Tagged: Sauli Niinistö

5.2.2016

Presidentti Niinistön puhe – Paranneltu versio

Presidentti Sauli Niinistön puhe valtiopäivillä nostatti kohun. Tuohtuneet viher-vasemmistolaiset tahot julistivat hänen hyökänneen ihmisoikeuksia vastaan. Näin Niinistö ei tehnyt. Hän sanoi toivovansa tiukempia säädöksiä, jotka ”silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista.” Niinistön puheen tarkoituksena oli ”tunnustaa tosiasiat.” Hän vaati, että EU ”ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.”

Niinistön puhe oli kylmän realistinen ja ongelmana ei lopulta ollut se mitä Niinistö sanoi. Ongelmana oli se mitä hän jätti sanomatta. Niinistö ei tuominnut rasistista väkivaltaa ja polttopullohyökkäyksiä pakolaiskeskuksia vastaan. Hän ei sanonut ääneen, että eurooppalaista arvoperustaa uhkaavat nimenomaan pakolaisuhalla ratsastavat äärioikeistotahot. Hän ei puhunut turvapaikanhakijoista ihmisinä, ainoastaan ongelmana. Hän ei puhunut empatista, ihmisarvosta, auttamisesta tai siitä että Eurooppa ja Suomi ovat aiemmin selvinneet isommistakin ongelmista. Puhe oli kylmän realistinen, mutta ennenkaikkea kylmä.

Presidentillä oli kuulemma flunssa, kun hän kirjoitti puheensa. Annettakoot siis anteeksi. Tässä hengessä kirjoitin hänelle parannetun version puheesta, vastaisuuden varalle:

[Normaalikirjasimella presidentin oma puhe, kursiivilla omat lisäykseni. Poistin alusta ja lopusta maahanmuuttokysymykseen liittymättömiä lauseita.]

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Alkuvuonna olemme käyneet keskenämme mieleenpainuvaa julkista keskustelua. Osa toki tarpeellista varoittelua, kun ihmisiä on rikollisesti sanoin tai teoin loukattu. Mutta sen lisäksi olemme oppineet perusteellisesti haukkumaan toinen toisemme. On haukuttu miehet, on haukuttu naiset, on haukuttu suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat, ja sitten hyväksi lopuksi poliisitkin; olemme perin itsemme haukkuneet.

Miksikö juuri nyt? Siksi, että meillä on ongelmia. Viimeisin niistä on hallitsematon maahanmuuttoliike. Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että se peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.

Tarvitsemme keskustelua, myös kriittistä sellaista. Myös maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti. Mutta kuten maahanmuuttokriittiseksi itsensä lukeva Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on todennut, maahanmuuttajavihamielinen törkypuhe ja uhkailu tulee yksiselitteisesti tuomita.

Rasismia ja vihapuhetta me emme tarvitse. Väkivallalla ja raiskaamisella uhkailu ei kuulu Suomeen, se ei ole keskustelua. Se on rikollista toimintaa, joka pitäisi kitkeä pois riippumatta siitä onko kohteena maahanmuuttaja, maahanmuuttokriitikko, poliitikko tai toimittaja. Tässä suhteessa olisi todellakin tolkun aika, kuten kirjailija Paretskoi Iisalmen Sanomissa kirjoitti.

Muuttoliikkeen ongelma on syvä. Eurooppa, Suomi, länsimainen ajattelu ja arvomaailma – kaikki nämä ovat tulleet haastetuiksi. Avoimesta ihmisvihasta on tullut arkipäivää erityisesti verkossa.

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Maahanmuuttovirta Eurooppaan, myös Suomen osalta, on paljolti kansainvaellusta, siis muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa. Kaikkien arvioiden mukaan ihmisvirta on tänä vuonna kasvussa. Tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa. Ja haastaa eurooppalaisuuden rakenteet.

Sekavassa tilanteessa tulijoidenkin tilanne saattaa vain paheta. Tiedossa on, että pakolaisia käytetään hyväksi. Olemme juuri kuulleet Euroopassa kadonneista 10 000 alaikäisestä. Pakolaisia riistävät ja rahastavat ihmissalakuljettajat, jotka harjoittavat valtaisaa laitonta liiketoimintaa, usein liikkeellä olevien hengen menettämisen uhallakin. On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan välineinä.

Kuulemme paljon puheita siitä, miten rajat pitää sulkea, tai ainakin rajoittaa tulijoiden määrää ja etenkin palauttaa takaisin heti kaikki ne, jotka pahaa tekevät. Ja moni on ihan samaa mieltä ja ihmettelee, miksei näin jo ole tehty. Siihen on selitys.

Tulen nyt lähemmäs keskeistä kysymystä. On tehty kansainvälisiä sopimuksia, EU-direktiivejä ja kansallisia lakeja, ja on ajateltu kauniisti ja oikein – että kaikkia hädässä olevia autetaan.

Käytännössä se toteutuu niin, että jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum”, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja. Vailla mitään oikeaa perustettakin saa täyden, vuosiakin kestävän tutkinnan, ja pystyy sen jälkeen välttämään pakkotoimia, elleivät turvapaikan edellytykset täytykään, ja siis jäämään sinne, minne väärin perustein tuli.

Sitten itse dilemmaan, joka liittyy syvästi arvomaailmaamme.

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa. Populistiset maahanmuuttajakriittiset puolueet haastavat perinteisiä puolueita ympäri Eurooppaa. Osa niistä ei edusta sitä rauhan, keskinäisen välittämisen ja ihmisoikeuksien perinnettä, joka Euroopassa on arvokasta.

Useimpia, ellei lähes kaikkia, rajoitustoimia on epäilty kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaiseksi. Siitä seuraa, ettei voida tehdä sitä, mitä välttämättä monien mielestä pitäisi tehdä.

On väläytelty myös kansainvälisten pakolaissopimusten muuttamista. Se tie on hidas ja tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen.

Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.

Ei siis ole hyviä vaihtoehtoja. Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä, sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä.

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Eurooppa hakee edelleen tasapainon ratkaisua. Nyt monet hallitukset tekevät sitä omin päin, ja vain kohdaltaan tai uhitellakseen ja pelotellakseen. Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Siitähän noissa kansallisissa ehdotuksissa on enimmäkseen kyse.

Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville. Ei ole myöskään maahantulijan etu, että hän omaa henkeään uhmaten ja kaikki säästönsä uhraten ylittää Välimeren vain saadakseen vuotta myöhemmin kielteisen turvapaikkapäätöksen ja paluulipun kotiin. Selkeä EU-tason linja pitäisi huolta, että tänne pyrkisi vain niitä, joilla on vakaat perusteet saada turvapaikka.

Konfliktien, kuten Syyrian sodan, päättäminen olisi sekin välttämätön osa ratkaisua. Tämä vaatii laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa mekin toki teemme osamme. Nopean helpotuksen varaan ei kuitenkaan kannata laskea, kuten ei siihenkään, että tämä estäisi muista syistä liikkeellä olevia.

Ratkaisua on siis haettava Euroopan tasolla, jotta pakolaisvirrat saataisiin hallintaan. Samaan aikaan täällä kotimaassa luonamme on se joukko, joka on jo saapunut maahamme turvapaikkaa hakemaan. Osa heistä saa tämän turvapaikan – he ovat paenneet sellaisen sodan ja väkivallan keskeltä, josta vain harvalla suomalaisella on mitään kokemusta. Osa heistä tullaan palauttamaan. Viranomaiset selvittävät heidän tilanteensa ja tekevät sen pohjalta oikeudenmukaisen päätöksen.

Siihen asti he ovat meidän vierainamme ja meidän tehtävämme on kohdella heitä ihmisarvoisesti. Oikeuden ottaminen omiin käsiin ei kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka maahanmuuttajatkin varmasti tekevät rikoksia, ei yhden rikosta voi koskaan kostaa toiselle. Se ei kuulu Eurooppalaiseen oikeusvaltioon. Olenkin huolestuneena lukenut polttopulloiskuista vastaanottokeskuksiin ja muista väkivallanteoista. Ne ovat järkyttäviä viharikoksia, joiden tekijät on saatettava vastuuseen.

Me suomalaiset olemme sisukas kansa. Me selvisimme katovuosista, Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä ja sotakorvauksista. Niihin verrattuna nykyiset kriisimme ovat pieni juttu. Me selviämme kyllä. Me selviämme kyllä, kunhan pidämme yhtä, kuten silloinkin. Tuho on edessämme vain jos jakaudumme keskenään vihamielisiin leireihin.

Kohdelkaamme toisiamme siis ihmisinä. Samoin kaikkia tänne tulevia. Toiset pakolaiset tulevat Irakista, toiset Syyriasta. Toisilla on iPhone, toisilla ei mitään. Toiset ovat korkeasti koulutettuja, toisilla ei ole koulutusta lainkaan. Mutta kaiken tämän takana he ovat ihmisiä. Samanlaisia kuin sinä ja minäkin. Kohdelkaamme heitä siis ihmisinä.

Vaikka osa tulijoista lähtee takaisin, kohtaamalla heidät ihmisinä voimme mekin saada paljon. Närpeksessä paikallinen talous kukoistaa – pitkälti sen ansiosta, että kasvihuoneisiin on löytynyt ahkeraa ja osaavaa työvoimaa Bosniasta ja Vietnamista tulleiden maahanmuuttajien joukosta. Siellä integraatio on onnistunut. Ja se on onnistunut klassisella reseptillä: vieraanvaraisuudella, työnteolla ja yhteistyöllä. Kirkkonummella vuorostaan 80-vuotias leskirouva Linnéa Mynttinen palkkasi irakilaisen turvapaikanhakijan Ali Kamilin avustajakseen ja molemmat nauttivat yhdessäolosta.

Me suomalaiset olemme kansainvälisesti katsoen hyväosainen kansa. Me voimme antaa näille ihmisille paljon. Mutta myös he voivat antaa meille paljon. Valtio kyllä huolehtii, että lakeja noudatetaan. Ihmisten tehtävänä on pitää huolta että ihmisyyttä kunnioitetaan.

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon. Turvallisuutta pitää vahvistaa, maahanmuutto on ongelma, talous ahdistaa; ja mitä muuta vielä voi tulla. Tulette olemaan, syvemmin kuin eduskunta vuosikymmeniin on ollut, perustuslaillisten perimmäisten kysymysten äärellä. Työnne ei tule olemaan vailla tuskaa.

Onnittelen puhemiehistöä saamanne tuen johdosta sekä toivotan teille kaikille parhainta menestystä ja viisautta vaativassa työssänne.

Julistan vuoden 2016 valtiopäivät avatuiksi.

En usko että lisäyksissäni puheeseen on mitään sellaista, jota Niinistö ei allekirjoittaisi. Mutta jättämällä olennaisia asioita sanomatta hänen puheensa jäi yksipuoliseksi. Näiden lisäysten kautta Niinistö olisi paremmin onnistunut osoittamaan ymmärtävänsä eri kansanryhmien näkemyksiä ja tätä kautta olisi luonut yhteistä pohjaa keskustelulle. Tämä olisi ollut enemmän valtiomiehen ja arvojohtajan puhe. Tosiasiat tunnustava, mutta lähimmäisenrakkautta korostava. Eli tolkun puhetta.

19.10.2012

Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä: Rakenteiden ja yksilöiden sijasta kyse on aktiivisten aikuisten tukemisesta

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalolla ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina kannettava vastuumme. Vaikka ”julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland muistutti, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ’kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä aikuista tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista poliitikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tämä johtuu rakenteiden jäykkyydestä. Osaamme nähdä vain kahdenlaisia vaihtoehtoja syrjäytymisen ratkaisuun: joko yksilöt itse hoitavat läheisiään ilman yhteiskunnan väliintuloa. Tai sitten yhteiskunta rakentaa ylhäältäkäsin suojaverkkoa, johon voimme tukeutua. Ville Turkka ei ole kumpaakaan. Hän on yksilö, jolla on halu ja kyky välittää nuorista. Luoda lähelleen niitä rakenteita, jotka nostavat nuoren jaloilleen. Silti hän kertoi kuinka hankalaa hänen on ollut saada tukea toimintaansa. Nuorisotyö on jakautunut niin tiukasti sektoreihin, että jokaisella luukulla hänelle todettiin: ”Ei kuulu meidän toimivaltaamme.”

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli etsittäisiin käsiin joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tuettaisiin heidän urheilujoukkueitaan, nuorisotalojaan, musiikkileirejään, avustavia puhelimiaan, väkivallattomia nakkikioskejaan tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä? Yksilöinä, yhteiskuntana vai sittenkin yhdessä

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalossa ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina on kannettava vastuumme. Vaikka ”julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland korosti sitä, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ’kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista politiikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli he etsisivät käsiinsä joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tukisivat heidän urheilujoukkueita, nuorisotaloja, musiikkileirejä, avustavia puhelimia tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.

17.9.2012

Ihan tavallisia keskusteluohjeita niille, jotka haluavat oikeasti ratkaista syrjäytymisongelman

Miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria parhaiten autetaan? Minä en tiedä. Elän sellaisessa keskiluokkaisessa kuplassa, että ei minulla ole ensikäden kosketusta heihin vapaa-aikani saati työni kautta. Parempi siis, että en neuvoja jakele norsunluutornistani. Sen sijaan jakelen neuvoja siitä, miten asiasta tulisi keskustella. Sekä oikealle että vasemmalle.

Tärkein lähtökohta hedelmälliselle keskustelulle on se, että uskotaan hyvää toisesta. Eli että toisen mielipiteitä tulkitaan suopeasti ja häntä pyritään aidosti ymmärtämään. Monilta vihervasemmistolaisilta kommentaattoreilta on tämä ohje pahasti unohtunut, kun kahvi on mennyt väärään kurkkuun ’Ihan tavallisia asioita’ lukiessa. Jos väitetään, että ”syrjäytymiskampanja on pelkkää bluffia”, tarkoittaa tämä, että ajatellaan Tasavallan presidentin pyrkivän tahallaan estämään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamisen. Jos oikeasti ajattelet, että Sauli Niinistö haluaa edesauttaa ihmisten syrjäytymistä, niin pysähdy hetkeksi. Vedä syvään henkeä ja mieti: Uskotko tuohon itsekään?

Aika harva ihminen on paha. Moni ihminen ei välttämättä ole aidosti kokenut syrjäytyneiden hätää tai osaa ratkaista heidän ongelmiansa. He saattavat olla oman maailmankuvansa vankeja tai tietämättömyyttään ehdottaa aivan vääriä asioita. Mutta pahoja ihmisiä on lähinnä lastensaduissa. Aikuinen ihminen ei oleta toista pahaksi, vaan etsii jotain oikeita syitä sille, miksi toinen on tiettyä mieltä asiasta. Sitä kutsutaan pyrkimykseksi ymmärtää toista. Jos ei siihen kykene, on turha pitää itseään suvaitsevaisena.

Oli Niinistön työryhmän ehdotuksista mitä mieltä tahansa, ne koskettavat tärkeätä asiaa, nuorten syrjäytymistä. Vaikka itse äänestinkin reilut kuusi vuotta sitten Halosta, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että en muista viimeiseltä kuudelta vuodelta yhtäkään Halosen aloitetta, joka olisi aloittanut yhtä laajamittaisen tärkeän asian ympärillä käytävän keskustelun, kuin mitä Niinistö on nyt saanut aikaiseksi.

Omasta mielestäni Niinistön työryhmän ehdotukset ovat hyviä. Olen varma, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki aikuiset halisivat ja leikkipainisivat useammin lastensa kanssa; katsoisivat lempeästi ja myötäeläisivät lapsen harmit. Ei syrjäytyneiden pelastaminen ole vain yhteiskunnan vastuulla. Vaan meidän jokaisen vastuulla kansalaisina, sukulaisina, kummeina ja ystävinä. Kun serkku laiminlyö lapsiaan, päivittelemme sitä miksi lastensuojelu ei tee mitään. Jossakin toisessa maassa sukulaiset ottaisivat laiminlyödyn lapsen huomaansa ja kasvattaisivat hänet itse. Olemme ulkoistaneet läheisistä välittämisen yhteiskunnalle.

Kun läheisellä on hätä, on yhdellä porukalla liian monta oman onnellisuuden pönkittämiseen keskittyvää projektia käynnissä, jotta ehtisi auttaa. Toisella porukalla menee kaikki energia yhteiskunnan syyttämiseen. Molemmat ovat itsekkäitä ratkaisuja, jotka eivät auta sitä hädässä olevaa lähimmäistä. Tässä mielessä Sauli Niinistö on onnistunut unilukkarin tehtävässään. Hän muistuttaa, että kaikki me olemme osa jotakin kasvatusyhteisöä, joka muokkaa nuorta. ”Tässä asiassa me kaikki olemme tekijöitä.”

Samaan aikaan on muistettava, että pienet asiat eivät läheskään aina riitä. Niillä nuorilla, joita syrjäytyneisyys eniten uhkaa, on kaikkein vähiten sellaisia reippaita aikuisia ympärillään, jotka opettaisivat heille hyviä käytöstapoja. Juuri sen takia he ovat syrjäytymisvaarassa: heiltä puuttuvat ne läheiset aikuiset, joille ihan tavalliset asiat olisivat tavallisia. Kun työtön alkoholistiäiti, väkivaltainen isä tai työnarkomaniaan sairastunut lakimies lyö tai laiminlyö lastaan, eivät naapurin kauniit sanat yksin riitä.

On toki upeaa, jos tällöin vastuullisena kummitätinä, sukulaisena tai naapurina viet lapsen metsäretkelle, kuten Apusen Matti ehdottaa. Se voi olla lapselle tärkeä retki, auttaa häntä jaksamaan vanhemman seuraavan laiminlyönnin tai väkivaltaisen purkauksen. Yksittäinen rohkaiseva sanakin voi parhaimmillaan muodostua lapselle talismanniksi, jota he kantavat mukanaan, ja joka auttaa vaikeina hetkinä. Pieninkään auttaminen ei ole turhaa, vaan voi pelastaa ihmisiä. Mutta aika usein isokaan apu ei auta.

Kuka tahansa, jonka suvussa on esimerkiksi alkoholisteja tai muita syrjäytyneitä, tietää, että ei se auttaminen ole helppoa. Ihan tavallisia asioita voi tehdä vuosikausia, mutta toisen tilanne ei parane. Tällöin olisi upeata, jos tukea saisi ammattilaiselta, jolla olisi tehokkaampia välineitä toisen auttamiseen. Terapeutteja, jotka saisivat seksuaalisesti hyväksikäytetyn nuoren puhumaan. Etsivän nuorisotyön ammattilaisia, jotka osaisivat asettaa ajelehtivalle nuorelle tärkeät rajat. Mutta ammattilaiset maksavat. Siksi poliittisilla päätöksillä ratkaistaan, kuinka paljon syrjäytyneitä nuoria meillä on.

Ihan tavallisten tekojen rinnalle, tarvitaankin ihan tavallisia poliittisia päätöksiä. Kun nuoren lähimmäisten keinot ovat epäonnistuneet – tai he ovat syypäitä nuoren ongelmiin – ja nuori ajelehtii kadulla, voi etsivä nuorisotyö vielä pelastaa hänet. Jos nykyinen hallitus päättää kuitenkin leikata etsivän nuorisotyön budjetista puolet pois, tarkoittaa tämä sitä, että tulevaisuudessa meillä on 5.500 nuorta, joita etsivä nuorisotyö ei edes yritä pelastaa.

Toinen hyvän keskustelun peruspilari on se, että on valmis avaamaan omaa maailmankuvaansa. Että on valmis hyväksymään, että toiset ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä ja kaverit. Että heidän elämänsä realiteetit saattavat olla radikaalisti erilaiset. Vasta kun on oikeasti yrittänyt ymmärtää heidän elämäänsä, kannattaa lähteä miettimään, miten heitä voisi auttaa.

Kun esimerkiksi hallitus päätti leikata toimeentuloa niiltä nuorilta, jotka eivät hae koulutukseen, tuntui, että heiltä puuttuu aika täydellisesti ymmärrys näiden nuorten todellisuudesta. Eivät nämä syrjäytyneet nuoret ole laiskoja sohvaperunoita, jotka voi säikäyttää töihin sillä, että heillä ei enää ole varaa ostaa uusinta playstation-peliä. Kun vakavasti masentunut tai päihdekoukussa oleva nuori ei ole viikkoon onnistunut nousemaan sängystään saatika menemään koulutukseen, ei se asia rankaisemalla parane. Voisi parantua, jos joku tulisi tekemään niitä ihan tavallisia asioita hänelle. Läheiset tai nuorisotyöntekijä.

Jos näistä rakenteellisista ratkaisuista ei suostuta keskustelemaan, on se pään laittamista pensaaseen. ”Mulla menee niin hyvin, että en halua kohdata sitä ahdistavaa todellisuutta, jossa jotkut elävät”. Laput silmillä eläminen on vastuutonta ja estää empatiakyvyn kehittymisen. Jos haluaa sanoa jotakin nuorten syrjäytymisestä, on ensin oltava valmis kohtaamaan se syrjäytyneen nuoren arki. Väkivalta, pelko, ahdistus, henkiset arvet, torjutuksi tuleminen, kyvyttömyys nähdä valoisa tulevaisuus.

Ihan tavallisten asioiden rinnalle tarvitaan ihan tavallista poliittista vastuuta. Eli sitä, että kansamme edustajat eivät pakene virkamiesten ja byrokraattisen lässytyksen taakse, vaan tekevät asialle jotakin. Tai ottavat vastuun ja selittävät, miksi eivät halua asialle mitään tehdä.

Kaiken kaikkiaan keskustelu kuulostaa pahimmillaan kahden erilaisen eliittiryhmän väliseltä nokittelulta, jossa kumpikaan ei ole oikeasti kiinnostunut itse asiasta, eli syrjäytyneiden nuorten auttamiselta. Tärkeintä on nokitella vastapuolen kanssa. Jos joku oikeasti syrjäytynyt nuori tulisi siihen paikalle, molemmat osapuolet katsoisivat häntä alentuvasti: ”Menehän pikkupoika pois siitä häiritsemästä, kun aikuiset puhuvat tärkeistä asioista!”

Uskon, että kaikki keskustelun osapuolet pohjimmiltaan haluaisivat, että tuo pikkupoika ei syrjäytyisi. Mutta kun on niin kiire rakentaa sitä oman erinomaisuuden linnaketta, ei ole aikaa pysähtyä, katsoa silmiin ja tuntea myötätuntoa.

Jokaisella lapsella pitää olla joku, johon hän voi luottaa, jolle hän uskaltaa kertoa murheensa. Joku joka ei lähde pois hänen luotaan, vaikka mitä tapahtuisi. Parhaimmillaan se on oma isä tai äiti. Jos isä tai äiti ei tähän jostain syystä pysty, niin olisi tärkeätä, että tukihenkilö löytyisi muualta. Se voi olla sukulainen, naapuri tai etsivän nuorisotyön työntekijä. Pääasia on, että jokaisella lapsella on ainakin yksi tällainen aikuissuhde. Siinä mielessä molemmat keskustelun osapuolet ovat oikeassa. Olisipa heillä aikaa myös huomata se. Olisipa heillä kyky etsiä ratkaisuja yhdessä, toistensa näkökulmia täydentäen. Ja olisipa heillä uskallusta kohdata se syrjäytyvä nuori, joka karun pinnan alla kaipaa häntä tukevaa aikuista.