Yritysten irtisanomisliipaisimen herkkyys on herättänyt keskustelua yritysjohdon epäinhimillisyydestä ja markkinatalouden moraalittomuudesta. Yritysmaailman edustajat kuittaavat nämä kommentit naiivina haikailuna ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä talouden realiteetteja. Yrityksen on tuotettava voittoa ollakseen olemassa. Kannattamaton yritys menee konkurssiin, jolloin sen tarjoamat työpaikat ja verotulot katoavat. Tämän vuoksi yrityksen ensimmäinen vastuu on tuottaa voittoa. Keskustelussa kuitenkin tunnutaan unohtavan täysin, että on eri asia olla pitkällä tähtäimellä kannattava kuin pyrkiä lyhyellä tähtäimellä maksimoimaan voitot.

Yrityksen on oltava pitkällä tähtäimellä taloudellisesti kannattava, tämä on totta. Yritys, joka vuodesta toiseen tuottaa tappiota, tuhoaa lopulta omat toimintamahdollisuutensa ja menee konkurssiin. Yritystoiminta ei siis ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan yritysjohdon on pidettävä huolta siitä, että yritys on kannattava. Joskus tämä vaatii kipeitäkin päätöksiä, mutta ne on tehtävä, jotta yrityksen elinkelpoisuus säilyy. Jos esimerkiksi markkinat kutistuvat radikaalisti, on selvää, että jossakin kohdassa yrityksen on pakko vähentää henkilöstömääriä, jotta tuotanto vastaisi uutta kysynnän määrää. On siis turha syyllistää yritysjohtoa kaikista irtisanomispäätöksistä, monet niistä ovat taloudellisten lakien sanelemia pakkoja, jotka tehdään, jotta koko henkilöstö ei joudu konkurssin myötä pihalle.

Pitkän tähtäimen kannattavuus on kuitenkin totaalisen eri asia kuin jatkuva voittojen maksimointi. Yritys ei todellakaan ole vaarassa mennä konkurssin, jos se jonakin vuonna tuottaa voittoa vain 3% markkinoiden vaatiman 10% sijaan. Voittojen maksimointi henkilökunnan kustannuksella ei ole moraalisesti hyväksyttävää toimintaa. Nykyistä johtamiskulttuuria, jossa ollaan piittaamattomia mistään muusta kuin sijoittajien saaman tuoton maksimoimisesta inhimillisten arvojen kustannuksella, pyritään pitämään jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, ainoana vaihtoehtona. Milton Friedmanin dogmaa, jonka mukaan yrityksen ainoa sosiaalinen vastuu on voiton tekeminen, toistellaan kuin mantraa. Ajatuksena ilmeisesti on, että tarpeeksi toistettuna siitä tulee totta.

Yrityksen sosiaalinen vastuu on juuri niin laaja, kuin ihmiset haluavat sen olevan. Ei se ole missään kirkossa kuulutettu objektiivinen totuus, vaan yksittäisten ihmisten päätös. Kun yritysjohtaja sijoittajien paineessa hyväksyy voiton maksimoinnin inhimillisyyden kustannuksella toimintansa kantavaksi periaatteeksi, tekee hän moraalisen valinnan. Muutama vuosikymmen sitten suomalaisyritykset eivät olisi koskaan voineet harjoittaa niin törkeätä irtisanomispolitiikkaa kuin mitä monet nyt harjoittavat. Sitä ei yksinkertaisesti olisi hyväksytty. Toivon mukaan muutaman vuosikymmenen päästä tilanne on jälleen näin, ja tämä hyperkapitalismin aika jää historiankirjoihin irtiriistäytyneen ahneuden aikana.

Eli on muistettava, että kun sanotaan, että yrityksen on oltava kannattava selvitäkseen hengissä, ei tällä ole mitään tekemistä voittojen maksimoinnin kanssa. Kun kysynnässä tulee muutaman vuoden notkahdus – kuten nykyinen talouslama – pystyisi iso osa yrityksistä hyvinkin pyörittämään toimintaansa ilman irtisanomisia uutta nousua odotellessa. Isossa osassa irtisanomisista ei ole kysymys yrityksen pelastamisesta konkurssilta, vaan sijoittajien suurten voittojen pelastamisesta. Kysymys ei siis ole mistään välttämättömyydestä, vaan valinnasta, joka on myös moraalinen. Tuollaisissa päätöksissä yritys ottaa kantaa siihen mitä se arvostaa. Voittoa tuottavan yrityksen irtisanomiset ovat moraalinen kannanotto, jossa yritysjohto osoittaa, että sijoittajien tarpeet käyvät aina henkilöstön tarpeiden ylitse.