Tagged: maahanmuutto

Vahva johtaja tuo lohtua kolmesta suunnasta uhatuille ihmisille – Syyt Trumpin valinnan takana

Pitääkö lasten olla huomaavaisia vai hyvätapaisia? Tämä kysymys ennustaa hämmentävän hyvin sitä, ketkä kannattivat Donald Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Kysymys mittaa ihmisen autoritarismia eli kuinka paljon hän arvostaa kuria ja järjestystä, kaipaa voimakasta johtajaa ja on hyökkäävä omaan ryhmäänsä kuulumattomia kohtaan. Jo tammikuun puolessavälissä autoritarismia tutkiva Matthew MacWilliams katsoi tilastoja Yhdysvalloissa vahvistuneesta autoritarismin kaipuusta ja ennusti, että se tulee siivittämään silloin vasta Republikaanipuolueen ehdokkuudesta kilpailleen Trumpin presidentiksi asti.

Ketkä Trumpia sitten äänestivät? CNN:n julkaisemien exit poll -tilastojen pohjalta 1) vanhat 2) valkoihoiset 3) collegen käymättömät 4) miehet 5) maaseudulta olivat vahviten Trumpin takana*. Kaikkia näitä viittä ryhmää yhdistää kaksi seikkaa: Ensinnäkin heillä on konservatiivisemmat arvot kuin vastinparillaan. Ja toiseksi monilla heistä on tunne siitä, että heidän elämäntapansa on katoamassa ja heidän kaltaisiaan ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen. Globalisaatio ja automatisaatio on iskenyt pahiten entisille tehdaspaikkakunnille ja juuri nämä Demokraattiselle puolueelle perinteisesti uskolliset ’Rusty Belt’ -osavaltiot kuten Michican, Pennsylvania ja Wisconsin olivat avainasemassa Trumpin voitossa. Talouskasvun hedelmät ovat jo parin vuosikymmenen ajan tippuneet koulutettujen kaupunkilaisten syliin, kun muiden palkkakehitys on polkenut paikallaan tai laskenut samalla kun oman alan työn saanti on ylipäänsä muuttunut yhä epävarmemmaksi.

Talouden lisäksi samat ihmiset kokevat olevansa hyökkäyksen kohteena kahdella muullakin rintamalla. Ensinnäkin valkoihoisten määrä Yhdysvalloissa kutistuu, kun erityisesti latinoiden määrä kasvaa voimakkaasti. Trumpin suosio olikin kovinta niiden valkoihoisten keskuudessa, jotka asuivat sellaisilla paikkakunnilla, joiden latinoväestön määrä oli kasvanut voimakkaimmin.

Kaiken lisäksi myös kulttuuri on hylännyt nämä ihmiset. Samalla kun kaupungit ja kulttuurieliitti ovat muuttuneet yhä suvaitsevimmiksi etnisiä vähemmistöjä, seksuaalivähemmistöjä ja muunlaista ’erilaisuutta’ kohtaan, kouluttamaton maaseudun väki kokee joutuneensa alakynteen. Tyhjentyvillä paikkakunnilla he katsovat kun työt katoavat ja kokevat, että valtaapitävät ovat kyllä kovasti huolissaan latinoista ja mustista, mutta kukaan ei välitä heistä. ”Hard-working ordinary man”, joka ei mitään muuta halua kuin elättää perheensä kunniakkaasti, ei löydä paikkaansa uudessa taloudessa ja kulttuurissa.

Mikä on johtajan funktio? Mitä tarkoitusta varten ihminen tarvitsee johtajan? Tätä kysymystä kysytään aivan liian harvoin organisaatiotutkimuksessa, mutta se tulisi muistaa kysyä myös poliittisten vaalien yhteydessä. Organisaatioissa johtajan toimintaa tavataan katsoa klassisen leadership-management -jaottelun kautta. Johtajan tehtävä on toisaalta johtaa asioita eli esimerkiksi koordinoida työtehtäviä ja tehdä vaikeita valintoja eri vaihtoehtojen välillä. Toisaalta hänen tehtävänsä on johtaa ihmisiä eli inspiroida, sparrata ja ylipäänsä huomioida alaisensa ihmisinä.

Kun ihmiset valitsivat Trumpin johtajakseen, mihin funktioon he hänet valitsivat? Lienee selvää, että eivät ainakaan asioiden johtamiseen. Jos ihminen etsi ensi sijassa pätevää asioiden hoitajaa, kävi Trumpin vastauksista nopeasti selväksi, että häneltä puuttui kaikki asiantuntemus ottaa kantaa moniin keskeisiin asioihin. Asiajohtajaa etsivää ihmistä voisi myös arveluttaa valita näin tärkeään tehtävään henkilö, jolla ei ole käytännössä lainkaan kokemusta poliittisten asioiden hoitamisesta ja jonka ympäriltä puuttuvat tarvittavat asiantuntijat. Trumpia ei siis valittu ensisijassa hoitamaan asioita, vaan ihmiset etsivät itselleen johtajaa nimenomaan leadership-mielessä.

Trumpin funktio lieneekin ensisijassa psykologinen. Hän oli vastaus ihmisten tiettyihin psykologisiin tarpeisiin eikä ’rationaalinen’ valinta, jolla henkilö pyrki maksimoimaan oman taloudellisen etunsa. Ensinnäkin Trump toimi ukkosenjohdattimena kaikelle sille katkeruudelle ja ahdistukselle, jota katoavan elämäntapansa puolesta taistelevat tunsivat. Hän oli kuin valtava keskisormi, joka vihdoin haukkui ääneen kaikki ne valtaapitävät tahot, jotka olivat pettäneet nämä ihmiset.

Toiseksi, hän antoi monille arvokonservatiiveille kadonneen kunniantuntonsa takaisin. Puhumalla samaa kieltä ja käyttäytymällä samalla antielitistisellä tavalla Trump kertoi kannattajilleen että sinulla ja minulla – meidänkaltaisillamme – on väliä. Meitä ei ole unohdettu.

Kolmanneksi, hän osoitti yhteisen vihollisen. Historiallisista aineistoista on havaittu, että talouskriisit johtavat äärioikeistolaisen liikehdinnän tuntuvaan kasvuun. Ahdistus taloudellisesta turvattomuudesta, oman elämäntavan katoamisesta ja arvottomuudesta on niin musertava, että se on helppo kanavoida vihaksi erilaisuutta ja ’syyllisiä’ kohtaan. Populistit läpi historian Hitleristä Putiniin ovat talousvaikeuden hetkellä kääntäneet huomion yhteiseen viholliseen – Hitlerillä juutalaiset, Putinilla homoseksuaalit – ja Trump on puheillaan raiskaavista meksikolaisitsa ja väkivaltaan yllyttämisellään osoittanut olevansa heidän oppipoikansa. Kun Trumpille kerrottiin, että kaksi hänen kannattajaansa oli hakannut kodittoman meksikolaismiehen henkihieveriin, hän ei tuominnut väkivaltaa, vaan totesi: ”Kannattajani ovat hyvin tunteikkaita. He rakastavat tätä maata ja haluavat tehdä siitä jälleen hienon.” Make America great again!

Trumpin funktio johtajan on siis siinä, että hän sanoo ihmisille että se että sinulla on turvaton ja arvoton olo ei ole sinun oma vikasi. Vika on muissa – erityisesti kieroutuneissa poliitikoissa ja maahanmuuttajissa. Ihmisellä on niin perustava tarve tuntea, että hän on arvokas, että kun hän on liian kauan joutunut painimaan arvottomuuden kokemuksen kanssa, on hän valmis seuraamaan ketä tahansa johtajaa, joka antaa hänelle hänen arvokkuuden tunteensa takaisin.

Nykyään psykologiaa opiskeleva kaverini Hanna kiteytti asian hyvin: Parantumattomaan syöpään sairastunut on valmis kokeilemaan yksisarvishoitoa. Ei sen takia, että järki kertoisi sen olevan toimiva. Vaan sen takia, että hänellä on niin pakottava tarve tuntea toivoa, että hän tarttuu mihin tahansa toivoa antavaan oljenkorteen. Kun ihminen kokee olevansa uhattuna – oikeista syistä tai oikeanlaisen median lietsomana – syntyy psykologinen tarve, jonka täyttämiseen autoritaarinen johtaja sopii kuin nyrkki silmään. Siksi Trump.

Julkaistu alunperin suomalaisten johtajuustutkijoiden ’Johtajuuden kaipuu’-blogissa.

* CNN:n raportoimien exit pollsien mukaan valkoisista miehistä peräti kaksi kolmesta äänesti Trumpia (63% vs 31%) ja valkoisista naisistakin enemmistö (53% vs. 43 %) oli hänen takanaan. Vielä vahvempi oli kuitenkin Trumpin suosio collegen käymättömien valkoisten joukossa. Peräti 67% heistä antoi äänensä Trumpille ja vain 28% Clintonille. Yli 45-vuotiaiden joukossa Trump voitti Clintonin 53% vs. 44%, kun taas alle kolmekymppisten joukossa Clinton voitti yli 15 prosentin marginaalilla. Vaalikarttaa katsomalla selviää myös, että Clinton voitti selvästi kaupungit, kun taas taajamaat olivat Trumpin valtakuntaa.

Tietysti kaikki yritykset redusoida Trumpin kannatus ja voitto yhteen syyhyn eivät tee oikeutta todellisuuden monisyisyydelle. Trumpia äänestivät ainakin seuraavat vähemmän tai enemmän toisiinsa yhdistyvät ryhmät:

  • He jotka äänestävät aina republikaaneja.
  • Rasistit ja maahanmuuttoa vastustavat tahot, jotka vihdoin saivat itselleen äänitorven.
  • Arvokonservatiivit, nykypolitiikkaan pettyneet ja muut tahot, joille tärkeintä oli äänestää Clintonia vastaan.
  • Elämäntapansa uhatuksi kokevat, joihin tässä kirjoituksessa keskityin.

Vaikka kaikki nämä ryhmät eivät suhtaudu vihamielisesti maahanmuuttajiin, on kuitenkin huomattava, että kaikki olivat vähintään valmiita katsomaan sormiensa lävitse Trumpin vihanlietsontapuheita, koska näkivät hänessä muita hyviä puolia. Eli Trumpin puheet eivät muodostaneet heille ylitsepääsemätöntä estettä äänestää häntä.

Lisäksi on keskeistä huomata, että monin paikoin kyse ei ollut siitä, että enemmän ihmisiä olisi äänestänyt Trumpia, vaan siitä että vähemmän ihmisiä äänesti Clintonia. Jotkut gallup-tulokset ovat olleet osoittavinaan, että kyseessä oli kaksi epäsuosituinta ehdokasta vuosikymmeniin ja Clinton ei onnistunut vakuuttamaan monia sellaisia demografisia ryhmiä, jotka olivat vahvasti Obaman takana neljä ja kahdeksan vuotta sitten. Eli yllä kertomani tarina ei tietenkään kerro kaikkea ilmiöstä nimeltä Trump. Mutta uskon sen kertovan jotakin olennaista siitä, miksi Trump sai niin paljon ääniä kuin hän lopulta sai. Ja sama malli on selitysvoimainen myös kun haluamme ymmärtää Brexit-äänestyksen tulosta tai Suomessa tapahtunutta jytkyä. Kaikissa samankaltainen automatisaation ja globalisaation myötä työpaikkansa ja elämäntapansa uhatuksi kokenut ryhmä halusi sekä protestoida valtaapitäviä vastaan että suuntasi vihaansa maahanmuuttajia kohtaan.

Presidentti Niinistön puhe – Paranneltu versio

Presidentti Sauli Niinistön puhe valtiopäivillä nostatti kohun. Tuohtuneet viher-vasemmistolaiset tahot julistivat hänen hyökänneen ihmisoikeuksia vastaan. Näin Niinistö ei tehnyt. Hän sanoi toivovansa tiukempia säädöksiä, jotka ”silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista.” Niinistön puheen tarkoituksena oli ”tunnustaa tosiasiat.” Hän vaati, että EU ”ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.”

Niinistön puhe oli kylmän realistinen ja ongelmana ei lopulta ollut se mitä Niinistö sanoi. Ongelmana oli se mitä hän jätti sanomatta. Niinistö ei tuominnut rasistista väkivaltaa ja polttopullohyökkäyksiä pakolaiskeskuksia vastaan. Hän ei sanonut ääneen, että eurooppalaista arvoperustaa uhkaavat nimenomaan pakolaisuhalla ratsastavat äärioikeistotahot. Hän ei puhunut turvapaikanhakijoista ihmisinä, ainoastaan ongelmana. Hän ei puhunut empatista, ihmisarvosta, auttamisesta tai siitä että Eurooppa ja Suomi ovat aiemmin selvinneet isommistakin ongelmista. Puhe oli kylmän realistinen, mutta ennenkaikkea kylmä.

Presidentillä oli kuulemma flunssa, kun hän kirjoitti puheensa. Annettakoot siis anteeksi. Tässä hengessä kirjoitin hänelle parannetun version puheesta, vastaisuuden varalle:

[Normaalikirjasimella presidentin oma puhe, kursiivilla omat lisäykseni. Poistin alusta ja lopusta maahanmuuttokysymykseen liittymättömiä lauseita.]

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Alkuvuonna olemme käyneet keskenämme mieleenpainuvaa julkista keskustelua. Osa toki tarpeellista varoittelua, kun ihmisiä on rikollisesti sanoin tai teoin loukattu. Mutta sen lisäksi olemme oppineet perusteellisesti haukkumaan toinen toisemme. On haukuttu miehet, on haukuttu naiset, on haukuttu suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat, ja sitten hyväksi lopuksi poliisitkin; olemme perin itsemme haukkuneet.

Miksikö juuri nyt?  Siksi, että meillä on ongelmia. Viimeisin niistä on hallitsematon maahanmuuttoliike. Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että se peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.

Tarvitsemme keskustelua, myös kriittistä sellaista. Myös maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti. Mutta kuten maahanmuuttokriittiseksi itsensä lukeva Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on todennut, maahanmuuttajavihamielinen törkypuhe ja uhkailu tulee yksiselitteisesti tuomita.

Rasismia ja vihapuhetta me emme tarvitse. Väkivallalla ja raiskaamisella uhkailu ei kuulu Suomeen, se ei ole keskustelua. Se on rikollista toimintaa, joka pitäisi kitkeä pois riippumatta siitä onko kohteena maahanmuuttaja, maahanmuuttokriitikko, poliitikko tai toimittaja. Tässä suhteessa olisi todellakin tolkun aika, kuten kirjailija Paretskoi Iisalmen Sanomissa kirjoitti.

Muuttoliikkeen ongelma on syvä. Eurooppa, Suomi, länsimainen ajattelu ja arvomaailma – kaikki nämä ovat tulleet haastetuiksi. Avoimesta ihmisvihasta on tullut arkipäivää erityisesti verkossa.

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Maahanmuuttovirta Eurooppaan, myös Suomen osalta, on paljolti kansainvaellusta, siis muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa. Kaikkien arvioiden mukaan ihmisvirta on tänä vuonna kasvussa. Tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa. Ja haastaa eurooppalaisuuden rakenteet.

Sekavassa tilanteessa tulijoidenkin tilanne saattaa vain paheta. Tiedossa on, että pakolaisia käytetään hyväksi. Olemme juuri kuulleet Euroopassa kadonneista 10 000 alaikäisestä. Pakolaisia riistävät ja rahastavat ihmissalakuljettajat, jotka harjoittavat valtaisaa laitonta liiketoimintaa, usein liikkeellä olevien hengen menettämisen uhallakin. On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan välineinä.  

Kuulemme paljon puheita siitä, miten rajat pitää sulkea, tai ainakin rajoittaa tulijoiden määrää ja etenkin palauttaa takaisin heti kaikki ne, jotka pahaa tekevät. Ja moni on ihan samaa mieltä ja ihmettelee, miksei näin jo ole tehty. Siihen on selitys.

Tulen nyt lähemmäs keskeistä kysymystä. On tehty kansainvälisiä sopimuksia, EU-direktiivejä ja kansallisia lakeja, ja on ajateltu kauniisti ja oikein – että kaikkia hädässä olevia autetaan.

Käytännössä se toteutuu niin, että jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum”, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja. Vailla mitään oikeaa perustettakin saa täyden, vuosiakin kestävän tutkinnan, ja pystyy sen jälkeen välttämään pakkotoimia, elleivät turvapaikan edellytykset täytykään, ja siis jäämään sinne, minne väärin perustein tuli.

Sitten itse dilemmaan, joka liittyy syvästi arvomaailmaamme.

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa. Populistiset maahanmuuttajakriittiset puolueet haastavat perinteisiä puolueita ympäri Eurooppaa. Osa niistä ei edusta sitä rauhan, keskinäisen välittämisen ja ihmisoikeuksien perinnettä, joka Euroopassa on arvokasta.

Useimpia, ellei lähes kaikkia, rajoitustoimia on epäilty kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaiseksi. Siitä seuraa, ettei voida tehdä sitä, mitä välttämättä monien mielestä pitäisi tehdä.

On väläytelty myös kansainvälisten pakolaissopimusten muuttamista. Se tie on hidas ja tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen.

Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.

Ei siis ole hyviä vaihtoehtoja. Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä, sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä.

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Eurooppa hakee edelleen tasapainon ratkaisua. Nyt monet hallitukset tekevät sitä omin päin, ja vain kohdaltaan tai uhitellakseen ja pelotellakseen. Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Siitähän noissa kansallisissa ehdotuksissa on enimmäkseen kyse.

Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville. Ei ole myöskään maahantulijan etu, että hän omaa henkeään uhmaten ja kaikki säästönsä uhraten ylittää Välimeren vain saadakseen vuotta myöhemmin kielteisen turvapaikkapäätöksen ja paluulipun kotiin. Selkeä EU-tason linja pitäisi huolta, että tänne pyrkisi vain niitä, joilla on vakaat perusteet saada turvapaikka.

Konfliktien, kuten Syyrian sodan, päättäminen olisi sekin välttämätön osa ratkaisua. Tämä vaatii laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa mekin toki teemme osamme. Nopean helpotuksen varaan ei kuitenkaan kannata laskea, kuten ei siihenkään, että tämä estäisi muista syistä liikkeellä olevia.

Ratkaisua on siis haettava Euroopan tasolla, jotta pakolaisvirrat saataisiin hallintaan. Samaan aikaan täällä kotimaassa luonamme on se joukko, joka on jo saapunut maahamme turvapaikkaa hakemaan. Osa heistä saa tämän turvapaikan – he ovat paenneet sellaisen sodan ja väkivallan keskeltä, josta vain harvalla suomalaisella on mitään kokemusta. Osa heistä tullaan palauttamaan. Viranomaiset selvittävät heidän tilanteensa ja tekevät sen pohjalta oikeudenmukaisen päätöksen.

Siihen asti he ovat meidän vierainamme ja meidän tehtävämme on kohdella heitä ihmisarvoisesti. Oikeuden ottaminen omiin käsiin ei kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka maahanmuuttajatkin varmasti tekevät rikoksia, ei yhden rikosta voi koskaan kostaa toiselle. Se ei kuulu Eurooppalaiseen oikeusvaltioon. Olenkin huolestuneena lukenut polttopulloiskuista vastaanottokeskuksiin ja muista väkivallanteoista. Ne ovat järkyttäviä viharikoksia, joiden tekijät on saatettava vastuuseen.

Me suomalaiset olemme sisukas kansa. Me selvisimme katovuosista, Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä ja sotakorvauksista. Niihin verrattuna nykyiset kriisimme ovat pieni juttu. Me selviämme kyllä. Me selviämme kyllä, kunhan pidämme yhtä, kuten silloinkin. Tuho on edessämme vain jos jakaudumme keskenään vihamielisiin leireihin.

Kohdelkaamme toisiamme siis ihmisinä. Samoin kaikkia tänne tulevia. Toiset pakolaiset tulevat Irakista, toiset Syyriasta. Toisilla on iPhone, toisilla ei mitään. Toiset ovat korkeasti koulutettuja, toisilla ei ole koulutusta lainkaan. Mutta kaiken tämän takana he ovat ihmisiä. Samanlaisia kuin sinä ja minäkin. Kohdelkaamme heitä siis ihmisinä.

Vaikka osa tulijoista lähtee takaisin, kohtaamalla heidät ihmisinä voimme mekin saada paljon. Närpeksessä paikallinen talous kukoistaa – pitkälti sen ansiosta, että kasvihuoneisiin on löytynyt ahkeraa ja osaavaa työvoimaa Bosniasta ja Vietnamista tulleiden maahanmuuttajien joukosta. Siellä integraatio on onnistunut. Ja se on onnistunut klassisella reseptillä: vieraanvaraisuudella, työnteolla ja yhteistyöllä. Kirkkonummella vuorostaan 80-vuotias leskirouva Linnéa Mynttinen palkkasi irakilaisen turvapaikanhakijan Ali Kamilin avustajakseen ja molemmat nauttivat yhdessäolosta.

Me suomalaiset olemme kansainvälisesti katsoen hyväosainen kansa. Me voimme antaa näille ihmisille paljon. Mutta myös he voivat antaa meille paljon. Valtio kyllä huolehtii, että lakeja noudatetaan. Ihmisten tehtävänä on pitää huolta että ihmisyyttä kunnioitetaan.

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon. Turvallisuutta pitää vahvistaa, maahanmuutto on ongelma, talous ahdistaa; ja mitä muuta vielä voi tulla. Tulette olemaan, syvemmin kuin eduskunta vuosikymmeniin on ollut, perustuslaillisten perimmäisten kysymysten äärellä.  Työnne ei tule olemaan vailla tuskaa.

Onnittelen puhemiehistöä saamanne tuen johdosta sekä toivotan teille kaikille parhainta menestystä ja viisautta vaativassa työssänne.

Julistan vuoden 2016 valtiopäivät avatuiksi.

En usko että lisäyksissäni puheeseen on mitään sellaista, jota Niinistö ei allekirjoittaisi. Mutta jättämällä olennaisia asioita sanomatta hänen puheensa jäi yksipuoliseksi. Näiden lisäysten kautta Niinistö olisi paremmin onnistunut osoittamaan ymmärtävänsä eri kansanryhmien näkemyksiä ja tätä kautta olisi luonut yhteistä pohjaa keskustelulle. Tämä olisi ollut enemmän valtiomiehen ja arvojohtajan puhe. Tosiasiat tunnustava, mutta lähimmäisenrakkautta korostava. Eli tolkun puhetta.

Terrorismi, maahanmuutto ja rasismi – Euroopan kolmas integraatiohaaste

Pariisin terrori-iskut olivat shokeeraava hyökkäys koko Eurooppaa vastaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel puki niiden jälkeen sanoiksi yhtenäisen Euroopan viestin: ”Me, saksalaiset ystävänne, itkemme kanssanne. Osallistumme kanssanne taisteluun.”

Tämä itsestäänselvä yhteisrintamaan asettuminen on merkittävää, koska Saksa ja Ranska olivat vuosisatoja toistensa kansalaisten pahimpia tappajia. Keskinäisten sotien ketjua ei katkaissut agressio, vaan integraatio: Euroopan unioni ja sitä edeltänyt ECSC luotiin alunperin ensisijaisesti varmistamaan rauha Saksan, Ranskan ja muiden Euroopan valtioiden välille. EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, koska viimeiset 60 vuotta se on onnistunut takaamaan rauhan, demokratian ja ihmisoikeudet jäsenmailleen.

Euroopan unionin olemassaolon ajan suurin uhka Euroopan yhtenäisyydelle onkin tullut valtioiden sisältä. Tappavaa terrorismia ovat poliittisten ääriliikkeiden lisäksi harjoittaneet erityisesti separatistit. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin itsenäisyyttä ajanut IRA tappoi 1980-luvulla kymmeniä ihmisiä pommi-iskuillaan ja baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA on terrori-iskuillaan tappanut yli 800 ihmistä Espanjassa. Tätä nykyä molemmat järjestöt ovat lopettaneet väkivaltaisuudet ja harva baski tai Pohjois-Irlannin katolilainen hyväksyisi terroritekoja. He ovat saaneet äänensä kuuluviin poliittisia kanavia pitkin eivätkä koe enää samaa syrjintää kuin muutama vuosikymmen takaperin. Jälleen integraatio teki tehtävänsä.

Nyt Eurooppa on kohdannut uuden terrorismin aallon, jossa tekijöinä toimivat ääri-islamilaiset radikaalit. Daesh (joka haluisi tulla kutsutuksi Isikseksi) kohdisti iskunsa niille alueille Pariisissa, joissa integraatio on onnistunut kaikkein parhaiten: jalkapallokentälle ja kymmenennen kaupunginosan ravintola-alueelle, jossa kaikenväriset ja -taustaiset nuoret pitävät yhdessä hauskaa. Daeshin kyynisenä tavoitteena on estää integraatio, koska mitä syrjitympiä muslimit ovat Euroopassa, sitä helpompi heitä on rekrytoida Daeshin taistoon.

Euroopan toiseksi tappavimmassa terrori-iskussa 2010-luvulla kohteena olivat myös integraation kannattajat: Norjassa vuonna 2011 Breivik tappoi 8 ihmistä pommi-iskussa ja 69 työväenpuolueen nuorta ampumalla. Breivikillä ja Daeshilla on sama tavoite: integraation estäminen ja Euroopan suistaminen kristittyjen ja muslimien väliseen sisällissotaan.

Suomessa ei ole mitään laajamittaisia terroritekoja vielä nähty, mutta molemmat ääriryhmät ovat vahvistuneet: Suomesta on lähtenyt yli 60 nuorta Isis-alueelle ja parikymmentä on sieltä myös palannut. Äärikantasuomalaiset ovat vuorostaan suoltaneet tappouhkauksia eri tahoille ja syyllistyneet ainakin puukotuksiin, polttopulloiskuihin ja aseella uhkailuun.

Miten meidän tulisi vastata näiden kahden ääriryhmän terrorismiin?

Pahin virhe olisi vastata vihaan vihalla. Jos ääriryhmän väkivallan vuoksi syyllistämme ja syrjimme viattomia kanssaihmisiä, ajaudumme vain syvemmälle koston kierteeseen. Me emme halua ääri-islamistien ja äärikantasuomalaisten välistä taistelua omalla maaperällämme. Nämä ääriryhmät tarvitsevat toisiaan. Mitä törkeämpään väkivaltaan toinen osapuoli syyllistyy, sitä oikeutetummalta oma väkivalta tuntuu. Ja tästä ääriryhmien välisestä väkivallasta kärsii koko se maltillinen enemmistö, jota valtaosa Euroopan kristityistä, ateisteista, muslimeista sun muista ihmisistä edustaa.

Ei myöskään ole olemassa mitään sellaista vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi kaikki muslimit karkotettaisiin Euroopasta. Pariisin iskun kaikki tunnetut tekijät olivat EU-kansalaisia ja monet olivat syntyneet Euroopassa. He eivät ole muualta tulleita taistelijoita, vaan integraation epäonnistumisen tuotteita: syrjäytyneitä nuoria, joiden viha kumpusi siitä, että heitä kohdellaan alempiarvoisina eikä tulevaisuus luvannut heille mitään hyvää. Tämä on se kierre, joka pitää katkaista.

Eurooppa on koti yli 20 miljoonalle muslimille. Joka kahdeksastoista Eurooppalainen on muslimi ja iso osa heistä on syntynyt täällä. Siksi heitä ei voi lähettää ”takaisin kotiin” tai suorittaa muunlaista etnistä puhdistusta, josta jotkut äärioikeistotahot haaveilevat. Muslimit ovat osa Eurooppaa. Samalla tavalla kuin kristityt tai ateistit ovat osa Eurooppaa. Siksi meidän on ratkaistava tilanne täällä Euroopassa. Isolla osalla ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista menee hyvin, mutta liian moni on syrjäytynyt kaupunginosiin, joissa he elävät eristyksissä valtaväestöstä ja joissa työttömyys ja näköalattomuus rehottavat.

Tämä on Euroopan kolmas integraatiohaaste.

Miten rakennamme Euroopasta paikan, jossa rauhaa rakastava ja työtä pelkäämätön ihminen voi elää hyvää elämää riippumatta hänen uskonnostaan, ihonväristään, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muista merkityksettömistä sivuseikoista?

Tarvitsemme päättäväisiä toimia terroristeja ja riidanhaastajia vastaan – sekä ääri-islamisteja että äärikantasuomalaisia. Väkivalta, uhkailu ja vihanlietsonta on kitkettävä pois tehokkaasti. Me emme tarvitse yhtään ainoata viatonta uhria: emme kristittyä, emme muslimia emmekä ketään, joka joutuu kuolemaan vain sen takia, että sattuu käymään tietyssä konsertissa, sattuu olemaan tietyn uskonnon edustaja tai sattuu olemaan ihonväriltään tietynlainen. Se mikä Euroopassa on arvokasta – se mikä Suomessa on arvokasta – on, että olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, jossa kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia pyritään kunnioittamaan ja jossa jokaiselle pyritään takaamaan tasa-arvoinen mahdollisuus elää elämäänsä haluamallamme tavalla.

Tämä on taistelu Eurooppalaisten arvojen puolesta: vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Toisella puolella ovat ääri-islamistit ja äärioikeistolaiset, joiden keskinäinen väkivalta pyrkii syöksemään Euroopan sisällissotaan. Toisella puolella olemme me tavalliset rauhaa rakastavat ihmiset. Ja me olemme enemmistö sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien joukossa. Siksi meidän on nyt pidettävä ääntä ihmisarvon, myötätunnon ja rauhaisan yhteiselon puolesta.

Tämä on Euroopan kohtalonkysymys. On aika integroitua rauhan puolesta. Se on ainoa tapa pitää huolta, että Eurooppa on ihmisarvoinen yhteiskunta myös 20 vuoden päästä.

Umpiosuomalaisten kutistuva kupla ja Suomen monikulttuurisempi tulevaisuus

Arvot nousivat tuoreissa Eduskuntavaaleissa talouden ohella yhdeksi pääteemaksi. Erityisesti Perussuomalaisten ja Vihreiden välille rakennettiin vastakkainasettelua, jossa toiset edustivat maaseutua ja perinteisiä arvoja kun taas toiset kaupunkeja ja kansainvälisyyttä. Vaalien jälkeen sitten ihmeteltiin tulosta puolin ja toisin. Huomattiin että monet meistä elävät kuplassa, jossa kaikki ympärillä olevat ajattelevat samalla tavalla kuin me itse. Ja siksi yllätymme, kun osa ihmisistä ajatteleekin asioista eri tavalla.

On tärkeää tulla tietoiseksi omasta kuplastaan. Mutta tehdäänpä muutama asia selväksi:

1. Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa vähenee, ei lisäänny.

On totta, että neljä vuotta sitten Perussuomalaiset onnistuivat tarjoamaan kanavan unohdetulle kansanosalle ja niinpä vaaleissa syntyi jytky. Muut puolueet eivät onnistuneet puhuttelemaan esimerkiksi EUhun ja maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia perusmiehiä ja -naisia. Nykypuolueisiin tyytymättömiä oli erityisesti talouden rakennemuutoksesta kärsivillä paikkakunnilla, joissa työpaikat ovat kiven alla. Tämän tyhjiön nousi täyttämään Timo Soinin johtama puolue. Kuten jo silloin totesin, tämä oli demokratian kannalta hyvä asia, koska on tärkeää että mahdollisimman monelle kansalaiselle löytyy puolue, joka edustaa heitä.

Mutta nyt kun Perussuomalaiset menettivät kannatuksestaan 36 021 ääntä, niin on yllättävää kuinka heitä tunnutaan edelleen kohdeltavan vaalivoittajina ja kansan äänenä. On totta, että moni ennusti heidän kannatuksensa romahtava, joten jonkinlainen torjuntavoitto saavutettiin.

Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa laskee tasaisesti. Otetaanpa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki. Kun Perussuomalaiset kiivaasti sitä vastustavat, eivät he suinkaan edusta Suomen kansaa. He itse asiassa edustavat jatkuvasti pienenevän vähemmistön kantaa. Kun vielä 1970-luvun alussa homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, 1980-luvun alussa sairaus ja 2000-luvun alkaessa tasa-arvoinen avioliitto enemmistölle mahdoton ajatus, on nykyään yli kaksi kolmasosaa kansasta lain takana. Ja kannatus on suurinta nuorison keskuudessa eli kannatus tulee tulevaisuudessa entisestään nousemaan. Alle joka viides suomalainen (17,7 %) antoi vaaleissa tukensa Perussuomalaisten edustamille arvoille. Tämä määrä tulee tulevaisuudessa vähenemään, kun kaikkein konservatiivisin väestö vähenee luonnollisen poistuman kautta.

”Myönnän ihan avoimesti, että 50 vuoden päästä suomalaiset eivät ehkä ymmärrä, miten puolet eduskunnasta on voinut vastustaa tätä. Kuten me emme ymmärrä, miten sata vuotta sitten naisilla ei ollut äänioikeutta.”
– Tasa-arvoista avioliittolakia vastaan äänestänyt Ben Zyskowicz, joka uskoo jäävänsä äänestyksessä historian väärälle puolelle

2. Kaikkia tulee pyrkiä ymmärtämään, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä

Itse olen sitä mieltä, että jokainen Eduskunta tarvitsee yhden Teuvo Hakkaraisen. On mainiota, että pönöttävien pukumiesten ja jakkupukunaisten keskellä toilailee kansan mies, joka ottaa reilummalla kädellä silloin kun siltä tuntuu ja sanoo suoraan sen mitä ajattelee. En siis voi muuta kuin pitää kansanedustaja Hakkaraisesta. Ja vaalikampanjan aikana Hakkaraisen auton matkamittariin kertyi 20 000 kilometriä. Eli ei hän ihan sattumalta tullut uudelleenvalituksi, vaan teki ihan oikeasti töitä sen eteen.

Kaikki me elämme omassa kulttuurisessa kuplassamme, jossa pukeudutaan ja ajatellaan tietyllä tavalla. Niin Punavuoressa kuin Pielavedelläkin. Siksi ketään ei tule halveksua tai ylenkatsoa vain sen takia, että hän ei käyttäydy samalla tavalla kuin Punavuoren punavihreät punaviinin juojat. Ei ole olemassa väärää pukeutumistyyliä, väärää musiikkimakua tai vääriä lomakohteita. Jokainen ansaitsee tulla ymmärretyksi ja kohdatuksi sinä ihmisenä kuin hän on.

Mutta kaikkia Teuvo Hakkaraisen mielipiteitä en hyväksy. Ehdottoman törkeätä on hänen tapansa puhua maahanmuuttajista ’beduiineina’, ’poppaukkoina’ ja muilla tietoisen loukkaavilla nimityksillä. Maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti ja siitä tulee voida keskustella, mutta kansanedustajan pitäisi pystyä tekemään se asiallisesti.

Maahanmuuttoon liittyy ongelmia. Ranskassa ja muissa Euroopan maissa tapahtunut ghettoutuminen ei ole kenenkään etu, ei maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä eikä kantaväestön. Ja Suomessakin Afrikasta ja Lähi-Idästä muuttaneiden kymmenen kertaa kantaväestöä suurempi raiskausrikostaso kertoo, että meilläkään maahanmuuttajien integraatio ei ole kaikilta osin onnistunutta. Kun tilastot kertovat tällaisia tosiseikkoja, voidaan niihin – Ulla Apelsinin sanoin – suhtautua kolmella tavalla:

1. Leikitään, ettei oikeasti näin ole

2. Aletaan syrjiä kaikkia ulkomaalaisia

3. Mietitään, mitä voitaisiin tehdä

Ykköstapa on pään pistämistä pensaaseen. Tosiasiat pitää tunnustaa ja kipeistäkin asioista on voitava puhua. Kakkostapa tuottaa viattomia uhreja. Suomessa asuu noin 30 000 afrikkalaistaustaista ihmistä, joista 99,9 % ei ole koskaan syyllistynyt raiskaukseen.

Siksi kolmostapa on se ainoa oikea tapa edetä. Sitä edusti esimerkiksi Ujuni Ahmed, joka Helsingin Sanomissa pohti mitä Somaliyhteisö voisi asialle tehdä. Ongelmista tulee voida puhua, jotta voimme tulevaisuudessa paremmin rakentaa maahanmuuton malleja, joissa integraatio onnistuu paremmin.

Mutta Hakkaraisen kaltaiset hahmot enemmänkin haittaavat kuin hyödyttävät tätä keskustelua. Monet tahot, jotka haluaisivat esittää asiallista ja perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia valitsevat olla hiljaa, koska eivät halua löytää itseään samasta leiristä kiihkomielisten maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Rasistit erityisesti ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua. Syrjäytyminen tuottaa rikollisuutta. Ja rasistiset asenteet vaikeuttavat maahanmuuttajien työnsaantia ja integroitumista osaksi yhteiskuntaa. Siksi jokainen rasisti teoillaan ja asenteillaan pahentaa tilannetta.

3. Monikulttuuriset arvot edustavat moraalin kehitystä, umpiosuomalaiset arvot taas väistyvää moraalia

Kansanedustaja Olli Immosen mukaan olemme siirtyneet ”vasemmistohegemoniaan”, joka tähtää ”länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen”, jotta tilalle voitaisiin perustaa vasemmistolainen yhteiskuntajärjestelmä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tätä päämäärää palvelemaan synnytettiin ”niin kutsuttu punavihreys”, johon kuuluu muun muassa ”feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen.”

Tämä ”monikulttuurisuuspropaganda” on onnistunut valtaamaan yliopistot, tiedotusvälineet ja oikeuslaitokset. Esimerkkinä Immonen nostaa Yleisradion laissa säädetyn velvoitteen ”edistää monikulttuurisuutta.” Ja viime aikoina vasemmistohegemonia on Immosen mukaan vallannut myös konservatiivisina oikeistolaispuolueina aiemmin tunnetut Kokoomuksen ja Keskustan.

Immoselta on jäänyt huomaamatta, että kyse ei ole salaliitosta vaan kulttuurien luonnollisesta kehityksestä. On varmasti totta, että tietyt toimittajat ja tietyt kulttuurivaikuttajat edustavat tiettyjä arvoja. Mutta näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Eri ihmiset edustavat eri arvoja ja pyrkivät edistämään niitä yhteiskunnassa. Ja omassa ajassame monikulttuurisuus on yksi sellainen arvo, jonka allekirjoittaa yhä useampi suomalainen. Jos tosiaan sekä vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmisto että oikeistolaiset Kokoomus ja Keskusta – Vihreistä ja RKP:stä puhumattakaan – edustavat tätä monikulttuurisuushegemoniaa, niin siinä tapauksessa sen puolesta äänesti tuoreissa vaaleissa 76,3 % Suomen kansasta. Aikamoinen salaliitto.

Lopulta monikulttuurisuus on samanlainen ilmiö kuin isänmaallisuus 1800-luvulla. Ajatus yhdestä ”Suomen kansasta” ja puolustamisen arvoisesta ”isänmaasta” ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on kansallisuusaatteen tulos. Tätä propagandaa ajoivat Suomessa esimerkiksi Runeberg, Snellman, Lönnrot ja muut kansakuntamme isähahmot. Kun siis Runeberg saarnaa ylioppilaille vuonna 1876, että ”isänmaanrakkaus on se tunne, jonka tulee kannattaa ja jalostuttaa jokaista ihmisen pyrintöä” ei hän julista ikuista totuutta, vaan varsin uutta tapaa ajatella.

Kansakuntamme isähahmojen pyrkimyksensä oli laajentaa ihmisten solidaarisuutta. Kun aiemmin oltiin nurkkakuntaisesti kiinnostuneita vain oman pitäjän asioista, loivat nämä visionäärit ajatuksen yhdestä Suomen kansasta. He siis onnistuneesti laajensivat myötätunnon kehäämme koskemaan lähipitäjän asukkaiden sijasta kaikkia suomalaisia.

Tämä oli moraalista edistystä sillä moraali edistyy silloin, kun se mahdollistaa isomman ihmisjoukon yhteiselämän ja vahvistaa keskinäistä välittämistä. Samasta syystä myös nykyinen monikulttuurisuus edustaa moraalista edistystä. Kun vielä 1980-luvulla nuori saattoi saada turpaansa pelkästään sen takia, että oli kihara tukka, on ihmisillä nykyään mahdollisuus olla paljon useammalla tavalla omannäköisiään ja elää elämäänsä omalla tavallaan. Tämä on moraalista edistystä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Jari Lindström kertoo Helsingin Sanomissa, ”että hän joutui edellisenä päivänä väittelyyn rasismista somalialaisen taksinkuljettajan kanssa. Se päättyi tosin hyvin. ’Hän tekee kahta työtä ja maksaa verot, ja sanoin, että hän on tervetullut Suomeen.’”

Itse ehdotankin, että pidetään isänmaanrakkaudesta sen myönteiset piirteet: Halu rakentaa yhteistä kotimaatamme paremmaksi ja keskinäinen välittäminen. Mutta jätetään pois erilaisuuden pelko ja vihamielisyys niitä kohtaan, jotka eivät elä samalla tavalla kuin itse. Ollaan ylpeästi uusisänmaallisia, kuten aiemmin olen esittänyt:

”Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista. Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.”

Inhimillinen maahanmuuttopolitiikka ja usko oikeuspositivismiin

Suomen pakolaispolitiikka on ollut viime aikoina paljon kritiikin kohteena. Media on adoptoinut tiettyjä karkotettavaksi esitettyjä ihmisiä ja tuonut esiin heidän karkoituspäätöksensä epäinhimillisyyden. Myös evankelisluterilainen kirkko on herännyt ja asettunut vastustamaan ihmisyyttä loukkaavia päätöksiä suojellen karkotusuhan alla eläviä yksilöitä. Samaan aikaan virkamiehet jatkavat moraalisen vastuunsa pakoilua piiloutumalla oikeuspositivismin taakse.

Ulkomaalaispolitiikan ongelmana on suvaitsemattomien asenteiden* lisäksi illuusio oikeuspositivismista. Virkamiehet haluavat elää uskossa, jossa säännöt ja asetukset ovat kaikkivoipaisia ja pystyvät kattamaan kaikki yksilölliset ja erilaiset tapaukset. Päätöksenteko on helppoa: joko maahanmuuttaja A) täyttää tarkasti rajatut ehdot ja pääsee maahan tai B) ei täytä tarkasti määriteltyjä kriteereitä, jolloin hänet karkoitetaan maasta. Virkamiehen tehtävä ei ole muuta kuin relevanttien faktojen selvittäminen, jonka jälkeen säännöt luovat päätöksen automaattisesti. Virkamiehen ei tarvitse ajatella mitään moraalista vastuuta, koska hänen tehtävänsä on vain kylmien ja puolueettomien faktojen keruu.

Valitettavasti todellinen maailma ei ole näin yksioikoinen. Ensinnäkin säännöt eivät ole täydellisiä. Ne sisältävät reikiä ja isoja tulkinnanvaraisuuksia puoleen ja toiseen. Joka kerta kun sääntöä käytetään, tekee virkamies myös oman valintansa siitä, miten hän sääntöä soveltaa. Tämä on siis ensimmäinen kohta, jossa virkamiehen omat arvot astuvat peliin. Toiseksi yksittäiset tapaukset ovat monimutkaisia ja sisältävät ristiriitaisia elementtejä. Tästä johtuen suurin osa tapauksista ei ole siististi ja yksinkertaisesti niputettavissa tiettyyn koriin. Virkamies tekee siis myös valinnan sen suhteen, miten hän yksittäistä tapausta tulkitsee.

Merkittävintä kuitenkin on, että säännöt epätäydellisyydessään eivät ikinä kykene ottamaan kaikkia inhimillisyyteen liittyviä seikkoja huomioon. Yksinäisen mummon erottaminen kaikista Suomessa asuvista sukulaisistaan ja karkottaminen yksinäisyyteen kotimaahansa on epäinhimillistä mutta valitettavasti mikään pykälä ei tällaista tapausta tunne. Sääntöjen mukaan päätös on siis oikeudenmukainen, vaikka se kaikista inhimillisistä näkökulmista on julma ja sydämetön.

Antautuminen sääntöjen sokeaan noudattamiseen tekee ihmisestä koneen. Koneella ei ole omatuntoa, vastuuta eikä sydäntä. Sääntöjen taakse piiloutuminen ja tätä kautta oman vastuun häivyttäminen on helppo selviytymisstrategia silloin, kun joutuu tekemään oman moraalinsa vastaisia asioita. Näin toimi saksalaisten hiljainen enemmistö Toisen maailmansodan aikaan. Kylmät, selvärajaiset säännöt ja inhimillinen, kompleksinen todellisuus ovat lähtökohtaisesti ristiriitaisia. Tämän vuoksi sääntöjen soveltamiseen tarvitaan aina joku inhimillinen henkilö, joka pitää huolta siitä, että säännöt eivät kovuudessaan tule tappaneeksi jotain oikeasti arvokasta.

Ulkomaalaisvirasto vaatisi mielestäni täydellisen asennemuutoksen. Vastuun häivyttämisen sijasta pitäisi korostaa virkamiesten moraalista vastuuta. Pitäisi tuoda esiin se seikka, että jokainen turvapaikkapäätös on moraalinen valinta, joka vaikuttaa oikeiden ihmisten elämään. Sääntöjen soveltamisessa pitäisi antaa tilaa ns. inhimilliselle tekijälle. Virkamiehillä tulisi olla päätöksiä tehdessä oikeus huomioida myös sellaiset inhimilliset tekijät, joita lain pykälä ei tunne. Vain moraalisesti vastuullinen inhimillinen toimija on kykenevä tekemään päätöksiä, jotka olennaisesti vaikuttavat ihmisten elämään. Tähän eivät lait ja asetukset kykene. Siihen kykenee vain ihminen.

  1. Suvaitsemattomista asenteista ja Kari ”turvapaikkashoppaajat” Häkämiehestä voisi luonnollisesti kirjoittaa oman pitkän kirjoituksensa. Myös Harry ”Minä ja mun kaverit” Bogomoloff on viimeaikaisissa lausunnoissaan osoittanut valtiomiesmäisen ymmärryksensä ulkomaalaisasiaa kohtaan. Nämä ovat kuitenkin kohteita, joista ei ole mitään älyllistä sanottavaa ja pelkkä tyhmäksi haukkuminen on tylsää. Toivottavasti Astrid Thors onnistuu tuomaan jotain inhimillisyyttä virastoon Kari Rajamäen sydämettömän kauden jälkeen.