Ajatuksia neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänäni

Tasan neljäkymmentä vuotta elämää on itselleni annettu ja tämän merkkipaalun ylittäminen antaa aihetta pysähtyä hetkeksi miettimään missä elämässä mennään, mistä on tultu ja mitä seuraavaksi. Niinpä tässä kahvilassa – itselleni ominaisimmassa kirjoituspaikassa – annetaanpa ajatusten virrata.

Jos kulunut vuosikymmen omassa elämässä pitäisi otsikoida, niin keskusteema on selkeä: Täyttäessäni 30 vuotta oli esikoisemme laskettuun aikaan pari kuukautta eli olin isyyden kynnyksellä. Kuluneen vuosikymmenen merkkihetket ovatkin osuneet vuosille 2011, 2014 ja 2016, kun perheemme on lapsi kerrallaan kasvanut viisihenkiseksi. Isyys, perheen perustaminen ja lapsiperhe-elämä ovat olleet viimeisen kymmenen vuoden selkeästi isoin asia – niin ajallisesti, henkisesti kuin rakkaudellis-suhdelollisesti. Kahdesta toisiinsa ihastuneista aikuisista tuli vanhemmat, elämä täyttyi pienokaisten vipeltelyistä, intoilusta, itkusta, vaippojen vaihdosta, sylihetkistä, syöttämisestä ja leikkimisestä. On upeaa, että on saanut elää tällaisen ajan: Nähdä kaikki pienet merkkipaalut ensimmäisistä askelista ensimmäisiin sanoihin, seurata kuinka täysin avuton nyytti on kasvanut itsenäiseksi ajattelijaksi, joka pohtii tähtitieteellisiä kysymyksiä, tuntee joukkoliikenteen itseäni paremmin ja menee aamulla itse kouluun ja sitten sieltä suoraan kaverin luokse yökylään.

Samalla pienlapsiarki – etenkin kun niitä pienokaisia on peräti kolme – on hyvin intensiivistä aikaa. Kaverini kiteytti hyvin, että pienten lasten kanssa eläminen tekee tunne-elämästä vahvempaa: Huiput ovat korkeampia ja laaksot syvempiä. Jokaiseen päivään mahtuu ihania hetkiä, joissa pieni söpöläinen haluaa syliin tai tekee jotakin ihastuttavaa ja on niin rakastettava, että tekee mieli rutistaa. Mutta jokaiseen päivään mahtuu myös niitä hetkiä, joissa sama söpöläinen raivoaa, kiusaa veljiään, paiskoo tavaroita tai tekee jotakin muuta ärsyttävää. Joka päivä pääsee kokemaan koko tunne-elämän skaalan. Ja vaikka toinen käyttäytyisi kuinka epäjärkevästi, epäreilusti tai väkivaltaisesti, pitää itse olla se aikuinen, joka ei provosoidu vaan ottaa tilanteen viileän rauhallisesti ja miettii pedagogisesta näkökulmasta parhaan tavan reagoida – voin sanoa että ei aina onnistu!

Samalla elämä muuttuu radikaalisti myös siinä mielessä, että ei olekaan vastuussa vain itsestään, vaan kolmesta pienokaisesta, jotka etenkin alkuvaiheessa ovat täysin riippuvaisia sinusta kaikissa tarpeissaan. Vaikka kuinka itseä väsyttäisi niin kun lapsilla on ruoka-aika niin pitää tarjota ruokaa ja kun lapsi yöllä herää itkien, on mentävä lohduttamaan. On mietittävä heidän ruokailunsa, hampaiden pesunsa ja muut tarpeensa joka ikinen päivä. Ja vauva-aikana ylipäänsä tunnistettava itkusta, mikä tarve saattaisi olla tällä kertaa kyseessä. Aikamoista aikaa – ja samalla kaikesta huolimatta elämänvaihe, jota ei todellakaan haluaisi vaihtaa pois. On upeata saada mahdollisuus olla vanhempi toiselle elävälle olennolle, saada olla hänen elämänsä toinen tärkeimmistä aikuisista, saada kasvattaa ja kasvaa itse hänen kanssaan – ja tämä kaikki kerrottuna kolmella! 

Jos kymmenen vuotta sitten käännekohta oli hyvin konkreettinen – esikoisen syntymä – niin tuntuu, että tällä hetkellä eletään jonkinlaista hitaammin kehittyvää käännekohtaa. Nuorimmainenkin on jo viisivuotias itsenäinen toimija, jolla on selkeitä näkemyksiä asioista ja myös kykyä ilmaista ne. Pikkulapsiarki vaipanvaihtoineen on jäänyt taakse ja olemme siirtymässä vaiheeseen, jossa perheessä on kohta kolme koululaista. Tästä pikkaisen yli kymmenen vuoden päästä kaksi vanhinta ovat jo täysi-ikäisiä – aika uskomaton ajatus! Eli alkava vuosikymmen omassa elämässä tulee olemaan vahvasti lapsiperhe-elämää myöskin, mutta varsin erilaista, kun pikku nyyttien sijasta perheessä on isoja poikia, jotka tekevät asioita itse, käyvät kotona vain syömässä ja alkavat haastaa isäänsä myös erilaisissa urheilusuorituksissa. Tulee olemaan ilo seurata minkälaisiksi ihmisiksi he tästä kasvavat!

Perheen ohella toinen iso teema tässä elämänvaiheessa on luonnollisesti työ. Tohtorintutkinto oli kymmenen vuotta sitten viimeistelyvaiheessa. Kohta tulee siis vuosikymmen täyteen siitä, kun tutkijan ammatin ’ajokortti’ tuli suoritettua ja alkoi täysivaltaisen tutkijan ura. Näitä kymmentä vuotta voisi kuvailla jonkinlaiseksi etsikkoajaksi, jossa olen etsinyt omaa paikkaani ja tieteenalaani päätyen tekemään hyvinkin monenlaista tutkimusta, monilla eri tieteenaloilla koskien hyvinkin monia teemoja.

Väitöskirjani organisaatiotutkimuksen alalta käsitteli haastatteluiden ja havainnoinnin – eli laadullisen tutkimuksen kautta – vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta ja mitä se voisi parhaimmillaan olla. Sen jälkeen suuntasin Rochesterin yliopistoon psykologian laitoksen motivaatiotutkimusryhmään vierailevaksi tutkijaksi puoleksitoista vuodeksi. Tällä reissulla otin haltuun kvantitatiivisen, tilastollisen tutkimuksen. Sitten matkasin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan kolmeksi vuodeksi myötätuntoa ja myötäinto tutkimaan. Välissä valmistui toinenkin väitöskirja, tällä kertaa käytännöllisestä filosofiasta, ja nyt olen jälleen ollut muutaman vuoden Tuotantotalouden laitoksella Aalto-yliopistolla. Julkaisuluettelosta löytyy niin organisaatiotutkimuksen, filosofian kuin psykologiankin julkaisuja ja teemat ovat liikkuneet pragmatistisesta tieteenfilosofiasta merkityksellisen elämän filosofiaan ja psykologiaan, ihmisen psykologisten perustarpeiden kokeellisesta tutkimisesta itseohjautuvien organisaatioiden ymmärtämiseen. Tämä jatkuva innostuminen uusista teemoista – malttamattomuus olla syöksymättä uuden kiehtovan aiheen kimppuun – on ollut energisoivaa ja merkityksellistä, mutta ei aina ammatillisen etenemisen kannalta optimaalista.

Amy Wrzesniewski on oivaltavasti jakanut ihmisen suhtautumisen omaan työhönsä kolmeen luokkaan: Joillekin työ on vain työtä eli tapa hankkia toimeentulo, toisille työ on ura eli pyrkimys kehittyä ja katsoa kuinka pitkälle omalla alallaan voi edetä, kolmansille työ on kutsumus eli syvä kiintymys tekemiseen itseensä; oma ala on se asia, jota kaikista mieluiten elämässään tekee. Tässä jaottelussa olen selkeästi kutsumuksellinen: Päivittäin, kun pääsen aamulla aloittamaan kirjoittamisen, koen onnen hetkiä siitä, että saan pohtia elämän suuria kysymyksiä ja että siitä minulle vielä maksetaan palkkaakin. Olen tutkinut työn imua eli myönteistä työhön liittyvää motivaatio- ja tunnetilaa, jota kuvastaa innostus, sitoutuminen ja tekemiseen uppoutuminen. Joskus olen huvikseni itse tehnyt työn imu -testin ja huomannut vastaavani kaikkiin kysymyksiin pääseväni kokemaan näitä myönteisiä tunteita päivittäin. Olen siis vahvasti löytänyt sen oman juttuni, itselleni innostavan ja merkityksellisen työn.

Hetki syntymäpäivästä

Samalla olen viime vuosina miettinyt, että hiven enemmän uraorientoituneisuutta ei välttämättä olisi pahitteeksi. Tieteen tekeminen on kilpailtu ala, jossa vain pienelle osalle väitöskirjan tekemisen aloittavista on tarjolla vakituinen työsuhde yliopistoissa. Pudotuspeli on kova ja etenkin ulkomaisten kollegoiden kautta olen nähnyt kuinka raakaa ja uuvuttavaa on taistella mahdollisuudestaan jatkaa yliopistojen palkkalistoilla. Työskentely viikonloppuisin on sääntö, ei poikkeus, uupumus tilastollisestikin pelottavan yleistä. Tässä mielessä olen itse ollut näin jälkeenpäin ajatellen jopa hämmentävän huoleton: Tehnyt valinnat sen pohjalta mikä juuri nyt innostaa enkä sen pohjalta mikä varmistaisi uran jatkumisen. En väitöskirjan valmistuttua viitsinyt edes perehtyä siihen, miten urajärjestelmät yliopistoissa toimivat, vaan menin vain eteenpäin innostuksen johdattamana. Onneksi toistaiseksi on aina löytynyt se seuraava rahoitus edellisen loputtua – vasta jälkeenpäin olen ehkä hahmottanut kuinka onnekas tämän suhteen olen lopulta ollut.

Puolentoista vuosikymmenen pätkätöiden jälkeen sitä on kuitenkin viime vuosina pikku hiljaa alkanut pyrkimään ja oppimaan omassa tutkijan toiminnassaan astetta strategisemmaksi: Seuraavaa artikkelin aihetta valitessa niistä lukuisista ideoista, joita pään sisällä ja erilaisissa muistiinpanoissa aina muhii, olen innostavuusaspektin ohella alkanut enemmän painottaa myös julkaisun tuottamaa ammatillista arvostusta. Mikä tässä ammatissa tarkoittaa, että saako sen läpi oman alan kilpailtuimpiin ykkösjournaaleihin. Leipäpapiksi en ajatellut ryhtyä, mutta kun innostavia ideoita on joka tapauksessa kymmenen kertaa enemmän kuin mitä ehtii toteuttaa, niin miksipä ei edistäisi sitä, joka tulevaisuudessa voisi taata rahoituksen ja tutkijantyön jatkumisen. Eli innostuksen voimalla eri suuntiin sinkoilevan tutkimuksellisen syöksyvirittyneisyyden rinnalle on kasvanut strategisempaa meritoitumistietoista ajattelua, jonka uskon oman elämän seuraavalla vuosikymmenellä johtavan pidempiaikaisten yliopistollisten positioiden avautumiseen uudella tavalla. Nyt kymmenen vuoden etsikkoajan jälkeen minulla alkaa esimerkiksi olla käsitys siitä, minkä tieteenalan professuuria (filosofian, psykologian vai organisaatiotutkimuksen) tavoittelisin – pari vuotta sitten sekin oli vielä täysin auki.

Kaiken kaikkiaan olen siis kuitenkin hyvin selkeästi löytänyt oman paikkani työelämässä. Viime tiistaina kollegani Lauri ja Karoliina kysyivät päivällisen loppupuolella mikä on missioni elämässä. Totesin vastauksen olevan itselleni varsin kirkas ja löytyvän kiteytettynä jopa kotisivuiltani: Synnyttää uudenlaisia tapoja ajatella, jotka auttavat ihmisiä elämään paremman elämän. Hyvä elämä vaatii elämäntaitoa ja oikeita valintoja, joka vaatii oikeaa tapaa katsoa ja jäsentää elämää. Siksi uudet ajatukselliset kiteytykset voivat auttaa ihmistä elämään elämänsä paremmin – ja niitä pyrin omalla toiminnallani tuottamaan.

Tällä polulla ajattelin jatkaa tulevaisuudessakin! Syntymäpäivään liittyvän reflektion suurin ilonaihe oli se, kun laskin että yliopistolliseen eläkeikään on vielä 30 vuotta aikaa eli edessäpäin on paljon enemmän vuosia tutkimuksen parissa kuin takanapäin. Vaikka koskaan ei voi tietää mitä elämä eteen heittää, niin ilman suuria mullistuksia uskoisin, että kymmenen vuoden päästä työni näyttää aika samanlaiselta kuin nytkin: Pääfokus on tutkimuksessa, teematkin pääosin samoja ja sen lisäksi kirjoittelen tietokirjoja ja pidän valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta samoista aiheista, joita tutkin. Samalla rooli isänä tulee kasvamaan ja kehittymään, kun vaipanvaihdon ja syliin ottamisen sijasta pääseekin puuhaamaan teini-ikäisten kanssa kaikenlaista ja vastaamaan niihin haasteisiin, mitä lasten elämään siinä vaiheessa tulee. Eli eteenpäin vain, kohti seuraavaa vuosikymmentä tässä jännittävässä tarinassa nimeltä ihmiselämä!

P.S. Elämänvaihetta ehkä kuvastaa se, että kirjoitin kaksi kolmasosaa tästä kirjoituksesta syntymäpäiväviikonloppunani lasten ollessa isovanhempien luona. Viimeistely jäi odottamaan sopivaa, rauhallista kirjoitushetkeä. Ja – kun työaikaan sijoittuvat rauhalliset kirjoitushetket ovat varattuja tieteelliselle kirjoittamiselle – niin viimeistely onnistui vasta nyt neljä viikonloppua myöhemmin! Mutta kun kyseessä on oman elämäntarinan vuosikymmenreflektio, niin eiköhän se voi tapahtua ihan hyvin tällä tavalla muutaman viikonlopun aikahaarukassa.

Vilkaisin myös aiempia tasavuosipohdintojani. Isyys oli keskeinen teema, josta kirjoitin viisi vuotta sitten, 35-vuotissyntymäpäivänäni. 30 vuotta täyttäessäni tein vuorostaan bucket list:in, joka edelleen näyttää valtaosin relevantilta ja ilokseni voin sieltä muutaman kohdan jo merkata suoritetuksi. 25 täyttäessäni olin vuorostani siirtymässä nuoruudessani kaiken kokeilemisesta jonkinlaiseen integraatiovaiheeseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s