Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä: Rakenteiden ja yksilöiden sijasta kyse on aktiivisten aikuisten tukemisesta

Posted on October 19 2012 by frank

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalolla ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina kannettava vastuumme. Vaikka “julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland muistutti, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ‘kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä aikuista tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista poliitikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tämä johtuu rakenteiden jäykkyydestä. Osaamme nähdä vain kahdenlaisia vaihtoehtoja syrjäytymisen ratkaisuun: joko yksilöt itse hoitavat läheisiään ilman yhteiskunnan väliintuloa. Tai sitten yhteiskunta rakentaa ylhäältäkäsin suojaverkkoa, johon voimme tukeutua. Ville Turkka ei ole kumpaakaan. Hän on yksilö, jolla on halu ja kyky välittää nuorista. Luoda lähelleen niitä rakenteita, jotka nostavat nuoren jaloilleen. Silti hän kertoi kuinka hankalaa hänen on ollut saada tukea toimintaansa. Nuorisotyö on jakautunut niin tiukasti sektoreihin, että jokaisella luukulla hänelle todettiin: “Ei kuulu meidän toimivaltaamme.”

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli etsittäisiin käsiin joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tuettaisiin heidän urheilujoukkueitaan, nuorisotalojaan, musiikkileirejään, avustavia puhelimiaan, väkivallattomia nakkikioskejaan tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

2 responses to “Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä: Rakenteiden ja yksilöiden sijasta kyse on aktiivisten aikuisten tukemisesta”

  1. frank says:

    Tiistaina oli siis Väinö Tanner -säätiön järjestämä Tanner-luento otsikolla ‘Kadonneen nuoren metsästys‘. Tässä vielä kaksi muuta saman tilaisuuden kirvoittamaa blogi-kirjoitusta: Lauri Järvilehto uskoo, että ‘Nuorten hyvinvointi syntyy aidosta innostuksesta. Emilia Kukkala vuorostaan koki tilaisuuden varsin kriittisesti, siinä oltiin ‘Herrojen kanssa nuorisometsällä‘. On arvokasta nähdä, kuinka erilailla samaa tilannetta tulkitaan riippuen omista lähtökohdista.

  2. Laila Helena Lepistö says:

    Innostuin tästä, kuten VIlle Turkankin mallista, koska itse pähkäillyt lähes vuosikymmenen samoja asioita. Ja ongelma on ollut se, ettei aito välittäminen tunnu riittävän vaan vaaditaan jos mitä koulupohjaa ja muutenkin vakuuttavuutta. Olisin mielelläni kontaktissa kaikkien Ville Turkka henkisten kanssa jotta pääsisi visioissaan eteenpäin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *