On yö. Yritän nukkua. Eilen hengasin ulkona illalla sandaaleissa liian kauan paikallani. Jalkoja kutittaa niin perkeleesti. Raapiminen tuo hetken nautinnon, mutta kutinaa se ei vie pois. Hiton hyttyset!

Minkä takia raapiminen tuottaa niin suunnatonta nautintoa? Onko se pohjimmiltaan evolutiivinen laumaa koossapitävä sopeuma? Apinoillahan toisen selän raapiminen ja kirppujen poistaminen palvelee selkeästi yhteishenkitarkoituksia. Siitä on vedetty jopa rohkeita analogioita ihmisten turhanpäiseen puhumiseen, jonka tarkoitus ilmeisesti paljolti myös on – ei informaation välittäminen – vaan yhteyden sekä keskinäisen luottamuksen nostaminen. Molempien määrissä on havaittu samankaltaisia vaihteluita riippuen henkilöiden keskinäisestä luottamuksesta ja muusta vastaavasta. Myös koirien ja kissojen tapaisille eläimille raapiminen tuottaa silminnähden nautintoa, kuten kaikki ovat varmaan päässeet kokemaan.

Raapiminen ei nimittäin anna nautintoa vain siinä mielessä, että se lievittäisi tuskaa. Se on itsessään hyvin nautinnollinen kokemus. Onneksi ystävämme evoluutio osaa selittää tämänkin ihmisyyden outouden.

P.S. Illalla olin elämäni ensimmäisessä Messenger – keskustelussa. Keskustelun lopputulema: Claes Anderssonista pitäisi tehdä Suomen Keisari. Eläköön modernit kommunikaatiomuodot!