Uusliberalistisesta ajattelutavasta kumpuavien tehokkuusvaatimusten soveltaminen alueille, joihin ne eivät kuulu, ei ole vain yliopiston yksinoikeus. Myös esimerkiksi sosiaalitoimi ja sairaanhoito ovat onnistuneet nousemaan mukaan tähän edistyksen junaan.

Helsingin sosiaaliviraston vuosiraportti antaa synkän kuvan tehostamisesta. ”Ennen asiakkaat olivat vihaisia, nyt he ovat luhistettuja” toinen raportin tekijöistä, Lilli Autti kuvasi tunnelmaa keskiviikon Helsingin Sanomissa. Virastossa toteutettiin tehokkuutta lisäävä organisaatiomuutos vuonna 2005, jossa siirryttiin muun muassa maantieteellisistä piireistä vastuualueisiin. Sen seurauksena asiakkaan on yhä vaikeampi päästä puhumaan ylipäänsä kenenkään virkailijan kanssa, virkailijat eivät tunne asiakkaitaan ja asiakas päätyy usein pompoteltavaksi luukulta toiselle. Pahimmassa tapauksessa asiakas jää pitkäksi aikaa ilman mitään toimeentulotukea, kun esimerkiksi sosiaalitoimi ja terveystoimi ovat kumpikin sitä mieltä, että tapaus kuuluu toiselle.

Asiakas pääsi ennen tapaamaan sosiaalityöntekijää vähintään kerran kuukaudessa. Näin syntyi edes jonkinlainen elävä suhde asiakkaan ja viraston välillä. Nyt tämä on korvattu lomakkeilla ja lisäselvityksillä. Vain harvat (nuoret ja kokonaan tulottomat) pääsevät suoraan kontaktiin niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät heidän elämäänsä ja toimeentuloonsa radikaalisti vaikuttavia päätöksiä. Jopa useat viraston omista työntekijöistä ovat raportin mukaan valittaneet arvojen koventumisesta ja asiakasvastaisesta ilmapiiristä, sekä virastossa vallitsevasta pelon ja vaientamisen kulttuurista.

Missään yrityksissä tällaista asiakasrajapinnan kohtaamista olennaisesti heikentävää muutosta ei voitaisi tehdä, koska asiakkaat siirtyisivät kilpailijoille. Sosiaalitoimiston ei onneksi asiakkaista tarvitse kilpailla. Vaihtoehdot ovat kirkon diakoniatyö ja leipäjono, joihin raportin mukaan useat ihmiset ovatkin siirtyneet. Pelottavaa on, että viraston tulosmittareissa nämä luovuttaneet heikompiosaiset varmaankin nostavat mitattua tehokkuutta. Kapitalistisissa yrityksissä asiakkaan kohtaaminen on sentään edes välinearvo.

Uskonnon ja pienyhteisöjen heikentymisestä seuranneen arvotyhjiön täyttäneen uusliberalismin perusongelma on, että se on läpikotaisin instrumentaalinen. Se tyytyy sellaisiin välineiksi tulkittaviin hyvyyksiin kuin tehokkuus, kilpailukyky, taloudellinen kasvu ja vaurastuminen, kuten Jyrki Hilpelä
on todennut
. Itseisarvojen – kuten jokaisen ihmisyyden kunnioittamisen tai välittämisen – ottaminen vakavasti ja niiden jalkauttaminen koko organisaatiota määrittäviksi peruspilareiksi ja suuntaviivoiksi olisi keskeisen tärkeätä irtautumisessa tästä ilmapiiristä. Kaikkia päätöksiä ja organisaatiomuutoksia tulisi katsoa ensisijaisesti siitä näkökulmasta, miten ne toteuttavat näitä itseisarvoja ja vasta sitten kysymys tehokkuuden tapaisten välinearvojen edistämisestä tulisi nostaa.

Tietenkään virastoa itseään ei voi kokonaan syyllistää asiasta. He toimivat niiden resurssien puitteissa, joita heille jakavat poliittiset päättäjät ja pyrkivät varmaan osaamisensa mukaan parhaaseen tulokseen. Ongelma on enemmänkin tämä yleinen ilmapiiri, jonka seurauksena yhdellä alueella läpimurtonsa tehneitä arvoja siirretään alueille, joissa ne ovat täysin luonnottomia.

Surkuhupaisana pikku loppukevennyksenä näin filosofianopiskelijan kannalta on, että sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen on viime aikoina korostanut perehtymistään moraalifilosofiaan. Aiheesta gradua tekevänä tekisi mieleni sanoa, että so what? Teoreettinen pohdinta arvojen oikeudesta on varsin irrallinen asia siitä, kuinka paljon ihminen kykenee elämässään seisomaan arvojensa takana ja toimimaan niiden mukaisesti ja kuinka paljon vain ajelehtii ajan hengen virrassa. Moraalifilosofian suhde käytännön moraalielämään on vähän kuin jalkapallo-oppaiden suhde jalkapallon pelaamiseen. Lukemalla kenestäkään ei tule jalkapalloilijaa. Vain käytäntö ratkaisee.