Tagged: kaupallisuus
Tämä joululaulu kertoo yhdessäolosta ja uskonnosta
Halusin kirjoittaa jotakin tuoretta joulusta. Ehkä muistuttaa ihmisiä siitä, että toisille joulu on vuoden kohokohta, aika jolloin perhe kokoontuu yhteen ja voi kulkea koko päivän villasukissa. Mutta että kaikilla ei ole pääsyä tuohon mainosten värikylläisen lämpimään maailmaan. Että monille kaupallisten jouluviestin rummuttama läheisyyspakko muistuttaa kipeästi siitä, että heiltä puuttuvat ne läheiset joiden kanssa joulun viettää.
Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.
Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.
Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.
Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?
Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.
”I really like Christmas. It’s sentimental I know…”
Sen myötä, autuasta joulun aikaa itse kullekin säädylle!
Halusin kirjoittaa jotakin tuoretta joulusta. Ehkä muistuttaa ihmisiä siitä, että toisille joulu on vuoden kohokohta, aika jolloin perhe kokoontuu yhteen ja voi kulkea koko päivän villasukissa. Mutta että kaikilla ei ole pääsyä tuohon mainosten värikylläisen lämpimään maailmaan. Että monille kaupallisten jouluviestin rummuttama läheisyyspakko muistuttaa kipeästi siitä, että heiltä puuttuvat ne läheiset joiden kanssa joulun viettää.
Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.
Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.
Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.
Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?
Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.
”I really like Christmas. It’s sentimental I know…”
Sen myötä, autuasta joulun aikaa!
Median viihteellisyyttä tulisi säädellä, koska se tyhmentää kansakuntaa
Tietämättömyydestä on tullut hyve. Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisesta kapitalisti Björn Wahlroosiin mielipidevaikuttajat oikein ylpeilevät sillä, että heidän poliittinen kannanottonsa ei perustu asioista perillä olemiseen, vaan naiiviin asenteellisuuteen. Johanna Korhonen nostaa esiin tämän huolestuttavan ilmiön, jossa ”tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa.” Yksi syyllinen tähän on median kaupallistuminen ja esimerkiksi tosi-TV:t, jotka tekevät tyhmyydestä sankaritarinoita.
Aiemmassa maailmassa mediatilaa jaettiin ihmisille erityisesti poliittisissa kysymyksissä asiantuntijuuden ja meriittien perusteella. Yliopiston professorit olivat kysyttyjä kommentaattoreita ja heille annettiin riittävästi TV-aikaa tai palstamillimetrejä näkökulmansa selittämiseen. Nykyään tärkeintä ei ole mielipiteen viisaus, vaan myyvyys. Iskevä slogan päätyy osaksi uutiskatsausta, koska syvempi analyysi ”ei ole käyttistä matskua”.
Taustalla on markkinatalouden rautakoura. Media-alan toimijat joutuvat tekemään valintojaan kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä: Aliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy kaupallisesti menestyneintä sisältöä. Syntyy Big Brothereita, viihde-’uutisia’, ja höyrypäitä poliittisia julkkiksia. Yliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy valistavaa ja sivistävää mediasisältöä, joka lisää ihmisten kykyä ymmärtää maailmaa ja sen toimintamekanismeja. Nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä ensinmainittu valinta on yleistynyt silmiinpistävästi.
Meillä ei ole varaa heittää sivistystä roskakoriin. Siksi mielestäni on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko mediatalojen on suoraselkäisemmin ilmoitettava, että heillä on muitakin päämääriä kuin osakkeen arvo. Heidän on linjattava vahvasti, että he ovat valmiita tinkimään tuottavuudesta, jotta he tuottaisivat korkeatasoista sisältöä. Että he valitsevat mieluummin osakkeen hinnan laskun kuin sisällön laadun laskun.
Vaihtoehtoisesti valtion on tiukemmin ryhdyttävä säätelemään mediaa sen suhteen, kuinka paljon kansakuntaa tyhmentävää viihdettä se saa esittää. Ehkä parasta olisi perustaa hallituksesta erillinen media-alan säännöstelyelin, joka päättäisi mitä TV-ohjelmia kotimaiset kanavat saavat lähettää. Jokainen ohjelmanikkari saisi sitten mennä sinne hattu kourassa selittämään, miksi hänen viihdeohjelmansa sivistää – ei tyhmennä – kansakuntaa. Vain viihdeohjelmat, joiden sivistävän vaikutuksen todettaisiin olevan positiivinen tai vähintään neutraali sallittaisiin. Kansa ansaitsee tulla sivistetyksi ei tyhmennetyksi.
Kirkko ja minä – vai sittenkin kirkko ja me
Kirkko on viime aikoina ollut näyttämöllä. Ensin suuri homokeskustelu nosti esiin suvaitsemattoman konservatiivisia kirkon edustajia, sitten olivat vuorossa kirkollisvaalit. Minä kuulun edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vaikka elänkin sosiaalisissa ympyröissä, joissa kirkosta eroaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, itse olen ollut kirkolle, johon minut kastettiin, uskollinen. On aika pohtia miksi.
Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.
Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.
Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.
Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.
Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja ”voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.
Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.
Frank Martela 