Tagged: markkinatalous

7.2.2014

Paskaduuni voi olla hyvä duuni

Kutsumustyö, innostustalous, sisäinen motivaatio, rakkaus työtä kohtaan. Näistä on paljon puhuttu ja olisi upeaa, jos joku päivä kaikki voisivat nauttia työstään. Mutta kun näistä teemoista puhuu, on kriitikoiden tapana kysyä: Mutta kuka kerää roskat?

Toisin sanoen: Innostus ja sisäinen motivaatio sopivat varmasti luoville media-aloille tai huipputeknologian kehittämiseen, mutta entäs kaikki ne ammatit, jotka eivät lähtökohtaisesti kuulosta niin innostavilta?

Tämä on erityisen akuutti huoli nyt, kun automatisaation ennustetaan johtavan työelämän polarisoitumiseen. Ennustusten mukaan – joista kirjoitin viime postauksessani – keskivertotöiden odotetaan katoavan, kun uusia työpaikkoja syntyy lähinnä korkeapalkkaisille luoville aloille, mutta sitäkin enemmän matalapalkkaisiin palvelutöihin. Sisäinen motivaatio saattaa olla kriittinen tekijä edellämainituissa ammateissa, mutta sopiiko se yhteen jälkimmäisten kanssa?

On varmasti työpaikkoja, joihin on vaikeampi löytää tekijöitä kuin toisiin. Ja myös tulevaisuudessa tarvitsemme jonkun, joka hoitaa myös ne kirjaimelliset paskaduunit esimerkiksi vanhusten- ja lastenhoidossa vaipanvaihtoineen. Mutta kun katsotaan ihmisen motivaatiotekijöitä, niin on tärkeätä havaita, että usein itse työn varsinaista sisältöä olennaisempaa on se, millä tavalla työ on järjestetty. Kun ihmisellä on tilaa tehdä työtään omalla tavallaan, kun hän kokee itsensä kyvykkääksi ja kun hän on osa hyvää työyhteisöä, voi ihminen kokea tekevänsä arvokasta ja mielekästä työtä, oli työn sisältö melkein minkälainen tahansa.

Siksi väitän, että paskaduuneista tekee paskaduunin työntekijöiden ihmisarvoa alentava kohtelu, ei itse työn sisältö. Kun ihminen kokee, että esimiehet kunnioittavat häntä ja hänen ympärillään on kannustava työtovereiden yhteisö, on tällä huomattavasti suurempi merkitys hänen hyvinvoinnilleen ja työinnolleen kuin itse työn sisällöllä. Hyvässä työyhteisössä siivoustyö, pikaruoan valmistaminen tai muu ’paskaduuniksi’ leimattu työ voi olla innostavaa, merkityksellistä ja vahvasti sisäisesti motivoitunutta. Kääntäen, tulehtuneessa työyhteisössä epäpätevän ja kontrolloivan esimiehen ikeessä työskentelevä lääkäri tai sisältöjohtaja voi kokea työnsä totaalisen ahdistavaksi ’paskaduuniksi’, vaikka itse työn sisältö olisikin innostava.

Tätä ei tule tulkita kannanotoksi sen puolesta, että palkalla, työturvallisuudella tai muilla työn reunaehdoilla ei olisi merkitystä. Ne ovat myös tärkeitä asioita, ja on harmillista että nykyinen talousjärjestelmä palkitsee paremmin turhakkeiden tuottamisesta kuin esimerkiksi ihmisten hoivaamisesta. Mutta liian usein keskustelu työn arvokkuudesta typistyy pelkäksi keskusteluksi palkasta, kun sen rinnalla tarvittaisiin keskustelua työn yleisestä arvokkuudesta ja siitä tavasta millä työntekijöitä kohdellaan. Näiden kahden dimension erillisyyttä selventää oheinen kuvio:

Työn laadun nelikenttä. Psykologisten dimensioiden nimityksissä on selkeitä leopardikuviovaikutteita.

Voi siis olla huonosti palkattua, mutta inhimillisesti arvokasta työtä, jonka tekemisestä tekijät nauttivat. Ja voi olla yleisesti arvostettua ja kovapalkkaista työtä, jonka kultainen pinta peittää alleen inhimillisen helvetin. Professori William Damon kertoo esimerkkinä huippukirurgista, joka ei lopulta päässyt enää sängystä ylös koska vihasi niin paljon työtään. Kun huono palkka ja epäinhimillinen kohtelu kohtaavat, on kyseessä todellinen paskaduuni. Toista ääripäätä edustaa loistoduuni, jossa sekä ulkoiset että psykologiset tekijät ovat kunnossa.

Matalapalkkaisten työntekijöiden parempi kohtelu ei ole pelkästään inhimillistä, vaan on usein myös taloudellisesti kannattavaa. Professori Zeynep Ton MIT Sloan School of Managementista kyseenalaistaa yritysten pyrkimyksen optimoida kustannuksia pitämällä palkat mahdollisimman alhaisina. Tuoreessa kirjassaan The Good Jobs Strategy hän pureutuu sekä alan tutkimukseen että Yhdysvaltain menestyksekkäimpien halpamarkettien henkilöstöpolitiikkaan ja osoittaa, että työntekijöiden arvostaminen ja heihin panostaminen maksavat itsensä takaisin lisääntyneenä myyntinä ja parempana tuloksena. Kun kaupan henkilökunta on motivoitunutta, säteilee heidän hyvä tuulensa asiakaskohtaamisissa ja johtaa paitsi parempaan palvelukokemukseen myös suurempaan myyntiin. Myös teollisuudessa sisäisesti motivoituneet kokoonpanijat kykenevät havaitsemaan prosessin ongelmia ja kehittämään tuotantoa eteenpäin kunhan vain esimiehet ymmärtävät kunnioittaa ja osallistaa heitä. Kysy vaikka Toyotan tai Harley Davidsonin tehtaiden työntekijöiltä.

Paskaduunit eivät siis ole mikään markkinatalouden luoma välttämättömyys. Useimmissa tapauksissa kyse on vain lyhytnäköisestä kustannussäästöajattelusta ja taitamattomista esimiehistä. Valtion tehtävä on toki luoda minimipalkan, työturvallisuuslainsäädännön ja muiden säädösten kautta ne minimiolosuhteet, jotka inhimillisen työn on täytettävä. Mutta yhtä olennaista on työpaikan johtaminen ja ilmapiiri, jota ei lainsäädännöllä voi paljoakaan ohjailla. Siinä on luotettava siihen, että yritykset ymmärtävät henkilöstöön panostamisen strategisen merkityksen kestävän liiketoiminnan rakentamisessa.

Onneksi myönteistä kehitystä on tapahtumassa: New York Times raportoi, että yhä useampi iso ketju on alkanut toden teolla nähdä hyvinvoivan henkilöstön arvon yrityksen myynnille ja tulokselle. Esimerkiksi Ikea on tältä osin tehnyt täyskäännöksen ja panostaa nyt siihen, että sen kaupoissa on riittävästi motivoitunutta ja osaavaa henkilökuntaa luomaan asiakkaille myönteisen palvelukokemuksen.

Allekirjoittanut kesätöissä Ämmässuon kaatopaikalla vuonna 2002.

9.4.2012

Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin

Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.

3.4.2012

Oletko miettinyt, miksi yhteiskuntamme on salllinut yritysten olemassaolon?

Koska viimeksi pohdit, pitäisikö lainsäädäntömme sallia nykyisenkaltaisen yritystoiminnan? Et ole tainnut asiaa hirveästi miettiä? On itsestäänselvää, että yhteiskunnassamme toimii joukko itsekkääseen voitontavoitteluun keskittyviä organisaatioita. Nykyiset itsestäänselvyydet ovat kuitenkin useimmiten pitkän historiallisen prosessin tuotoksia. Tehdäänpä siis pikainen ruumiinavaus yritystoiminnan historiaan. Voimme ehkä oppia, miten ajatella yritystoiminnasta toisin.

Avain nykyiseen yritystoimintaan löytyy osakeyhtiölain pykälästä 2: ”Osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista.” Osakeyhtiö on valtion suoma erityisoikeus, jossa yksilöille annetaan mahdollisuus kerätä vapaasti toimintansa voitot itselleen ilman että on henkilökohtaisesti vastuussa tappioista. Kun oma pää ei ole pölkyllä, uskaltaa ottaa suurempia riskejä, ja yhteiskunnat ovat katsoneet tämän toiminnan palvelevan yhteiskunnan kokonaisetua pitkällä aikavälillä.

Aina ei ole ollut näin. Taloudellista toimintaa on sivistyneissä yhteiskunnissa ollut jo vuosituhansia ja Kroisoksen ajoista lähtien (~550 ekr.) kultaraha on toiminut vaihdon välineenä. Valtaosan historiasta omistus ja kaupankäynti oli kuitenkin kasvollista ja vastuu henkilökohtainen. Jokin kiinalainen tai venetsialainen suku saattoi olla rikas ja mahtava, mutta vallankäyttäjä – suvun päämies – oli viime kädessä vastuullinen kaikesta kauppaimperiuminsa toimista. Itä-intian kauppakomppanian ja Stora Kopparberg -kaivosyhtiön kaltaiset suuria investointeja vaativat hankkeet olivat poikkeuksia, joiden omistustapa muistutti enemmän nykyisenkaltaista. Niitä oli kuitenkin 1800-luvulle asti vain kourallinen ja ne toimivat tavallisesti jonkinlaisella kuninkaan poikkeusluvalla.

Pidäkkeettömän kapitalismin luvattu maa Yhdysvallat on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä viimeisen reilun sadan vuoden aikana on tapahtunut. Brittien asettamista kauppamonopoleista vapautuminen oli yksi itsenäistymisen (vuonna 1776) keskeisistä motivaattoreista ja ’founding fathers’ olivatkin hyvin tarkkoja yritystoiminnan säätelystä. Yrityksille annettiin vain määräaikainen toimilupa, ja yritysten mahdollisuuksia lainata rahaa, omistaa maata ja joskus jopa voitontekoa rajoitettiin. Yritys sai myös tehdä vain sitä aktiviteettia, johon sillä oli lupa. Lainsäätäjillä oli yksipuolinen oikeus purkaa tai muuttaa toimilupaa. Rajoitusten rikkomisesta tai toimiluvan päättymisestä seurasi, että yritys lakkautettiin. Lupia myönnettiin lähinnä vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuten siltojen rakentamiseen. Yritystoiminta oli siis tiukasti kontrolloitua.

Teollistuminen, Yhdysvaltojen sisällissota 1800-luvun lopulla ja rikastuneiden teollisuuspamppujen sekaantuminen politiikkaan muuttivat kaiken tämän. Yritykset alettiin nähdä yhteiskunnallisina työkaluina, joiden keskinäinen kilpailu ajaa teknologista kehitystä eteenpäin ja näin tuottaa valtaa ja hyvinvointia yhteiskunnalle. Yritysten toimintaa alettiin vapauttaa yhä enemmän säännöstelystä. Tämä johti eriarvoistumisen kasvuun (joidenkin tutkimusten mukaan parhaimmillaan 1% Yhdysvaltojen perheistä omisti 59% omaisuudesta), joka johti lakkoihin, kapina-aaltoihin, väkivaltaisiin yhteenottoihin ja ammattiyhdistysten vahvistumiseen. Viimeistään vuoden 1929 talousromahdus ja Toinen maailmansota pakotti muuttamaan kurssia ja yritystoimintaa ja eriarvoistumista pyrittiin jälleen hillitsemään yrityslakeja tiukentamalla ja progressiivisella verotuksella. Kehitys kulkikin pitkään toiseen suuntaan, kohti vahvempaa valtiota ja tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Keskiluokan elämänlaatu parani ja hyvinvointi oli yhä useamman käsissä.

Viimeiset vuosikymmenet ollaan jälleen menty toiseen suuntaan, kohti yritystoiminnan ja erityisesti finanssisektorin yhä vähäisempää sääntelyä. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kapitalismin katsottiin ’voittaneen’ ja talouden vapauttaminen alettiin nähdä ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Jotkut puolustavat tätä kehitystä, jotkut kritisoivat sitä, mutta molemmat katsovat, että se on väistämätön osa tämänhetkistä todellisuutta.

Mitä opimme tästä suurin linjoin piirretystä historiallisesta katsauksesta? Lähinnä sen, että nykyisenkaltainen ajatus yrityksestä itsenäisenä toimijana, jolla on itsestäänselvä olemassaolon oikeus, on historiallisesti varsin uusi ajatus. Viidenkymmenen vuoden päästä käsityksemme yrityksien oikeuksista ja velvollisuuksista voi olla jotain aivan muuta.

Lopulta yritystoiminta on valtion myöntämä etuoikeus: oikeus tehdä voittoa pelkäämättä tappiota. Sen olemassaolon oikeutus on siinä, että valtio katsoo toisiaan vastaan kilpailevien yritysten tuottavan enemmän kokonaishyötyä kuin haittaa. Valtion tehtävä on tällöin säännellä yritystoimintaa siten, että sen hyödyt ovat mahdollisimman paljon suuremmat kuin sen haitat. On ideologista tyhmyyttä uskoa, että mitä enemmän kilpailua vapautetaan, sitä enemmän yritystoiminta hyödyttää yhteiskuntaa. Toiminnan liika vapauttaminen johtaa eriarvoistumisen räjähdysmäiseen kasvuun, joka ei ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Yhtä ideologista tyhmyyttä on uskoa, että tukahduttamalla yritystoiminta sääntelyn avulla kokonaan saavutettaisiin jotakin hyödyllistä. Sopivasti kanavoitu kilpailu tuottaa parempia tuloksia kuin sokea sääntely.

Yritystoiminta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olennainen kysymys on, miten meidän tulisi sitä säännellä, jotta sen synnyttämä raadollinen kilpailu parhaiten palvelisi meidän kaikkien hyvinvointia ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän pahoinvointia. Jos yritykset eivät tuota hyvinvointia, ei niillä ole olemassaolon oikeutusta ja yhteiskunnan tulee ne lakkauttaa. Pragmaattinen politiikka on pyrkimystä säädellä yritystoimintaa siten, että se väkisinkin johtaa hyvinvoinnin kasvuun.

13.5.2009

Irtisanomiset: Kannattavuus VS. Voiton maksimointi

Yritysten irtisanomisliipaisimen herkkyys on herättänyt keskustelua yritysjohdon epäinhimillisyydestä ja markkinatalouden moraalittomuudesta. Yritysmaailman edustajat kuittaavat nämä kommentit naiivina haikailuna ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä talouden realiteetteja. Yrityksen on tuotettava voittoa ollakseen olemassa. Kannattamaton yritys menee konkurssiin, jolloin sen tarjoamat työpaikat ja verotulot katoavat. Tämän vuoksi yrityksen ensimmäinen vastuu on tuottaa voittoa. Keskustelussa kuitenkin tunnutaan unohtavan täysin, että on eri asia olla pitkällä tähtäimellä kannattava kuin pyrkiä lyhyellä tähtäimellä maksimoimaan voitot.

Yrityksen on oltava pitkällä tähtäimellä taloudellisesti kannattava, tämä on totta. Yritys, joka vuodesta toiseen tuottaa tappiota, tuhoaa lopulta omat toimintamahdollisuutensa ja menee konkurssiin. Yritystoiminta ei siis ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan yritysjohdon on pidettävä huolta siitä, että yritys on kannattava. Joskus tämä vaatii kipeitäkin päätöksiä, mutta ne on tehtävä, jotta yrityksen elinkelpoisuus säilyy. Jos esimerkiksi markkinat kutistuvat radikaalisti, on selvää, että jossakin kohdassa yrityksen on pakko vähentää henkilöstömääriä, jotta tuotanto vastaisi uutta kysynnän määrää. On siis turha syyllistää yritysjohtoa kaikista irtisanomispäätöksistä, monet niistä ovat taloudellisten lakien sanelemia pakkoja, jotka tehdään, jotta koko henkilöstö ei joudu konkurssin myötä pihalle.

Pitkän tähtäimen kannattavuus on kuitenkin totaalisen eri asia kuin jatkuva voittojen maksimointi. Yritys ei todellakaan ole vaarassa mennä konkurssin, jos se jonakin vuonna tuottaa voittoa vain 3% markkinoiden vaatiman 10% sijaan. Voittojen maksimointi henkilökunnan kustannuksella ei ole moraalisesti hyväksyttävää toimintaa. Nykyistä johtamiskulttuuria, jossa ollaan piittaamattomia mistään muusta kuin sijoittajien saaman tuoton maksimoimisesta inhimillisten arvojen kustannuksella, pyritään pitämään jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, ainoana vaihtoehtona. Milton Friedmanin dogmaa, jonka mukaan yrityksen ainoa sosiaalinen vastuu on voiton tekeminen, toistellaan kuin mantraa. Ajatuksena ilmeisesti on, että tarpeeksi toistettuna siitä tulee totta.

Yrityksen sosiaalinen vastuu on juuri niin laaja, kuin ihmiset haluavat sen olevan. Ei se ole missään kirkossa kuulutettu objektiivinen totuus, vaan yksittäisten ihmisten päätös. Kun yritysjohtaja sijoittajien paineessa hyväksyy voiton maksimoinnin inhimillisyyden kustannuksella toimintansa kantavaksi periaatteeksi, tekee hän moraalisen valinnan. Muutama vuosikymmen sitten suomalaisyritykset eivät olisi koskaan voineet harjoittaa niin törkeätä irtisanomispolitiikkaa kuin mitä monet nyt harjoittavat. Sitä ei yksinkertaisesti olisi hyväksytty. Toivon mukaan muutaman vuosikymmenen päästä tilanne on jälleen näin, ja tämä hyperkapitalismin aika jää historiankirjoihin irtiriistäytyneen ahneuden aikana.

Eli on muistettava, että kun sanotaan, että yrityksen on oltava kannattava selvitäkseen hengissä, ei tällä ole mitään tekemistä voittojen maksimoinnin kanssa. Kun kysynnässä tulee muutaman vuoden notkahdus – kuten nykyinen talouslama – pystyisi iso osa yrityksistä hyvinkin pyörittämään toimintaansa ilman irtisanomisia uutta nousua odotellessa. Isossa osassa irtisanomisista ei ole kysymys yrityksen pelastamisesta konkurssilta, vaan sijoittajien suurten voittojen pelastamisesta. Kysymys ei siis ole mistään välttämättömyydestä, vaan valinnasta, joka on myös moraalinen. Tuollaisissa päätöksissä yritys ottaa kantaa siihen mitä se arvostaa. Voittoa tuottavan yrityksen irtisanomiset ovat moraalinen kannanotto, jossa yritysjohto osoittaa, että sijoittajien tarpeet käyvät aina henkilöstön tarpeiden ylitse.

22.1.2009

Markkinatalous tehokkaana kilpajuoksuna

Finanssikriisin piristävä puoli on se, että vapaata markkinataloutta saa taas kritisoida. Se ei sitten kuitenkaan ollut autuas kaiken ratkaiseva ylempi voima, kun korkeimmat kapitalismin lähettiläät
Alan Greenspanista
lähtien ovat myöntäneet, että järjestelmässä on ollut virhe ja se tarvitsee suitsemista toimiakseen paremmin. On siis aika pohtia missä raameissa se palvelee hyvää ja missä tilanteissa johtaa ihmisten elämänlaadun huonontumiseen.

Vapaa markkinatalous on erittäin tehokas renki. Tarjoamalla ihmisille suuria rahallisia kannustimia ja laittamalla heidät kilpailemaan keskenään asiakaskunnasta markkinatalous on tehokkuudessaan ylivertainen järjestelmä, joka pakottaa yritykset uusiutumaan, panostamaan tuotekehitykseen, synnyttämään innovaatioita. Länsimaiden valtava teknologinen kehitys viimeisen parinsadan vuoden aikana ei olisi ollut mahdollista ilman vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena elämme materiaalisesti paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Myös maailmanpoliittinen voima valuu niiden käsiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapauttaneet markkinoitaan, koska taloudellinen ja tekninen voima muuntuu helposti militantiksi ja poliittiseksi voimaksi.

Samaan aikaan markkinoiden liian vapauttamisen seuraukset ovat yhtä ilmeisiä. Se keskittää pääomia yhä kapenevalle eliitille. Se synnyttää ylisuuria korporaatioita, jotka kykenevät kilpailuttamaan valtioita ja lobbaaman läpi itseään miellyttäviä lakeja näin murentaen demokratiaa. Se synnyttää monopoliasemia, joiden haltijat kykenevät kontrolloimaan markkinoita. Se sivuuttaa vähäosaisten tarpeet, koska he eivät ole potentiaalista ostovoimaa. Se pakottaa yritykset kilpailemaan elintilasta ja yksilöt jatkuvasti ylittämään itsensä. Mitä vapaammat markkinat, sitä enemmän kilpailijoita ja sitä kovemmin yritykset ja sitä kautta niiden työntekijät joutuvat keskenään kilpailemaan. Selvitäkseen kaikki joutuvat tekemään enemmän kuin heille olisi hyväksi.
Työelämän huonontumisen historia
on viime vuosikymmeninä ollut markkinoiden vapauttamisen historia. Kokonaisuudessaan markkinatalouteen liittyy valtava määrä mekanismeja, jotka huonontavat ihmisten elämänlaatua.

Vapaat markkinat siis sisältävät sekä mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia lisäävästi, että mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia vähentävästi. Olennaista olisi löytää se vapauden aste, joka maksimoisi edellisen ja minimoisi jälkimmäisen. Tätä etsintää on kuitenkin hyvin vaikeata suorittaa, koska iso osa ihmisistä tutkijoista kansanmiehiin on joko sokeasti markkinatalouden puolesta tai sitä vastaan. Se nähdään ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tai kaiken pahan alkuna ja juurena. Tämä äärikantojen välinen loanheitto ei ole järin hedelmällistä eikä tuota terveellisiä avauksia. On aika ymmärtää, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika miettiä, mitkä ovat ne reunaehdot ja ne talouden alueet, joiden sisällä markkinatalous on hyvän asialla.

Lisäksi on ymmärrettävä, että markkinoiden suitseminen on jo nyt tosiasia, ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin täysin vapaat markkinat. Minimipalkat, työttömyyskorvaukset, työsuojelulaki, lapsityökiellot ja rajoitukset, ammattiliittojen lakisääteinen asema, ylityölainsäädäntö tai vaikkapa valtion yksinoikeus väkivallan käyttöön. Kaikki nämä rajoittavat yritysten vapaata toimintaa eikä ainakaan Suomesta löydy montakaan oikeistolaista, joka olisi valmis näitä rakenteita purkamaan. Historiallisesti katsoen viimeiset parisataa vuotta ovat sisältäneet ajanjaksoja, jolloin markkinoita on vapautettu enemmän, ja ajanjaksoja, jolloin niitä on jälleen kontrolloitu tiukasti. Perstuntuma on se, että markkinoiden vapauttaminen synnyttää enemmän omaisuutta, mutta kahlitseminen levittää tämän omaisuuden useamman käsiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet vapauttajien riemukulkua niin Suomessa kuin muuallakin ja seurauksena on talouden kasvaminen, mutta vielä tärkeämpänä eriarvoisuuden kasvaminen ja markkinoiden suuremmat ailahtelut niihin liittyvine inhimillisine katastrofeineen (konkurssit ja työttömyys ehkä tärkeimpänä).

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että ihmiset eivät tule länsimaissa onnelliseksi talouskasvusta. Yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja onnellisuudella sen sijaan on yhteys. Samoin epävarmuus – joka on työpaikoilla lisääntynyt hurjasti viime vuosikymmeninä – luo onnettomuutta. Voidaan siis sanoa, että markkinoiden vapauttaminen on edennyt liian pitkälle: se tuottaa enemmän onnettomuutta kuin onnea. On siis aika kahlita markkinoita.

Tämän sekavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole esittää keinoja markkinatalouden kriisin torjumiseksi tai markkinoiden kahlitsemiseksi (etsimättä tulee mieleen ainakin globaalin säätelyn voimakas lisääminen ja yritysten maksimikoon sääteleminen, jotta yksittäisestä yrityksestä ei voisi tulla liian merkittävää poliittista toimijaa). Keskeisenä ideana on esittää, miten markkinatalouteen tulee suhtautua. Ei helvetinkoneena eikä taivaallisena instrumenttina, vaan välineenä, jonka toimivuus arvioidaan sen mukaan kuinka paljon se tuottaa inhimillistä hyvinvointia ja pahoinvointia.