Edellisen kerran koin kehollisuuteni voimakkaasti muutama viikko takaperin, kun saunoin parin kaverin kanssa. Ei puhuttu paljoa, jäi aikaa tunnustella omaa oloa. Löylyissä löysin kehollisuuteni, saunassaolon tuntu oli vahva. Tunne jatkui myös suihkussa, tunsin jotenkin todella elävästi suihkun vaikutuksen ihollani. Olin harvinaisen läsnä kehossani. Tunsin mitä siellä tapahtuu.

Muistan myös kuinka päivänä muutamana ostin kaupasta luomumaitoa, luomuviiliä, angostuuratonnikalaa (ei-uhanalaista ja vesistöä vahingoittamatta kalastettua) ja muutenkin ns. eettisiä ruokia. Maksoivat vähän enemmän, mutta kaupasta ulos kävellessä oli jotenkin keveä olo. Kyse ei ollut vain metaforasta, vaan tämä tunne oli vahvasti fyysinen. Raajani ja koko kehoni yksinkertaisesti tuntuivat kepeämmiltä, olin kuin tanssija.

Elämäni vahvimpia kehollisuuden tuntuja koin vuorostani aikanaan japanilaisessa onsenissa, kuumassa kylvyssä. Vietin muutaman tunnin kuumassa luonnonlähteessä välillä meren aalloissa vilvoitellen. Tunnelma oli seesteinen, aika oli pysähtynyt ja peruskallio, jonka kolossa lähde sijaitsi, oli vankka. Valtamerten maininkien tasainen vöyry rantakallioita vasten soi taustalla. Vedessä maatessa tunsin kuinka kehoni oli läsnä viimeistä solua myöten. Olin yksin ja kokonaisuudessaan kokemus oli yksi hengellisimmistä elämyksistä, joita olen tuntenut.

Arjessa usein unohdamme tämän ihmisyydessä läsnäolevan kehollisuuden. Olemme yhteydessä ja koemme maailman kehomme kautta. Ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan kehollisena olentona olemista. Minuutemme ja kokemusmaailmamme on kietoutunut kehomme ympärille, siitä nousten. Abstraktitkin ajatuksemme rakentuvat lopulta kehollisten kokemustemme päälle ja kehomme on niissä usein enemmän läsnä kuin ymmärrämmekään.*

Ihmiset kuitenkin näkevät minuutensa liikaa pelkkänä mielenä. He samaistavat itsensä tavoitteisiinsa ja projekteihinsa. Tällöin kehosta tulee pelkkä instrumentti. Se on irrallinen väline mielemme muodostamien tavoitteiden saavuttamisessa. Tiettyjen tavoitteiden saavutuksessa se voi olla etu, toisten tavoittelussa haitta, mutta joka tapauksessa se on jotakin ulkoista todelliseen itseyteemme nähden.

Kun vieraannumme näin omasta kehostamme kadotamme myös luontevan suhteemme siihen. Siitä tulee yksi osa kulutushysteriaa, haluamme aina vain parempaa ja parempaa. Samoin kuin himoitsemme uutta autoa, farkkuja, surffilautaa tai asuntoa, samoin himoitsemme hienompaa kehoa itsellemme. Valitettavasti kehoa ei pysty yhtä helposti rahalla ostamaan kuin itsestämme irrallisempia tuotteita. Yritystä kyllä riittää meikkivoiteista plastiikkakirurgiaan. Tätä mahdotonta juoksukilpailua kohti ihanteellista kehoa mainosmiehet sitten surutta käyttävät hyväkseen ja myyvät ihmisten kodit täyteen erilaista kosmetiikkaa, ihmevoiteita sun muita, kaikki vain jotta saisimme täydellisemmän kehon.

Mainosten, naistenlehtien, musiikkivideoiden ja amerikkalaisten tv-sarjojen yhteisellä aivopesulla luodaan normi virheettömästä kehosta ja tähän malliin kehostaan vieraantuneiden yksilöiden olisi mahduttava. Kun tämä osoittautuu mahdottomaksi, seuraa valtavat määrät ahdistusta, masennusta ja pahaa oloa.

Yksi tie ulos noidankehästä olisi omaan kehollisuuteen sukeltaminen. Sen huomaaminen, että keho ei ole vain minua ympäröivä vääränlainen lihakimpale, vaan osa sitä, mitä minä olen. Harva haaveilee täydellisestä mielestä, mutta moni haaveilee täydellisestä kropasta*. Miksi? Osittain siksi, että virheineenkin mielemme on se, mitä me olemme. Se on se minä, johon samaistumme.

Palatkaamme siis takaisin kehoihimme. Tunnustelkaamme niitä, olkaamme yhtä niiden kanssa. Kuunnelkaamme niitä, olkaamme hereillä omaan kehomme tuntoon. Olivat ne minkälaisia tahansa, ne ovat olemisemme ydintä. Niistä olemassaolomme ja tuntomme kumpuavat, niistä nousee se elävä ja tunteva minä, jota olemme. Pyrkimyksenä olkoon läsnäoleva kehosuhde!