Tagged: vihreät

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Umpiosuomalaisten kutistuva kupla ja Suomen monikulttuurisempi tulevaisuus

Arvot nousivat tuoreissa Eduskuntavaaleissa talouden ohella yhdeksi pääteemaksi. Erityisesti Perussuomalaisten ja Vihreiden välille rakennettiin vastakkainasettelua, jossa toiset edustivat maaseutua ja perinteisiä arvoja kun taas toiset kaupunkeja ja kansainvälisyyttä. Vaalien jälkeen sitten ihmeteltiin tulosta puolin ja toisin. Huomattiin että monet meistä elävät kuplassa, jossa kaikki ympärillä olevat ajattelevat samalla tavalla kuin me itse. Ja siksi yllätymme, kun osa ihmisistä ajatteleekin asioista eri tavalla.

On tärkeää tulla tietoiseksi omasta kuplastaan. Mutta tehdäänpä muutama asia selväksi:

1. Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa vähenee, ei lisäänny.

On totta, että neljä vuotta sitten Perussuomalaiset onnistuivat tarjoamaan kanavan unohdetulle kansanosalle ja niinpä vaaleissa syntyi jytky. Muut puolueet eivät onnistuneet puhuttelemaan esimerkiksi EUhun ja maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia perusmiehiä ja -naisia. Nykypuolueisiin tyytymättömiä oli erityisesti talouden rakennemuutoksesta kärsivillä paikkakunnilla, joissa työpaikat ovat kiven alla. Tämän tyhjiön nousi täyttämään Timo Soinin johtama puolue. Kuten jo silloin totesin, tämä oli demokratian kannalta hyvä asia, koska on tärkeää että mahdollisimman monelle kansalaiselle löytyy puolue, joka edustaa heitä.

Mutta nyt kun Perussuomalaiset menettivät kannatuksestaan 36 021 ääntä, niin on yllättävää kuinka heitä tunnutaan edelleen kohdeltavan vaalivoittajina ja kansan äänenä. On totta, että moni ennusti heidän kannatuksensa romahtava, joten jonkinlainen torjuntavoitto saavutettiin.

Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa laskee tasaisesti. Otetaanpa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki. Kun Perussuomalaiset kiivaasti sitä vastustavat, eivät he suinkaan edusta Suomen kansaa. He itse asiassa edustavat jatkuvasti pienenevän vähemmistön kantaa. Kun vielä 1970-luvun alussa homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, 1980-luvun alussa sairaus ja 2000-luvun alkaessa tasa-arvoinen avioliitto enemmistölle mahdoton ajatus, on nykyään yli kaksi kolmasosaa kansasta lain takana. Ja kannatus on suurinta nuorison keskuudessa eli kannatus tulee tulevaisuudessa entisestään nousemaan. Alle joka viides suomalainen (17,7 %) antoi vaaleissa tukensa Perussuomalaisten edustamille arvoille. Tämä määrä tulee tulevaisuudessa vähenemään, kun kaikkein konservatiivisin väestö vähenee luonnollisen poistuman kautta.

”Myönnän ihan avoimesti, että 50 vuoden päästä suomalaiset eivät ehkä ymmärrä, miten puolet eduskunnasta on voinut vastustaa tätä. Kuten me emme ymmärrä, miten sata vuotta sitten naisilla ei ollut äänioikeutta.”
– Tasa-arvoista avioliittolakia vastaan äänestänyt Ben Zyskowicz, joka uskoo jäävänsä äänestyksessä historian väärälle puolelle

2. Kaikkia tulee pyrkiä ymmärtämään, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä

Itse olen sitä mieltä, että jokainen Eduskunta tarvitsee yhden Teuvo Hakkaraisen. On mainiota, että pönöttävien pukumiesten ja jakkupukunaisten keskellä toilailee kansan mies, joka ottaa reilummalla kädellä silloin kun siltä tuntuu ja sanoo suoraan sen mitä ajattelee. En siis voi muuta kuin pitää kansanedustaja Hakkaraisesta. Ja vaalikampanjan aikana Hakkaraisen auton matkamittariin kertyi 20 000 kilometriä. Eli ei hän ihan sattumalta tullut uudelleenvalituksi, vaan teki ihan oikeasti töitä sen eteen.

Kaikki me elämme omassa kulttuurisessa kuplassamme, jossa pukeudutaan ja ajatellaan tietyllä tavalla. Niin Punavuoressa kuin Pielavedelläkin. Siksi ketään ei tule halveksua tai ylenkatsoa vain sen takia, että hän ei käyttäydy samalla tavalla kuin Punavuoren punavihreät punaviinin juojat. Ei ole olemassa väärää pukeutumistyyliä, väärää musiikkimakua tai vääriä lomakohteita. Jokainen ansaitsee tulla ymmärretyksi ja kohdatuksi sinä ihmisenä kuin hän on.

Mutta kaikkia Teuvo Hakkaraisen mielipiteitä en hyväksy. Ehdottoman törkeätä on hänen tapansa puhua maahanmuuttajista ’beduiineina’, ’poppaukkoina’ ja muilla tietoisen loukkaavilla nimityksillä. Maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti ja siitä tulee voida keskustella, mutta kansanedustajan pitäisi pystyä tekemään se asiallisesti.

Maahanmuuttoon liittyy ongelmia. Ranskassa ja muissa Euroopan maissa tapahtunut ghettoutuminen ei ole kenenkään etu, ei maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä eikä kantaväestön. Ja Suomessakin Afrikasta ja Lähi-Idästä muuttaneiden kymmenen kertaa kantaväestöä suurempi raiskausrikostaso kertoo, että meilläkään maahanmuuttajien integraatio ei ole kaikilta osin onnistunutta. Kun tilastot kertovat tällaisia tosiseikkoja, voidaan niihin – Ulla Apelsinin sanoin – suhtautua kolmella tavalla:

1. Leikitään, ettei oikeasti näin ole

2. Aletaan syrjiä kaikkia ulkomaalaisia

3. Mietitään, mitä voitaisiin tehdä

Ykköstapa on pään pistämistä pensaaseen. Tosiasiat pitää tunnustaa ja kipeistäkin asioista on voitava puhua. Kakkostapa tuottaa viattomia uhreja. Suomessa asuu noin 30 000 afrikkalaistaustaista ihmistä, joista 99,9 % ei ole koskaan syyllistynyt raiskaukseen.

Siksi kolmostapa on se ainoa oikea tapa edetä. Sitä edusti esimerkiksi Ujuni Ahmed, joka Helsingin Sanomissa pohti mitä Somaliyhteisö voisi asialle tehdä. Ongelmista tulee voida puhua, jotta voimme tulevaisuudessa paremmin rakentaa maahanmuuton malleja, joissa integraatio onnistuu paremmin.

Mutta Hakkaraisen kaltaiset hahmot enemmänkin haittaavat kuin hyödyttävät tätä keskustelua. Monet tahot, jotka haluaisivat esittää asiallista ja perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia valitsevat olla hiljaa, koska eivät halua löytää itseään samasta leiristä kiihkomielisten maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Rasistit erityisesti ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua. Syrjäytyminen tuottaa rikollisuutta. Ja rasistiset asenteet vaikeuttavat maahanmuuttajien työnsaantia ja integroitumista osaksi yhteiskuntaa. Siksi jokainen rasisti teoillaan ja asenteillaan pahentaa tilannetta.

3. Monikulttuuriset arvot edustavat moraalin kehitystä, umpiosuomalaiset arvot taas väistyvää moraalia

Kansanedustaja Olli Immosen mukaan olemme siirtyneet ”vasemmistohegemoniaan”, joka tähtää ”länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen”, jotta tilalle voitaisiin perustaa vasemmistolainen yhteiskuntajärjestelmä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tätä päämäärää palvelemaan synnytettiin ”niin kutsuttu punavihreys”, johon kuuluu muun muassa ”feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen.”

Tämä ”monikulttuurisuuspropaganda” on onnistunut valtaamaan yliopistot, tiedotusvälineet ja oikeuslaitokset. Esimerkkinä Immonen nostaa Yleisradion laissa säädetyn velvoitteen ”edistää monikulttuurisuutta.” Ja viime aikoina vasemmistohegemonia on Immosen mukaan vallannut myös konservatiivisina oikeistolaispuolueina aiemmin tunnetut Kokoomuksen ja Keskustan.

Immoselta on jäänyt huomaamatta, että kyse ei ole salaliitosta vaan kulttuurien luonnollisesta kehityksestä. On varmasti totta, että tietyt toimittajat ja tietyt kulttuurivaikuttajat edustavat tiettyjä arvoja. Mutta näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Eri ihmiset edustavat eri arvoja ja pyrkivät edistämään niitä yhteiskunnassa. Ja omassa ajassame monikulttuurisuus on yksi sellainen arvo, jonka allekirjoittaa yhä useampi suomalainen. Jos tosiaan sekä vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmisto että oikeistolaiset Kokoomus ja Keskusta – Vihreistä ja RKP:stä puhumattakaan – edustavat tätä monikulttuurisuushegemoniaa, niin siinä tapauksessa sen puolesta äänesti tuoreissa vaaleissa 76,3 % Suomen kansasta. Aikamoinen salaliitto.

Lopulta monikulttuurisuus on samanlainen ilmiö kuin isänmaallisuus 1800-luvulla. Ajatus yhdestä ”Suomen kansasta” ja puolustamisen arvoisesta ”isänmaasta” ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on kansallisuusaatteen tulos. Tätä propagandaa ajoivat Suomessa esimerkiksi Runeberg, Snellman, Lönnrot ja muut kansakuntamme isähahmot. Kun siis Runeberg saarnaa ylioppilaille vuonna 1876, että ”isänmaanrakkaus on se tunne, jonka tulee kannattaa ja jalostuttaa jokaista ihmisen pyrintöä” ei hän julista ikuista totuutta, vaan varsin uutta tapaa ajatella.

Kansakuntamme isähahmojen pyrkimyksensä oli laajentaa ihmisten solidaarisuutta. Kun aiemmin oltiin nurkkakuntaisesti kiinnostuneita vain oman pitäjän asioista, loivat nämä visionäärit ajatuksen yhdestä Suomen kansasta. He siis onnistuneesti laajensivat myötätunnon kehäämme koskemaan lähipitäjän asukkaiden sijasta kaikkia suomalaisia.

Tämä oli moraalista edistystä sillä moraali edistyy silloin, kun se mahdollistaa isomman ihmisjoukon yhteiselämän ja vahvistaa keskinäistä välittämistä. Samasta syystä myös nykyinen monikulttuurisuus edustaa moraalista edistystä. Kun vielä 1980-luvulla nuori saattoi saada turpaansa pelkästään sen takia, että oli kihara tukka, on ihmisillä nykyään mahdollisuus olla paljon useammalla tavalla omannäköisiään ja elää elämäänsä omalla tavallaan. Tämä on moraalista edistystä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Jari Lindström kertoo Helsingin Sanomissa, ”että hän joutui edellisenä päivänä väittelyyn rasismista somalialaisen taksinkuljettajan kanssa. Se päättyi tosin hyvin. ’Hän tekee kahta työtä ja maksaa verot, ja sanoin, että hän on tervetullut Suomeen.’”

Itse ehdotankin, että pidetään isänmaanrakkaudesta sen myönteiset piirteet: Halu rakentaa yhteistä kotimaatamme paremmaksi ja keskinäinen välittäminen. Mutta jätetään pois erilaisuuden pelko ja vihamielisyys niitä kohtaan, jotka eivät elä samalla tavalla kuin itse. Ollaan ylpeästi uusisänmaallisia, kuten aiemmin olen esittänyt:

”Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista. Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.”

Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?

Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

Perussuomalaiset voittivat, on arvopolitiikan aika

Tapahtui niin, että viidesosa suomalaisista äänesti vaaleissa Perussuomalaisia. Mitä nyt pitäisi tehdä? Lyömmekö hanskat tiskiin, toteamme suomalaisten olevan liian juntteja meille ja fantasioimmeko muuttamisesta johonkin maahan, jossa kaikilla on oma espressokeitin ja suosikkirypäle? Vai tunnustammeko tosiasiat ja mietimme miten tässä tilanteessa rakennamme paremman Suomen. Itse ajattelin tässä kirjoituksessa pohtia jälkimmäistä vaihtoehtoa ja tarjota kolme vastausta kysymykseen mitä tehdä nyt: (1) paluu arvopolitiikkaan, (2) perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti ja (3) oma aktiivinen osallistuminen.

Syyt: Syy Perussuomalaisten nousuun lienee jo tässä vaiheessa selvä: Valtapoliitikot ovat menettäneet yhteytensä tiettyyn kansanryhmään. He eivät kykene puhuttelemaan ihmisjoukkoa, joka kokee oman tilanteensa, kulttuurinsa ja arvonsa uhatuiksi ja joilla on tunne siitä, että heitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kaukana ja ilman että he voivat siihen vaikuttaa. Kannattajista on piirretty kuvaa maaseudun ja kaupungin isiltä perittyjä arvoja kunnioittavina enimmäkseen kouluttamattomina miehinä ja naisina, jotka tekevät tai yrittävät tehdä työuransa teollisuudessa, hoiva-alalla ja muilla perinteisillä aloilla.

Syitä katkeruuteen ja turhautumiseen on helppo löytää viime vuosikymmenten politiikasta: Pienituloisten määrä on lähes kaksinkertaistunut 20 vuodessa, noin 700 000 suomalaista joutuu nykyään tulemaan toimeen alle 1183 eurolla kuukaudessa. Samalla aikavälillä toimeentulotulotuen todellinen arvo on jäänyt 42 prosenttia jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Talouskasvu on toki tuonut meille Nokian ja lukuisia IT-alan menestystarinoita, mutta rakennemuutos on pitänyt huolta siitä, että perinteisen teollisuuden alueella irtisanomiset ja epävarmuus ovat lisääntyneet ja julkisen sektorin, erityisesti hoiva-alan, palkkakehitys ja työolosuhteet ovat kurjistuneet. Sanalla sanoen, Suomi on menestynyt, mutta tämä menestys on jakautunut jyrkemmin kuin aiemmin. Iso kansanryhmä kokee jääneensä sen ulkopuolelle. He äänestivät perussuomalaisia.

Muut puolueemme ovat totaalisesti unohtaneet tämän ihmisryhmän. Niin kokoomuslaiset, demarit, keskustalaiset, vihreät kun vasemmistoliittolaisetkin tuntuvat mainostoimistojensa johdolla pyrkivän puhumaan koulutetun kaupunkilaisväestön kieltä. Oikeistolaisilla tuntuu olevan vaikea käsittää, että ahdingossa olevia ihmisiä ylipäänsä on tai että heidän murheensa voivat olla todellisia. Heidän kaikilla kavereillaanhan tuntuu menevän hyvin, talous kasvaa ja menestys on vain itsestä kiinni: ainahan voi vaikkapa perustaa oman yrityksen. Liberaalin kaupunkilaisvasemmiston tuntuu puolestaan olevan vaikea samaistua työttömään, joka ei kykene kirjoittamaan kohtalostaan 20 sivun yhteiskuntarakenteita analysoivaa pamflettia. Puolueet kykenevät puhuttelemaan vain itsensä kaltaisia ihmisiä ja perinteisissä puolueissa ei ole perussuomalaistenkaltaisia ihmisiä.

Ratkaisu 1: Paluu arvopolitiikkaan Aiemmin puolueet ovat kyenneet puhuttelemaan laajoja kansanryhmiä. Tämä johtuu siitä, että aiemmin puolueiden toiminta on ollut arvojohtoista. Puolueet ovat avoimesti liputtaneet omien arvojensa puolesta niin puheissaan kuin toiminnassaankin. Nyt tilanne on toinen: puheissaan valtapuolueet pyrkivät mahdollisimman tarkasti häivyttämään omat erityispiirteensä ja puhumaan vain latteista yleishyväksytyistä arvoista kuten ’hyvinvointivaltiosta’. Kaikki päätökset esitetään välttämättöminä ja niiden takana jylläävät arvot häivytetään näkyvistä. Kuten sosiologian professori Risto Heiskala toteaa (HS 23.4), 1990-luvun lamasta lähtien kaikki poliittiset ratkaisut Suomessa on pyritty naamioimaan mahdollisimman epäpoliittisiksi.

Toiminnassaan valtapuolueet vuorostaan ovat alistuneet talousrationaliteetin vietäväksi. Kun arvoihin ei voi enää vedota, voidaan vedota vain taloudelliseen menestykseen. Kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi asettuu talouskasvun optimointi. Puolueet ovat siis ulkoistaneet puheensa mainostoimistoille ja toimintansa taloustieteellisille asiantuntijoille. Ei ihme, että talouskasvusta osattomaksi jäänyt joukko on hakenut vaihtoehtoa ja perussuomalaisista löytänyt sen.

Miten Perussuomalaisten nousuun olisi sitten vastattava? Parhaimmillaan Perussuomalaisilla kansanedustajilla voisi olla esittää vastuullisia ja oikeasti toimivia ratkaisuja siihen, miten heidän kannattajakuntansa elämänlaatua parannettaisiin. Pelkään kuitenkin, että heillä on enemmänkin ollut kyky sanoa ääneen juuri se, mitä heidän kannattajansa haluavat kuulla. He ovat tarjonneet äänen katkeroituneille, helppoja ratkaisuja tyytymättömille ja syntipukkeja kuten EU tai maahanmuuttajat, joihin viha kohdistaa. Jos muut puolueet haluavat tarjota näille ihmisille heidän itsensä kannalta parempia vaihtoehtoja, on heidän ensin kyettävä puhuttelemaan heitä. Se onnistuu vain puhumalla suoraselkäisesti arvoista.

Politiikka on usein monimutkaista ja vastuullisen politiikan tekeminen vaatii usein ikäviäkin ratkaisuja, joita on vaikea kommunikoida asioihin perehtymättömille. Lyhyellä tähtäimellä perinteiset puolueet voivat napata muutamia äänestäjiä takaisin menemällä mukaan Perussuomalaiseen yksinkertaistuksiin ja populismiin, mutta pitkällä tähtäimellä Soinin peliä pelaa parhaiten Soini itse. Vain tuomalla esiin oman puolueensa perusviestin ja perusarvot ja kytkemällä vaikeatkin päätökset niihin on mahdollista saada kestävää kannatusta omalle politiikalleen. Arvoihin vaikuttaminen on pitkäjänteisintä politiikkaa, mutta lopulta hedelmällisintä. Kun ihmisen saa uskomaan puolueen edustamiin arvoihin, saa hänestä elinikäisen puolueen kannattajan – olettaen että puolue itse pysyy uskollisena arvoilleen.

Ratkaisu 2: Perussuomalaisen agendan ottaminen vakavasti Perussuomalaisten menestyksen yksi avain oli siinä, että mennessään Puotilan ostarille puhumaan ihmisille, he kykenivät kohtaamaan heidät samalla tasolla. Ihminen puhui toiselle ihmiselle, vertaiselleen. Tämä oli Soinin, maisterismiehen, poliittisen viestin ytimessä. Harva perinteisen oikeiston tai edes perinteisen vasemmiston ehdokas kykenee nykyään samaan. Useimmat kykenevät kohtaamaan vain omassa elämänpiirissään eläviä ihmisiä. Ihmiset voi tavoittaa kuitenkin lopulta vain sitä kautta, että oikeasti ymmärtää heitä, on aidosti valmis eläytymään heidän elämäänsä ja näkökulmaansa. Jos muut puolueet haluavat tavoittaa perussuomalaisia äänestäneen ihmisjoukon, on heidän välttämätöntä ymmärtää sitä elämää, josta perussuomalaisten kannattajien asenteet kumpuavat. Tässä on suuri oppimisen ja nöyrtymisen paikka.

Jos katse suunnataan eduskuntaan, niin on vuorostaan selvää, että perussuomalaisten kannatus nousee niin kauan kuin muiden puolueiden edustajat ylimielisesti ja halveksuen sivuuttavat heidän näkemyksensä. Tällöin kansan kapina jatkuu. Sen sijaan provosoivimpiinkin mielipiteisiin pitää pyrkiä vastaamaan vakavasti, provosoitumatta. Suoran lyttäämisen sijasta tulee katsoa kykeneekö toinen uskottavasti perustelemaan näkemyksensä ja arvioida mielipide sen mukaan. Näin paljastuu onko iskulauseiden takana pelkkää onttoutta vai perusteltuja mielipiteitä. Parhaimmillaan voi toisen arvopohjasta kumpuavin argumentein osoittaa, miksi esitetty ratkaisu ei ole kestävä. Minkäänlaista vihapuhetta ei tule suvaita – viha, katkeruus ja kateus ovat motiiveja, joita ei eduskunnassa tule hyväksyä – , mutta asiallisiin esityksiin tulee vastata asiallisesti. Vain näin kyseisten esitysten huonot puolet kitkeytyvät pois ja hyvät puolet voivat päätyä osaksi politiikkaamme. Koska varmasti Perussuomalaisilla kansanedustajilla voi olla myös paljon myönteistä annettavaa luutuneisiin poliittisiin rakenteisiimme ja käytäntöihimme.

Ratkaisu 3: Oma aktiivinen osallistuminen Lopulta maailma muuttuu paremmaksi vain sitä kautta, että ihmiset tekevät sen paremmaksi. Viime vuosikymmenten trendi on ollut se, että yhä pienempi joukko ihmisiä on ollut kiinnostunut muuttamaan maailmaa paremmaksi politiikan kautta. Puutteistaan huolimatta edustuksellinen demokratia on kuitenkin edelleen se paras ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa yhteiskuntaamme. Perussuomalaisten vaalivoiton kestävin vaikutus toivottavasti on se, että se on tuonut politiikan takaisin suomalaiseen politiikkaan. Kolmen suuren puolueen kansalta kätkössä tapahtuvan konsensus-politiikan ja Vanhasen ’keskeneräisistä asioista ei puhuta’ –linjausten sijasta voimme päästä takaisin aktiivisen demokratian tilaan, jossa kansa voi kokea kykenevänsä keskustelemaan ja osallistumaan politiikkaan myös vaalien välissä.

Jos siis perussuomalaisten arvomaailma ei ole omasi, on aika aktivoitua. Vain näin voit tehdä Suomesta enemmän omien arvojesi näköisen. Moni onkin tämän jo ymmärtänyt. Positiivista on esimerkiksi se, että jytkyn jälkeen vasemmistoliittoon ja vihreisiin on liittynyt noin tuhat uutta jäsentä kumpaankin. Arvostan myös Thomas Wallgrenia, joka poiketen valtaosasta kaltaisistaan älymystön edustajista ei tyydy katkerana seuraamaan sivusta kyynisesti kommentoiden nyky-politiikkaa, vaan pyrkii omalla työllään muuttamaan sitä parempaan suuntaan. Perussuomalaiset myös selkeyttivät suomalaista poliittista karttaa siivoamalla paljon änkyröitä ja arvokonservatiiveja muista puolueista pois. Nyt on meidän suvaitsevaisten, solidaaristen, monipuolista kulttuuria arvostavien ja ihmisyyden kaikkia muotoja kunnioittavien aika näyttää, että meistäkin on joukkovoimaksi.