Arvot nousivat tuoreissa Eduskuntavaaleissa talouden ohella yhdeksi pääteemaksi. Erityisesti Perussuomalaisten ja Vihreiden välille rakennettiin vastakkainasettelua, jossa toiset edustivat maaseutua ja perinteisiä arvoja kun taas toiset kaupunkeja ja kansainvälisyyttä. Vaalien jälkeen sitten ihmeteltiin tulosta puolin ja toisin. Huomattiin että monet meistä elävät kuplassa, jossa kaikki ympärillä olevat ajattelevat samalla tavalla kuin me itse. Ja siksi yllätymme, kun osa ihmisistä ajatteleekin asioista eri tavalla.

On tärkeää tulla tietoiseksi omasta kuplastaan. Mutta tehdäänpä muutama asia selväksi:

1. Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa vähenee, ei lisäänny.

On totta, että neljä vuotta sitten Perussuomalaiset onnistuivat tarjoamaan kanavan unohdetulle kansanosalle ja niinpä vaaleissa syntyi jytky. Muut puolueet eivät onnistuneet puhuttelemaan esimerkiksi EUhun ja maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia perusmiehiä ja -naisia. Nykypuolueisiin tyytymättömiä oli erityisesti talouden rakennemuutoksesta kärsivillä paikkakunnilla, joissa työpaikat ovat kiven alla. Tämän tyhjiön nousi täyttämään Timo Soinin johtama puolue. Kuten jo silloin totesin, tämä oli demokratian kannalta hyvä asia, koska on tärkeää että mahdollisimman monelle kansalaiselle löytyy puolue, joka edustaa heitä.

Mutta nyt kun Perussuomalaiset menettivät kannatuksestaan 36 021 ääntä, niin on yllättävää kuinka heitä tunnutaan edelleen kohdeltavan vaalivoittajina ja kansan äänenä. On totta, että moni ennusti heidän kannatuksensa romahtava, joten jonkinlainen torjuntavoitto saavutettiin.

Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa laskee tasaisesti. Otetaanpa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki. Kun Perussuomalaiset kiivaasti sitä vastustavat, eivät he suinkaan edusta Suomen kansaa. He itse asiassa edustavat jatkuvasti pienenevän vähemmistön kantaa. Kun vielä 1970-luvun alussa homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, 1980-luvun alussa sairaus ja 2000-luvun alkaessa tasa-arvoinen avioliitto enemmistölle mahdoton ajatus, on nykyään yli kaksi kolmasosaa kansasta lain takana. Ja kannatus on suurinta nuorison keskuudessa eli kannatus tulee tulevaisuudessa entisestään nousemaan. Alle joka viides suomalainen (17,7 %) antoi vaaleissa tukensa Perussuomalaisten edustamille arvoille. Tämä määrä tulee tulevaisuudessa vähenemään, kun kaikkein konservatiivisin väestö vähenee luonnollisen poistuman kautta.

”Myönnän ihan avoimesti, että 50 vuoden päästä suomalaiset eivät ehkä ymmärrä, miten puolet eduskunnasta on voinut vastustaa tätä. Kuten me emme ymmärrä, miten sata vuotta sitten naisilla ei ollut äänioikeutta.”
– Tasa-arvoista avioliittolakia vastaan äänestänyt Ben Zyskowicz, joka uskoo jäävänsä äänestyksessä historian väärälle puolelle

2. Kaikkia tulee pyrkiä ymmärtämään, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä

Itse olen sitä mieltä, että jokainen Eduskunta tarvitsee yhden Teuvo Hakkaraisen. On mainiota, että pönöttävien pukumiesten ja jakkupukunaisten keskellä toilailee kansan mies, joka ottaa reilummalla kädellä silloin kun siltä tuntuu ja sanoo suoraan sen mitä ajattelee. En siis voi muuta kuin pitää kansanedustaja Hakkaraisesta. Ja vaalikampanjan aikana Hakkaraisen auton matkamittariin kertyi 20 000 kilometriä. Eli ei hän ihan sattumalta tullut uudelleenvalituksi, vaan teki ihan oikeasti töitä sen eteen.

Kaikki me elämme omassa kulttuurisessa kuplassamme, jossa pukeudutaan ja ajatellaan tietyllä tavalla. Niin Punavuoressa kuin Pielavedelläkin. Siksi ketään ei tule halveksua tai ylenkatsoa vain sen takia, että hän ei käyttäydy samalla tavalla kuin Punavuoren punavihreät punaviinin juojat. Ei ole olemassa väärää pukeutumistyyliä, väärää musiikkimakua tai vääriä lomakohteita. Jokainen ansaitsee tulla ymmärretyksi ja kohdatuksi sinä ihmisenä kuin hän on.

Mutta kaikkia Teuvo Hakkaraisen mielipiteitä en hyväksy. Ehdottoman törkeätä on hänen tapansa puhua maahanmuuttajista ’beduiineina’, ’poppaukkoina’ ja muilla tietoisen loukkaavilla nimityksillä. Maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti ja siitä tulee voida keskustella, mutta kansanedustajan pitäisi pystyä tekemään se asiallisesti.

Maahanmuuttoon liittyy ongelmia. Ranskassa ja muissa Euroopan maissa tapahtunut ghettoutuminen ei ole kenenkään etu, ei maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä eikä kantaväestön. Ja Suomessakin Afrikasta ja Lähi-Idästä muuttaneiden kymmenen kertaa kantaväestöä suurempi raiskausrikostaso kertoo, että meilläkään maahanmuuttajien integraatio ei ole kaikilta osin onnistunutta. Kun tilastot kertovat tällaisia tosiseikkoja, voidaan niihin – Ulla Apelsinin sanoin – suhtautua kolmella tavalla:

1. Leikitään, ettei oikeasti näin ole

2. Aletaan syrjiä kaikkia ulkomaalaisia

3. Mietitään, mitä voitaisiin tehdä

Ykköstapa on pään pistämistä pensaaseen. Tosiasiat pitää tunnustaa ja kipeistäkin asioista on voitava puhua. Kakkostapa tuottaa viattomia uhreja. Suomessa asuu noin 30 000 afrikkalaistaustaista ihmistä, joista 99,9 % ei ole koskaan syyllistynyt raiskaukseen.

Siksi kolmostapa on se ainoa oikea tapa edetä. Sitä edusti esimerkiksi Ujuni Ahmed, joka Helsingin Sanomissa pohti mitä Somaliyhteisö voisi asialle tehdä. Ongelmista tulee voida puhua, jotta voimme tulevaisuudessa paremmin rakentaa maahanmuuton malleja, joissa integraatio onnistuu paremmin.

Mutta Hakkaraisen kaltaiset hahmot enemmänkin haittaavat kuin hyödyttävät tätä keskustelua. Monet tahot, jotka haluaisivat esittää asiallista ja perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia valitsevat olla hiljaa, koska eivät halua löytää itseään samasta leiristä kiihkomielisten maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Rasistit erityisesti ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua. Syrjäytyminen tuottaa rikollisuutta. Ja rasistiset asenteet vaikeuttavat maahanmuuttajien työnsaantia ja integroitumista osaksi yhteiskuntaa. Siksi jokainen rasisti teoillaan ja asenteillaan pahentaa tilannetta.

3. Monikulttuuriset arvot edustavat moraalin kehitystä, umpiosuomalaiset arvot taas väistyvää moraalia

Kansanedustaja Olli Immosen mukaan olemme siirtyneet ”vasemmistohegemoniaan”, joka tähtää ”länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen”, jotta tilalle voitaisiin perustaa vasemmistolainen yhteiskuntajärjestelmä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tätä päämäärää palvelemaan synnytettiin ”niin kutsuttu punavihreys”, johon kuuluu muun muassa ”feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen.”

Tämä ”monikulttuurisuuspropaganda” on onnistunut valtaamaan yliopistot, tiedotusvälineet ja oikeuslaitokset. Esimerkkinä Immonen nostaa Yleisradion laissa säädetyn velvoitteen ”edistää monikulttuurisuutta.” Ja viime aikoina vasemmistohegemonia on Immosen mukaan vallannut myös konservatiivisina oikeistolaispuolueina aiemmin tunnetut Kokoomuksen ja Keskustan.

Immoselta on jäänyt huomaamatta, että kyse ei ole salaliitosta vaan kulttuurien luonnollisesta kehityksestä. On varmasti totta, että tietyt toimittajat ja tietyt kulttuurivaikuttajat edustavat tiettyjä arvoja. Mutta näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Eri ihmiset edustavat eri arvoja ja pyrkivät edistämään niitä yhteiskunnassa. Ja omassa ajassame monikulttuurisuus on yksi sellainen arvo, jonka allekirjoittaa yhä useampi suomalainen. Jos tosiaan sekä vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmisto että oikeistolaiset Kokoomus ja Keskusta – Vihreistä ja RKP:stä puhumattakaan – edustavat tätä monikulttuurisuushegemoniaa, niin siinä tapauksessa sen puolesta äänesti tuoreissa vaaleissa 76,3 % Suomen kansasta. Aikamoinen salaliitto.

Lopulta monikulttuurisuus on samanlainen ilmiö kuin isänmaallisuus 1800-luvulla. Ajatus yhdestä ”Suomen kansasta” ja puolustamisen arvoisesta ”isänmaasta” ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on kansallisuusaatteen tulos. Tätä propagandaa ajoivat Suomessa esimerkiksi Runeberg, Snellman, Lönnrot ja muut kansakuntamme isähahmot. Kun siis Runeberg saarnaa ylioppilaille vuonna 1876, että ”isänmaanrakkaus on se tunne, jonka tulee kannattaa ja jalostuttaa jokaista ihmisen pyrintöä” ei hän julista ikuista totuutta, vaan varsin uutta tapaa ajatella.

Kansakuntamme isähahmojen pyrkimyksensä oli laajentaa ihmisten solidaarisuutta. Kun aiemmin oltiin nurkkakuntaisesti kiinnostuneita vain oman pitäjän asioista, loivat nämä visionäärit ajatuksen yhdestä Suomen kansasta. He siis onnistuneesti laajensivat myötätunnon kehäämme koskemaan lähipitäjän asukkaiden sijasta kaikkia suomalaisia.

Tämä oli moraalista edistystä sillä moraali edistyy silloin, kun se mahdollistaa isomman ihmisjoukon yhteiselämän ja vahvistaa keskinäistä välittämistä. Samasta syystä myös nykyinen monikulttuurisuus edustaa moraalista edistystä. Kun vielä 1980-luvulla nuori saattoi saada turpaansa pelkästään sen takia, että oli kihara tukka, on ihmisillä nykyään mahdollisuus olla paljon useammalla tavalla omannäköisiään ja elää elämäänsä omalla tavallaan. Tämä on moraalista edistystä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Jari Lindström kertoo Helsingin Sanomissa, ”että hän joutui edellisenä päivänä väittelyyn rasismista somalialaisen taksinkuljettajan kanssa. Se päättyi tosin hyvin. ’Hän tekee kahta työtä ja maksaa verot, ja sanoin, että hän on tervetullut Suomeen.’”

Itse ehdotankin, että pidetään isänmaanrakkaudesta sen myönteiset piirteet: Halu rakentaa yhteistä kotimaatamme paremmaksi ja keskinäinen välittäminen. Mutta jätetään pois erilaisuuden pelko ja vihamielisyys niitä kohtaan, jotka eivät elä samalla tavalla kuin itse. Ollaan ylpeästi uusisänmaallisia, kuten aiemmin olen esittänyt:

”Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista. Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.”