”Ahkera suomalainen ansaitsee palkintonsa” toteavat valtiosihteerit Mika Rossi (kesk.) ja Velipekka Nummikoski (kok.) debattia herättäneessä keskustelunavauksessaan (HS 15.11, ks. myös HS 20.11 ja 23.11). Ahkeruutta tukeva politiikka on heille pehmopolitiikkaa, koska ”ahkerat rahoittavat hyvinvointivaltion.” Peikko, jota vastaan nämä soturit taistelevat, on tasapäistäminen, joka johtaa ”niukkuuden jakamiseen.” Valitettavaa, että Rossilta ja Nummikoskelta tuntuvat menevän ahkeruus ja ahneus sekaisin.

”Ahkeruus on hyve”, näin miehet toteavat. Ankarien pohjoisten olosuhteitten ja luterilaisen työmoraalin muokkaamassa kansakunnassa ahkeruus on tosiaan ollut vahva hyve. Miestä ja naista on arvostettu hänen työpanoksensa mukaan. Ahkeruus on ollut itseisarvo, itsessään kunnioitusta herättävä seikka. Ahkerat, työtä pelkäämättömät kansalaiset ovat nostaneet tämän kansakunnan sille hyvinvoinnin tasolle, johon me nuoret olemme saaneet syntyä. Ahkeruudesta on tehnyt hyveen se hyvä, mitä se on tuottanut ympärilleen.

Ahkeruus on siis yhteisöllinen hyve. Siitä on tullut niin keskeinen arvo suomalaisille juuri sen yhteisöä hyödyttäneen luonteensa vuoksi. Tätä Rossi ja Nummikoski eivät ole ymmärtäneet. Heidän mielestään suomalaisia tulee kannustaa ”oman työn hedelmien kasvattamiseen”, mikä heillä tarkoittaa verotuksen progression vähentämistä. Kannustimena on siis silkka raha. Ahkeruus rahan vuoksi ei kuitenkaan ole enää hyve, vaan silkkaa ahneutta.

Nostaessaan ahkeruuden hyveeksi Rossi ja Nummikoski astuvat moraaliselle maaperälle. Heidän ihmiskuvansa ei kuitenkaan tunnu näkevän ihmisellä muuta motivaation lähdettä kuin oman edun. Tämän vuoksi heidän hyveeksi tarkoitettu ahkeruutensa muuttuu ahneudeksi. Hyveellinen ihminen kykenee kuitenkin motivoitumaan myös toisille tuottamastaan hyvästä. Hänelle työn hedelmät kasvavat muuallakin kuin omalla pankkitilillä. Aidosti
ahkeralle jo työn teko itsessään tuottaa nautintoa, mutta hyveelliselle
ihmiselle sydäntä lähellä on myös se hyvä, jota hänen työnsä tuottaa alaisille, työtovereille ja yhteiskunnalle. Hänelle verotus ei ole pelkkää ”tasapäistämistä”, vaan kunnia-asia, hänen ahkeruutensa hedelmä suomalaiselle yhteiskunnalle.

”Ahkeruus turvaa hyvinvointimme”, tästä olemme samaa mieltä. Palkintona ahkeruudestaan suomalainen saa elää maassa, jossa hänen itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin lisäksi koko kansakunnan hyvän elämän ehdoista huolehditaan – veronkannon avulla. Hyveelliselle ihmiselle jo tämä on palkitsevaa.