Kirkko on viime aikoina ollut näyttämöllä. Ensin suuri homokeskustelu nosti esiin suvaitsemattoman konservatiivisia kirkon edustajia, sitten olivat vuorossa kirkollisvaalit. Minä kuulun edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vaikka elänkin sosiaalisissa ympyröissä, joissa kirkosta eroaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, itse olen ollut kirkolle, johon minut kastettiin, uskollinen. On aika pohtia miksi.

Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.

Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.

Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.

Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.

Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja ”voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.

Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.