Filosofia lähtee ihmettelystä ja siksi en ainakaan toistaiseksi ole väsynyt vastaamaan näihin loputtomiin ’miksi’-kysymyksiin, vaan nautin, kun pääsen yrittämään selittää mikä on ’parlamentti’ kolmevuotiaalle. Välillä sitä huomaa, että ’itsestäänselvyyksinä’ ottamat asiat eivät olekaan niin helppoja selittää ja sitä joutuu itsekin oppimaan, kun selvittää asiaa wikipediasta tai muusta lähteestä. Olen pienestä pitäen myös rakastanut karttojen tutkimista, ja siksi sitä lämmöllä katsoo nelivuotiasta, joka tutkii keskittyneesti puoli tuntia New Yorkin karttaa välillä erilaisia tarkennuksia ja selityksiä kysellen.

Olen myös joskus miettinyt, että pienlapsiperheen arkea ulkopuolelta tarkkailevat eivät koskaan näe sen parasta osaa. Kun lapset ovat nollasta kolmeen vanhoja, niin erilaisissa paikoissa käyminen on usein hankalaa kaikkien ulkovaatteiden pukemistaisteluiden, väsymysraivareiden, yleisriehumisen ja yllätyskakkojen kanssa. Olen kantapään kautta oppinut että kaksivuotiaan kanssa taidemuseossa käyminen johtaa vain harmitukseen, koska yhtäkään taulua ei pysty kunnolla tarkastelemaan, kun jatkuvasti on paimennettava eri suuntiin ryntäävä pienokaista tai viihdytettävä häntä tylsyyden iskiessä.

Vaikka lasten kanssa on toki hauska käydä eri paikoissa, niin kaikista kivointa tuossa iässä on lopulta olla ihan vain kotona. Lasten kanssa painiminen ja peuhaaminen tutussa ympäristössä, samoja yhdessä keksittyjä hassuttelukuvioita varioiden, siinä sydän läikkyy ja ilo tuntuu merkitykselliseltä. Jos mietin milloin olen elämässäni onnellisimmillani, niin kyllä nuo hetket tulevat etsimättä mieleen. Kun tulee töistä kotiin ja pääsee peuhaamaan päättömiä pienokaisten kanssa. Pelaamaan Uno-peliä isoimman kanssa, painimaan sohvalla keskimmäisen kanssa ja lepertelemällä hymyilevän nuorimman kanssa. On aikamoinen etuoikeus päästä nauttimaan tästä päivittäin!

Tässä kohden on tosin todettava, että on helppo olla hyvä isä, kun vierellä on niin hyvä äiti. Työssäkäyvänä isänä sitä ei ole joutunut tekemään läheskään samansuuruista uhrausta lasten eteen kuin kolme lasta imettänyt äiti. Kotona on mukava leperrellä kolmekuisen kanssa, kun hän on hyvällä tuulella. Olo on turvattu, kun tietää, että jos vauva äityy kovasti itkemään, on jossakin lähellä toinen aikuinen, joka siinä vaiheessa ottaa homman haltuun. On hienoa, että rinnalla on joku, joka ottaa vastuun monista arjen haasteista ja hankinnoista, joku johon voi luottaa (usein enemmän kuin itseensä) ja jonka taitoa kasvattaa lapsia voi välillä vain ihailla. Kun kaksivuotiaan uhmaikä oli pahimmillaan, ei minulle olisi tullut mieleen piirtää yhdessä lapsen kanssa hymy- ja surunaamoja ja keskustella miksi kyseiset hahmot ovat iloisia ja surullisia. Kun lapsi pääsi äidin kanssa pohtimaan että ’ehkä se on surullinen siksi että joku on purrut sitä’, voin kuvitella tämän auttaneen häntä pikkuhiljaa ymmärtämään, että pureminen tosiaan sattuu toisia.

Yleisesti ei voi kuin vain kunnioittaa niitä, jotka yksin kasvattavat lapsensa, ja olla kiitollinen mahdollisuudesta jakaa tämä vastuu jonkun kanssa. Isompia valintoja ei tarvitse tehdä yksin, vaan voi keskustella niistä toisen kanssa. Ja erityisesti kun on raskasta, on toinen jolle voi päivitellä ja purkaa päivän tapahtumia. Ja yhdessä miettiä miten mihinkin asiaan tulisi suhtautua ja reagoida. Isänä olemisen ihanuus on paljon kiinni siitä minkälaisen äidin kanssa saa vanhemmuuden jakaa, ja tässäkin suhteessa olen erittäin onnellinen.

Lasten saapuminen tarkoittaa siis merkittävää mullistusta elämässä. Se tarkoittaa harrastusten ja spontaanin häröilyn vähenemistä. Se tarkoittaa vastuuta toisen elämästä ja velvollisuutta nousta keskellä yötä auttamaan myös silloin kun ei yhtään huvittaisi. Se tarkoittaa itsehillintäkyvyn rajojen lähes päivittäistä koettelemista. Se tarkoittaa sosiaalisen piirin kaventumista, kun ei yksinkertaisesti vain ole vapaata hetkeä nähdä kuin lähinnä niitä kavereita, joita voi tavata työkontekstissa tai joiden kanssa voi järjestää leikkitreffit.

Toisaalta nyt kun alussa mainitsemani ystäväni Villen kolmesta lapsesta nuorimmatkin ovat jo esikouluiässä, niin olen pannut merkille kuinka hän ehtii sen salibandyn lisäksi pelaamaan myös futista ja lätkää sekä ajamaan sekä maasto- että maantiepyörällä. Viimeksi kun heillä kävin, niin meidän puuhaillessamme autotallissa hänen vaimonsa päätti lähteä kävelylle, kun aurinko sattui pilkahtamaan. Ja sitten hän vain lähti. Ei erityisjärjestelyjä, ei maidon pumppaamisia tuttipulloon, ei oman toiminnan keskeyttämistä, jotta voisi keskittyä kolmen lapsen vahtimiseen ja hoivaamiseen. Jatkoimme touhujamme autotallissa ja lapset jatkoivat omia touhujaan asunnossa. Olin hämmästynyt. Noinko mutkatonta ja helppoa se elämä ja oman ajan ottaminen voi taas joskus olla?

Siksi on ymmärrettävä, että tämä pienlapsiaika on varsin ainutlaatuinen elämänvaihe. Raskas, ajoittain hyvinkin stressaava, yöunia lyhentävä ja katkova. Mutta koko elämänkaaressa lopulta varsin lyhyt vaihe. Jonka jälkeen sitä kuuluisaa ’omaa aikaa’ alkaa taas vartti kerrallaan löytyä lisää, kun lapset omatoimistuvat. Olen tänä syksynä missanut reilusti yli puolet salibandyjoukkueemme matseista. Mutta salibandyn nelosdivari on kahden vuoden päästä aika samanlainen kuin mitä se on nyt. Sen sijaan parin päivän päästä kolme kuukautta täyttävä kuopuksemme on jo puolen vuoden päästä aivan eri ihminen kuin mitä hän on nyt. Siksi olen tiedostanut, että tähän elämänvaiheeseen kannattaa heittäytyä mukaan täysin rinnoin juuri nyt.

Vaikka ihminen onkin eläinten joukossa ainutlaatuisella tavalla tulevaisuuteen suuntautunut olento, ovat elämän parhaat hetket useimmiten sellaisia, joissa on vahvasti läsnä juuri tässä hetkessä. Läsnäolo omille lapsille, kun he ovat pieniä, on yksi tärkeimmistä lahjoista mitä voi heidän loppuelämänsä kannalta antaa. Samalla nämä läsnäolon hetket ovat myös minulle itselleni yksiä elämän vahvimpia onnellisuuden, merkityksellisyyden ja rakkauden yhteenkietoutumisen hetkiä.

Tampereella, 6. marraskuuta 2016