Tagged: syrjäytyminen

Köyhyys Suomessa: Osattomuuden kierre ja kanssakulkemisen voima

Miten otat takin pois päältä? Eli kuvitellaan tilanne, jossa sinulla on normaali perustakki päällä. Avaat edessä olevan vetoketjun. Mitä sitten teet? Mihin viet kätesi?

Tätä kysymystä jäin pohtimaan hiljattain, kun parivuotias esikoiseni taisteli takin kanssa. Halusin auttaa häntä kertomalla miten asiassa kannattaisi edetä. Mutta en tiennyt. Vaikka otankin takin pois päältäni lähes päivittäin, teen sen niin automaattisesti, että en edes tiedosta miten se tapahtuu. Lopulta jouduin pukemaan oman takkini päälleni ja riisumaan sen itse, ennen kuin pystyin kertomaan pojalleni, miten homma tapahtuu.

Tämä kokemus nousi mieleeni, kun hiljattain kävin puhumassa etsivän nuorisotyön päivillä sisäisestä motivaatiosta. Etsivän nuorisotyön tekijät pyrkivät tavoittamaan niitä nuoria, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan ulkopuolelle. He kohtaavat päivittäin ihmisiä, jotka painivat meille itsestään selvien ongelmien parissa. Miten lomake täytetään, miten ihmisille puhutaan, miten käydään ruokakaupassa? Jopa lukutaito voi olla puutteellinen. Asiat jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, ovat joillekin ylivoimaisen vaikeita. Syynä on tavallisesti se, että näiltä nuorilta on puuttunut se aikuinen – äiti, isä, isovanhempi – joka olisi voinut tarjota hänelle niitä perustaitoja, jotka me otamme itsestään selvinä. Nuorisotyöntekijät joutuivat paljon myös sanoittamaan nuorille heidän kokemuksiaan, kukaan ei ollut opettanut heille miten tulkita omia tunteitaan tai tilanteitaan.

Köyhyys ei ole yhteiskuntamme ydinongelma, mutta osattomuus on. Kutsun osattomuudeksi sitä, kun yksilö on jäänyt paitsi niistä elämänhallinnan perustaidoista, jotka meille enemmistölle ovat itsestään selviä. Osattomuus johtaa usein köyhyyteen, mutta kaikki köyhät eivät ole osattomia. Moni opiskelija voi esimerkiksi elää nuudeleilla, mutta hänellä on vahvaa osaamispääomaa ja sosiaalista pääomaa, joiden ansiosta hänen tulevaisuutensa on suhteellisen turvattu. Osattomille sen sijaan kasautuu köyhyyden lisäksi monia muitakin haasteita. Kun siis haluamme ratkoa köyhyyden ongelmaa Suomessa, on ensisijaisesti ratkaistava osattomuuden ongelma. Keskeinen kysymys on, miten voimme vahvistaa niiden ihmisten elämänhallintaa, joilta nämä taidot syystä tai toisesta puuttuvat?

Ihmistä ei voi pakottaa pois osattomuudesta. Yhtä vähän kuin alkoholistin voi pakottaa absolutistiksi. Kipinän on tultava henkilön sisältä. Mutta samaan aikaan henkilöllä itsellä ei välttämättä ole niitä resursseja, joiden avulla hän voisi kammeta itseään ulos osattomuudesta. Siksi hän tarvitsee rinnalleen jonkun joka tukee ja opettaa niitä perustaitoja, joiden avulla omaa elämää ohjata.

Terapiamaailmassa puhutaan kehityksellisestä toisesta mahdollisuudesta. Monilla terapiaan hakeutuvilla on jokin taito – esimerkiksi perusluottamus läheiseen – jäänyt kehittymättä johtuen jostakin häiriöstä lapsuuden ihmissuhteissa. Tällöin terapeutti tarjoaa kehityksellisen toisen mahdollisuuden, jossa henkilö pääsee terapeutin kanssa harjoittelemaan sitä taitoa, joka lapsuudessa jäi paitsioon. Samalla tavalla osaton tarvitsee kehityksellisen toisen mahdollisuuden, rinnallakulkijan, jonka kanssa opetella elämän perustaitoja.

Nykyinen sirpaleinen sosiaali- ja terveysjärjestelmämme ei tarjoa rinnallakulkijaa. Liian usein se tarjoaa erilaisia luukkuja, joiden väliä nuori ravaa ja erilaisia erityisalan spesialisteja, jotka hoitavat jotakin erityisongelmaa, mutta eivät kohtaa nuorta ihmisenä. Osaton voi kirjaimellisesti kohdata yli sata eri auttajaa, mutta yhdelläkään näistä ei ole mahdollisuutta tarkastella nuoren tilannetta kokonaisvaltaisesti. Myöskään keppi ja porkkana eivät osatonta auta. Jos ei osaa, niin ei auta vaikka kuinka paljon kepeillä hakattaisiin tai porkkanoilla houkuteltaisiin. Siksi erilaiset toimeentulotukien eväämiset, joita Suomeenkin on haluttu tuoda, eivät toimi osattomien kohdalla.

Mikä sitten auttaa? Etsivän nuorisotyön malli, jota Vamoksen Olli Alanen ja Aapo Kotkavuori ovat ansiokkaasti valottaneet, kuulostaa täsmäratkaisulta osattomuuden ongelmaan. Etsivän nuorisotyön tekijät eivät ole minkään erityisalan osaajia, vaan pyrkivät enemmänkin etsimään osattomia nuoria ja kulkemaan heidän rinnallaan pitkäkestoisesti. Pyrkimyksenä on oppia tuntemaan nuori, voittaa hänen luottamuksensa ja löytää ne asiat, mitkä juuri tätä nuorta auttaisivat. Välittäminen, kanssakulkeminen ja kunnioittava kohtaaminen ovat toiminnan ydinarvoja. Tavoitteena on, että nuorelle muodostuu yksi pitkäkestoisempi ihmissuhde – että nuorella on edes yksi ihminen johon nuori oppii luottamaan ja jolta hän tietää voivansa kysyä apua ongelmiinsa.

Samaa kokonaisvaltaisempaa mallia edustaa myös neuvolatoiminta. Rokotusten sun muiden pakollisten terveysasioiden lisäksi neuvolan hoitaja kyselee äidin ja isän jaksamista ja antaa tarvittaessa neuvoja myös näihin ongelmiin. Mitä aiemmin ongelmiin puututaan, sitä helpommin syrjäytymiskierre saadaan katkaistua. Ihmisten kohtaaminen kokonaisina yksilöinä on paitsi inhimillistä, myös kustannustehokasta auttamista. Siksi tarvitsemme enemmän kokonaisvaltaista auttamista – sekä perhetyöhön, nuorisotyöhön kuin myös täysi-ikäisten auttamiseen.

Yhteenvetona:
Köyhyys ei ole itsessään pääasiallinen ongelma, vaan enemmänkin oire osattomuudesta. Osattomuus on se todellinen ongelma. Osattomuus johtuu vuorostaan siitä, että ihmiseltä puuttuvat ne perustavat elämäntaidot, jotka valtaosa meistä ottaa itsestäänselvyytenä. Paras tapa auttaa osattomia on kanssakulkeminen. Eli että on joku joka tutustuu ihmiseen ja tarjoaa hänelle pitkäjänteisesti tukea. Jos haluamme katkaista syrjäytymiskehityksen Suomessa, on siis panostettavaa kokonaisvaltaiseen tukeen elämän kaikilla sektoreilla.

Kirjoitus perustuu kutsuttuun kommenttipuheenvuoroon, jonka pidin Arkkipiispa Kari Mäkisen koollekutsuman köyhyystyöryhmän kokouksessa 15.10.2014.

Mielekäs tekeminen – Rakenteellisesti syrjäytyvien tie takaisin työelämään

Huoltosuhde tarkoittaa sitä, kuinka suurta osaa väestöstä työssä käyvät elättävät. Ja se on Suomessa kriisissä. Väestön ikärakenne, rakenteellinen työttömyys ja iso työkyvyttömyyseläkeläisten joukko yhdessä pitävät huolta siitä, että yhä harvemman työllä elätetään yhä useampaa. Hyvinvointivaltion ylläpitämisessä yksi ratkaiseva kysymys onkin, miten saamme parannettua huoltosuhdetta.

Väestön ikääntymiselle emme paljoa voi tehdä, ellemme ota maahanmuuttoa ratkaisuksi. Toinen rakenteellinen taustatekijä on työn muuttuminen automatisaation myötä. Tekninen kehitys on vapauttanut työläiset monotonisen mutterinvääntämisen ikeestä. Samalla siitä on kuitenkin seurannut se, että meillä on yhä vähemmän sellaisia yksinkertaisia työtehtäviä, joissa pärjää ilman erityistä koulutusta. Tähän kun yhdistää sen, että suomalainen minimipalkka on huomattavasti korkeampi kuin esimerkiksi Viron vastaava, on selvää, että meillä on kasvava joukko ihmisiä, joista työnantajan on vaikea saada minimipalkan kokoista tuottoa.

Meillä on siis joukko ihmisiä, jotka kykenevät jonkinlaiseen tuottavaan työhön, mutta joille ei nykyjärjestelmässä löydy työtä. Tämä joukko on kirjava. On peruskoulunsa kesken jättäneitä nuoria, on eläkekynnyksen ylittäneitä mutta toimeliaita vanhuksia, on lievästi kehitysvammaisia, alkoholi- tai huumeriippuvuudesta toipuvia, masennuksen partaalla horjuvia tai pitkän työttömyysjakson passivoimia.

Tämän ihmisjoukon saaminen työn syrjään kiinni on keskeistä sekä taloudellisista että inhimillisistä syistä. Ensinnäkin heidän työpanoksensa voisi olla kansantaloudellisesti arvokasta. Samalla heidän oma elämänsä kohenisi, kun siihen saataisiin mielekästä sisältöä. Työttömyys on yksi ihmistä eniten masentavista elämänmuutoksista juuri sen takia, että ihminen toiminnallisena olentona kaipaa tekemistä ja kokemusta omasta pystyvyydestään. Työ tarjoaa, paitsi rahallisen korvauksen, myös tärkeätä sisältöä elämään.

Mitä asialle voi sitten tehdä?

Mitä ei kannata tehdä on näiden yksilöiden rankaiseminen. Osoittaa sokeutta ihmispsykologian alkeille ajatella, että kyllä he siitä ryhdistyvät, jos tarpeeksi annetaan keppiä. Toki täysin työkykyisiä sosiaalitukien väärinkäyttäjiä on olemassa, mutta he ovat marginaalinen ryhmä tässä joukossa. Valtaosa olisi enemmän kuin riemuissaan päästessään työnsyrjästä kiinni. Mutta kun elämänhallinta ei ole kunnossa tai kun kukaan ei suostu ottamaan töihin, niin kepillä hakkaaminen on vain lyödyn lyömistä. Tästä esimerkkinä eduskunnan parin vuoden takainen päätös mahdollistaa nuorten toimeentulotuen leikkaaminen.

Sen sijaan on ensinnäkin purettava nykyisten tukijärjestelmien kannustinloukot. Toimeentulotuki on nykyään rakennettu siten, että pieniä keikkatöitä tai matalapalkkaista osa-aikatyötä ei kannata tehdä, koska silloin tuet menevät ja käteen ei jää yhtään enempää. Vaikka tämän ihmisryhmän työllistyminen on sekä poliittisen vasemmiston että oikeiston ideologian mukaista, ei työntekoa estävän nykyjärjestelmän korjaaminen ole onnistunut Sata-komitean sun muiden huseerauksesta huolimatta. Suhtaudun perustuloon hiukan varauksellisesti, mutta onko kellään poliitikolla näyttää mitään parempaa mallia, jonka avulla työnteko kannattaisi aina?

Toiseksi pitää luoda järjestelmä, jonka avulla työhaluisille löytyy aina työtä. Eli kuntien tai valtion tulisi taata, että työhön haluaville olisi aina jotakin tekemistä tarjolla. Tämä ei olisi kallista, koska muussa tapauksessa samat henkilöt eläisivät joka tapauksessa tukien varassa. Työn ei tarvitse olla mitään kummoisempaa, pääasia, että sitä olisi jokaiselle tarjolla. Esimerkiksi vanhustenhoidossa moni vanhus ilahtuisi siitä, jos jollakulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan. ihmisen kanssa jutteleminen voi olla palkitsevaa, parantaisi vanhuksen hyvinvointia, mutta ei vaadi erityiskoulutusta. On monia muitakin aloja, joissa pelkällä läsnäololla voi saada paljon hyvää aikaan ja ylipäänsä sopivia tehtäviä kyllä löytyisi, jos mahdollisuuksia vain etsittäisiin avoimesti.

Kolmanneksi olisi autettava syrjäytymisvaarassa olevia löytämään itselleen ominaisia työ- tai opiskeluvaihtoehtoja. Mielekäs tekeminen on yksi keskeinen suojaava tekijä niin masennuksen kuin erilaisten päihderiippuvuuksien kohdalla. Ja toisaalta mielekkään tekemisen löytäminen on suuri apu toipumisvaiheessa. Siksi erilaiset toimintamallit, joissa nuori pääsisi kokeilemaan erilaisia ammattipolkuja edes päivän ajan, ja siten löytämään sen oman juttunsa, voisi olla tehokkaampaa syrjäytymistä vastustavaa politiikkaa kuin melkeinpä mikään muu. Masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä on yli 40.000 suomalaista ja erityisesti nuorten kohdalla mielenterveyden ongelmat ovat ylivoimaisesti merkittävin työkyvyttömyyseläkkeen syy. Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti varaa menettää useampaa tuhatta alle kolmekymppistä vuodessa.

Syrjäytyminen on kierre, joka rakentuu monien pienten ja suurten vastoinkäymisten kasautumisesta. Tie takaisin työelämään voi parhaimmillaan olla myös samanlainen kierre, joka alkaa omien kiinnostuksen kohteiden tunnistamisella, jatkuu lyhyillä, osin valtion tukemilla työjaksoilla ja osaamisen kartuttua riittävästi päättyy vakinaiseen työsuhteeseen.

Tämä on toinen osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Ensimmäinen osa käsitteli luovuutta Suomen viennin kivijalkana ja ensi maanantaina ilmestyvä osa käsittelee sisäisen motivaation keskeisyyttä sekä nuorten lahjakkuuksien houkuttelemisessa että eläkepommin ratkaisemisessa.

Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä: Rakenteiden ja yksilöiden sijasta kyse on aktiivisten aikuisten tukemisesta

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalolla ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina kannettava vastuumme. Vaikka ”julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland muistutti, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ’kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä aikuista tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista poliitikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tämä johtuu rakenteiden jäykkyydestä. Osaamme nähdä vain kahdenlaisia vaihtoehtoja syrjäytymisen ratkaisuun: joko yksilöt itse hoitavat läheisiään ilman yhteiskunnan väliintuloa. Tai sitten yhteiskunta rakentaa ylhäältäkäsin suojaverkkoa, johon voimme tukeutua. Ville Turkka ei ole kumpaakaan. Hän on yksilö, jolla on halu ja kyky välittää nuorista. Luoda lähelleen niitä rakenteita, jotka nostavat nuoren jaloilleen. Silti hän kertoi kuinka hankalaa hänen on ollut saada tukea toimintaansa. Nuorisotyö on jakautunut niin tiukasti sektoreihin, että jokaisella luukulla hänelle todettiin: ”Ei kuulu meidän toimivaltaamme.”

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli etsittäisiin käsiin joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tuettaisiin heidän urheilujoukkueitaan, nuorisotalojaan, musiikkileirejään, avustavia puhelimiaan, väkivallattomia nakkikioskejaan tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä? Yksilöinä, yhteiskuntana vai sittenkin yhdessä

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalossa ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina on kannettava vastuumme. Vaikka ”julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland korosti sitä, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ’kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista politiikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tämä johtuu rakenteiden jäykkyydestä. Osaamme nähdä vain kahdenlaisia vaihtoehtoja syrjäytymisen ratkaisuun: joko yksilöt itse hoitavat läheisiään ilman yhteiskunnan väliintuloa. Tai sitten yhteiskunta rakentaa ylhäältäkäsin suojaverkkoa, johon voimme tukeutua. Ville Turkka ei ole kumpaakaan. Hän on yksilö, jolla on halu ja kyky välittää nuorista. Luoda lähelleen niitä rakenteita, jotka nostavat nuoren jaloilleen. Silti hän kertoi kuinka hankalaa hänen on ollut saada tukea toimintaansa. Nuorisotyö on jakautunut niin tiukasti sektoreihin, että jokaisella luukulla hänelle todettiin: ”Ei kuulu meidän toimivaltaamme.”

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli he etsisivät käsiinsä joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tukisivat heidän urheilujoukkueita, nuorisotaloja, musiikkileirejä, avustavia puhelimia tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.

Ihan tavallisia keskusteluohjeita niille, jotka haluavat oikeasti ratkaista syrjäytymisongelman

Miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria parhaiten autetaan? Minä en tiedä. Elän sellaisessa keskiluokkaisessa kuplassa, että ei minulla ole ensikäden kosketusta heihin vapaa-aikani saati työni kautta. Parempi siis, että en neuvoja jakele norsunluutornistani. Sen sijaan jakelen neuvoja siitä, miten asiasta tulisi keskustella. Sekä oikealle että vasemmalle.

Tärkein lähtökohta hedelmälliselle keskustelulle on se, että uskotaan hyvää toisesta. Eli että toisen mielipiteitä tulkitaan suopeasti ja häntä pyritään aidosti ymmärtämään. Monilta vihervasemmistolaisilta kommentaattoreilta on tämä ohje pahasti unohtunut, kun kahvi on mennyt väärään kurkkuun ’Ihan tavallisia asioita’ lukiessa. Jos väitetään, että ”syrjäytymiskampanja on pelkkää bluffia”, tarkoittaa tämä, että ajatellaan Tasavallan presidentin pyrkivän tahallaan estämään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamisen. Jos oikeasti ajattelet, että Sauli Niinistö haluaa edesauttaa ihmisten syrjäytymistä, niin pysähdy hetkeksi. Vedä syvään henkeä ja mieti: Uskotko tuohon itsekään?

Aika harva ihminen on paha. Moni ihminen ei välttämättä ole aidosti kokenut syrjäytyneiden hätää tai osaa ratkaista heidän ongelmiansa. He saattavat olla oman maailmankuvansa vankeja tai tietämättömyyttään ehdottaa aivan vääriä asioita. Mutta pahoja ihmisiä on lähinnä lastensaduissa. Aikuinen ihminen ei oleta toista pahaksi, vaan etsii jotain oikeita syitä sille, miksi toinen on tiettyä mieltä asiasta. Sitä kutsutaan pyrkimykseksi ymmärtää toista. Jos ei siihen kykene, on turha pitää itseään suvaitsevaisena.

Oli Niinistön työryhmän ehdotuksista mitä mieltä tahansa, ne koskettavat tärkeätä asiaa, nuorten syrjäytymistä. Vaikka itse äänestinkin reilut kuusi vuotta sitten Halosta, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että en muista viimeiseltä kuudelta vuodelta yhtäkään Halosen aloitetta, joka olisi aloittanut yhtä laajamittaisen tärkeän asian ympärillä käytävän keskustelun, kuin mitä Niinistö on nyt saanut aikaiseksi.

Omasta mielestäni Niinistön työryhmän ehdotukset ovat hyviä. Olen varma, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki aikuiset halisivat ja leikkipainisivat useammin lastensa kanssa; katsoisivat lempeästi ja myötäeläisivät lapsen harmit. Ei syrjäytyneiden pelastaminen ole vain yhteiskunnan vastuulla. Vaan meidän jokaisen vastuulla kansalaisina, sukulaisina, kummeina ja ystävinä. Kun serkku laiminlyö lapsiaan, päivittelemme sitä miksi lastensuojelu ei tee mitään. Jossakin toisessa maassa sukulaiset ottaisivat laiminlyödyn lapsen huomaansa ja kasvattaisivat hänet itse. Olemme ulkoistaneet läheisistä välittämisen yhteiskunnalle.

Kun läheisellä on hätä, on yhdellä porukalla liian monta oman onnellisuuden pönkittämiseen keskittyvää projektia käynnissä, jotta ehtisi auttaa. Toisella porukalla menee kaikki energia yhteiskunnan syyttämiseen. Molemmat ovat itsekkäitä ratkaisuja, jotka eivät auta sitä hädässä olevaa lähimmäistä. Tässä mielessä Sauli Niinistö on onnistunut unilukkarin tehtävässään. Hän muistuttaa, että kaikki me olemme osa jotakin kasvatusyhteisöä, joka muokkaa nuorta. ”Tässä asiassa me kaikki olemme tekijöitä.”

Samaan aikaan on muistettava, että pienet asiat eivät läheskään aina riitä. Niillä nuorilla, joita syrjäytyneisyys eniten uhkaa, on kaikkein vähiten sellaisia reippaita aikuisia ympärillään, jotka opettaisivat heille hyviä käytöstapoja. Juuri sen takia he ovat syrjäytymisvaarassa: heiltä puuttuvat ne läheiset aikuiset, joille ihan tavalliset asiat olisivat tavallisia. Kun työtön alkoholistiäiti, väkivaltainen isä tai työnarkomaniaan sairastunut lakimies lyö tai laiminlyö lastaan, eivät naapurin kauniit sanat yksin riitä.

On toki upeaa, jos tällöin vastuullisena kummitätinä, sukulaisena tai naapurina viet lapsen metsäretkelle, kuten Apusen Matti ehdottaa. Se voi olla lapselle tärkeä retki, auttaa häntä jaksamaan vanhemman seuraavan laiminlyönnin tai väkivaltaisen purkauksen. Yksittäinen rohkaiseva sanakin voi parhaimmillaan muodostua lapselle talismanniksi, jota he kantavat mukanaan, ja joka auttaa vaikeina hetkinä. Pieninkään auttaminen ei ole turhaa, vaan voi pelastaa ihmisiä. Mutta aika usein isokaan apu ei auta.

Kuka tahansa, jonka suvussa on esimerkiksi alkoholisteja tai muita syrjäytyneitä, tietää, että ei se auttaminen ole helppoa. Ihan tavallisia asioita voi tehdä vuosikausia, mutta toisen tilanne ei parane. Tällöin olisi upeata, jos tukea saisi ammattilaiselta, jolla olisi tehokkaampia välineitä toisen auttamiseen. Terapeutteja, jotka saisivat seksuaalisesti hyväksikäytetyn nuoren puhumaan. Etsivän nuorisotyön ammattilaisia, jotka osaisivat asettaa ajelehtivalle nuorelle tärkeät rajat. Mutta ammattilaiset maksavat. Siksi poliittisilla päätöksillä ratkaistaan, kuinka paljon syrjäytyneitä nuoria meillä on.

Ihan tavallisten tekojen rinnalle, tarvitaankin ihan tavallisia poliittisia päätöksiä. Kun nuoren lähimmäisten keinot ovat epäonnistuneet – tai he ovat syypäitä nuoren ongelmiin – ja nuori ajelehtii kadulla, voi etsivä nuorisotyö vielä pelastaa hänet. Jos nykyinen hallitus päättää kuitenkin leikata etsivän nuorisotyön budjetista puolet pois, tarkoittaa tämä sitä, että tulevaisuudessa meillä on 5.500 nuorta, joita etsivä nuorisotyö ei edes yritä pelastaa.

Toinen hyvän keskustelun peruspilari on se, että on valmis avaamaan omaa maailmankuvaansa. Että on valmis hyväksymään, että toiset ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä ja kaverit. Että heidän elämänsä realiteetit saattavat olla radikaalisti erilaiset. Vasta kun on oikeasti yrittänyt ymmärtää heidän elämäänsä, kannattaa lähteä miettimään, miten heitä voisi auttaa.

Kun esimerkiksi hallitus päätti leikata toimeentuloa niiltä nuorilta, jotka eivät hae koulutukseen, tuntui, että heiltä puuttuu aika täydellisesti ymmärrys näiden nuorten todellisuudesta. Eivät nämä syrjäytyneet nuoret ole laiskoja sohvaperunoita, jotka voi säikäyttää töihin sillä, että heillä ei enää ole varaa ostaa uusinta playstation-peliä. Kun vakavasti masentunut tai päihdekoukussa oleva nuori ei ole viikkoon onnistunut nousemaan sängystään saatika menemään koulutukseen, ei se asia rankaisemalla parane. Voisi parantua, jos joku tulisi tekemään niitä ihan tavallisia asioita hänelle. Läheiset tai nuorisotyöntekijä.

Jos näistä rakenteellisista ratkaisuista ei suostuta keskustelemaan, on se pään laittamista pensaaseen. ”Mulla menee niin hyvin, että en halua kohdata sitä ahdistavaa todellisuutta, jossa jotkut elävät”. Laput silmillä eläminen on vastuutonta ja estää empatiakyvyn kehittymisen. Jos haluaa sanoa jotakin nuorten syrjäytymisestä, on ensin oltava valmis kohtaamaan se syrjäytyneen nuoren arki. Väkivalta, pelko, ahdistus, henkiset arvet, torjutuksi tuleminen, kyvyttömyys nähdä valoisa tulevaisuus.

Ihan tavallisten asioiden rinnalle tarvitaan ihan tavallista poliittista vastuuta. Eli sitä, että kansamme edustajat eivät pakene virkamiesten ja byrokraattisen lässytyksen taakse, vaan tekevät asialle jotakin. Tai ottavat vastuun ja selittävät, miksi eivät halua asialle mitään tehdä.

Kaiken kaikkiaan keskustelu kuulostaa pahimmillaan kahden erilaisen eliittiryhmän väliseltä nokittelulta, jossa kumpikaan ei ole oikeasti kiinnostunut itse asiasta, eli syrjäytyneiden nuorten auttamiselta. Tärkeintä on nokitella vastapuolen kanssa. Jos joku oikeasti syrjäytynyt nuori tulisi siihen paikalle, molemmat osapuolet katsoisivat häntä alentuvasti: ”Menehän pikkupoika pois siitä häiritsemästä, kun aikuiset puhuvat tärkeistä asioista!”

Uskon, että kaikki keskustelun osapuolet pohjimmiltaan haluaisivat, että tuo pikkupoika ei syrjäytyisi. Mutta kun on niin kiire rakentaa sitä oman erinomaisuuden linnaketta, ei ole aikaa pysähtyä, katsoa silmiin ja tuntea myötätuntoa.

Jokaisella lapsella pitää olla joku, johon hän voi luottaa, jolle hän uskaltaa kertoa murheensa. Joku joka ei lähde pois hänen luotaan, vaikka mitä tapahtuisi. Parhaimmillaan se on oma isä tai äiti. Jos isä tai äiti ei tähän jostain syystä pysty, niin olisi tärkeätä, että tukihenkilö löytyisi muualta. Se voi olla sukulainen, naapuri tai etsivän nuorisotyön työntekijä. Pääasia on, että jokaisella lapsella on ainakin yksi tällainen aikuissuhde. Siinä mielessä molemmat keskustelun osapuolet ovat oikeassa. Olisipa heillä aikaa myös huomata se. Olisipa heillä kyky etsiä ratkaisuja yhdessä, toistensa näkökulmia täydentäen. Ja olisipa heillä uskallusta kohdata se syrjäytyvä nuori, joka karun pinnan alla kaipaa häntä tukevaa aikuista.