Tagged: ahneus

Sisäisesti motivoitunut johtaja ei tarvitse suurta kannustinpalkkiota

Finnairin ja VR:n skandaalien myötä yritysten johtoportaiden kannustinpalkkiot ovat herättäneet ansaittua tuohtumusta. Pahat kielet puhuvat johtajien ahneudesta, mutta kun asiaa vähänkin pohtii, ei se vaikuta kovinkaan uskottavalta selitykseltä. Onkin aika kysyä, mihin johtajat tarvitsevat suuret palkkionsa?

Ensinnäkin on selvää, että mihinkään reaalimaailman ostotarpeeseen palkkiot eivät liity. Kun kuukausipalkka on viisinumeroinen luku, saa sillä materiaaliset tarpeet joka tapauksessa tyydytettyä riippumatta sen suuruudesta. Tutkimukset osoittavatkin, että yksilön onnellisuus ei ole kiinni absoluuttisesta palkasta, vaan palkasta suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin.

Johtaviin työtehtäviin hakeutuvat henkilöt ovat useimmiten kunnianhimoisia ja kilpailuhenkisiä. He haluavat näyttää, mihin pystyvät. Raha itsessään ei johtajia tässä pelissä suuriakaan kiinnosta, mutta se vain sattuu olemaan ainoa mittari, josta näkee kuinka menestynyt on.

Marko Junkkari (HS 18.3) kertoo vuosittain julkaistavasta kirjasta, jossa on yhteenveto johtajien kannusteista: ”Vaikka opuksen hinta on peräti 7000 euroa, se on yritysjohtajien bestseller. Kirjasta yritysjohtajat näkevät, kuinka paljon kilpailijayrityksen johto tienaa, ja osaavat sitten arvioida oman arvonsa. Kukaan ei halua ansaita alle keskiarvon.” Kilpailu palkan suuruudesta on kuitenkin nollasummapeli, jossa yhden johtajan palkankorotus on aina toisen tappio. Maalia ei ole, mutta hävitä voi.

Lopulta palkkataulukon tuijottaminen on vain oire siitä, että johtajat ovat kadottaneet yhteyden niihin itseisarvoihin, joita työ palvelee. Haastattelin erästä vuorineuvosta, joka 60-luvulla siirtyi yksityiseltä sektorilta valtionyhtiön johtoon. Samalla hänen palkkansa puolittui. Hän kertoi, että ”kunhan maitokaupan laskun saa maksettua” niin palkka ei vaikuttanut päätökseen lainkaan. Hän koki palvelevansa isänmaan asiaa ja se oli tarpeeksi arvokas asia itsessään.

Tarvitsemme lisää yrityksiä, joissa uskalletaan ajatella, että oma työ palvelee muitakin päämääriä kuin rahan ansaitsemista. Jos ei isänmaan palveleminen enää elähdytä, niin voi ajatella palvelevansa työntekijöidensä hyvinvointia tai parantavansa maailmaa myymänsä tuotteen kautta. Tällöin motivaatio löytyy sisältä, työ itsessään palkitsee tekijänsä.

Kun työ tuntuu itsessään arvokkaalta, ei oman elämänsä arvoa tarvitse päivittäin tarkistaa palkkataulukosta.

Ahneudesta aitoon ahkeruuden hyveeseen

”Ahkera suomalainen ansaitsee palkintonsa” toteavat valtiosihteerit Mika Rossi (kesk.) ja Velipekka Nummikoski (kok.) debattia herättäneessä keskustelunavauksessaan (HS 15.11, ks. myös HS 20.11 ja 23.11). Ahkeruutta tukeva politiikka on heille pehmopolitiikkaa, koska ”ahkerat rahoittavat hyvinvointivaltion.” Peikko, jota vastaan nämä soturit taistelevat, on tasapäistäminen, joka johtaa ”niukkuuden jakamiseen.” Valitettavaa, että Rossilta ja Nummikoskelta tuntuvat menevän ahkeruus ja ahneus sekaisin.

”Ahkeruus on hyve”, näin miehet toteavat. Ankarien pohjoisten olosuhteitten ja luterilaisen työmoraalin muokkaamassa kansakunnassa ahkeruus on tosiaan ollut vahva hyve. Miestä ja naista on arvostettu hänen työpanoksensa mukaan. Ahkeruus on ollut itseisarvo, itsessään kunnioitusta herättävä seikka. Ahkerat, työtä pelkäämättömät kansalaiset ovat nostaneet tämän kansakunnan sille hyvinvoinnin tasolle, johon me nuoret olemme saaneet syntyä. Ahkeruudesta on tehnyt hyveen se hyvä, mitä se on tuottanut ympärilleen.

Ahkeruus on siis yhteisöllinen hyve. Siitä on tullut niin keskeinen arvo suomalaisille juuri sen yhteisöä hyödyttäneen luonteensa vuoksi. Tätä Rossi ja Nummikoski eivät ole ymmärtäneet. Heidän mielestään suomalaisia tulee kannustaa ”oman työn hedelmien kasvattamiseen”, mikä heillä tarkoittaa verotuksen progression vähentämistä. Kannustimena on siis silkka raha. Ahkeruus rahan vuoksi ei kuitenkaan ole enää hyve, vaan silkkaa ahneutta.

Nostaessaan ahkeruuden hyveeksi Rossi ja Nummikoski astuvat moraaliselle maaperälle. Heidän ihmiskuvansa ei kuitenkaan tunnu näkevän ihmisellä muuta motivaation lähdettä kuin oman edun. Tämän vuoksi heidän hyveeksi tarkoitettu ahkeruutensa muuttuu ahneudeksi. Hyveellinen ihminen kykenee kuitenkin motivoitumaan myös toisille tuottamastaan hyvästä. Hänelle työn hedelmät kasvavat muuallakin kuin omalla pankkitilillä. Aidosti
ahkeralle jo työn teko itsessään tuottaa nautintoa, mutta hyveelliselle
ihmiselle sydäntä lähellä on myös se hyvä, jota hänen työnsä tuottaa alaisille, työtovereille ja yhteiskunnalle. Hänelle verotus ei ole pelkkää ”tasapäistämistä”, vaan kunnia-asia, hänen ahkeruutensa hedelmä suomalaiselle yhteiskunnalle.

”Ahkeruus turvaa hyvinvointimme”, tästä olemme samaa mieltä. Palkintona ahkeruudestaan suomalainen saa elää maassa, jossa hänen itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin lisäksi koko kansakunnan hyvän elämän ehdoista huolehditaan – veronkannon avulla. Hyveelliselle ihmiselle jo tämä on palkitsevaa.