Asuessani Malminkadulla Helsingissä erehdyin kerran osallistumaan taloyhtiön kokoukseen. Yksi käsiteltävä asia oli sisäpihalla olevan liikehuoneiston muuttaminen asunnoksi. Miksipä ei, ajattelin itse.

Olin kuitenkin vähemmistössä.

Eräs hienojen ihmisten vaatteisiin pukeutunut rouva vastusti aloitetta kiivaasti. Syy: Jos kiinteistö muutettaisiin asunnoksi, voisi siihen muuttaa ulkomaalaisia asukkaita, mikä laskisi hänen oman asuntonsa arvoa. Olen hillitty herrasmies, mutta siinä tilanteessa minun oli vaikea pidätellä itseäni. Miten yksi ja sama argumentti voi olla samaan aikaan:

• Rasistinen. Rouva teki selväksi että hän ei halua naapurikseen mitään ulkomaalaisia.
• Itsekäs. Rouva oli sitä mieltä, että hänen oman asuntonsa arvon mahdollinen lasku on tärkeämpi asia kuin se, että kellä tahansa on ihonväriin katsomatta oikeus ostaa itselleen asunto.
• Typerä. Taloyhtiössä oli viitisenkymmentä muutakin asuntoa. Jokaiseen niistä voi muuttaa ulkomaalainen. Miksi tämä yksi lisäasunto muuttaisi asioita millään tavalla.

Jälkeenpäin mietin mikä tätä naishenkilöä vaivasi. Asustaan ja asuinpaikastaan päätellen hän todennäköisesti kuului yhteiskuntamme hyväosaisiin. Hänellä olisi siis pitänyt olla kaikki hyvin. Mutta silti jokin valtava resurssipaniikki oli ottanut hänestä vallan. Hän tuntui elävän maailmassa joka on uhkia täynnä. Jokainen muutos lähiympäristössä oli potentiaalinen uhka, joten kaikkea muutosta vastaan piti taistella hysteerisellä vimmalla.

Kollegani ja ystäväni Markus Neuvonen kutsuu resurssipaniikiksi sitä tilaa, jossa ihminen katsoo maailmaa niukkuuden ja pelon näkökulmasta. Sen vastakohta on resurssiturva. Toisella tavalla ilmaistuna on kaksi perustavaa tapaa hahmottaa maailma: niukkuuden logiikka ja yltäkylläisyyden logiikka. Niukkuuden kautta maailmaa hahmottava ihminen näkee uhkia kaikkialla. Elämä on taistelua, joten kaikki mikä on jollakulla muulla on minulta pois. Niukkuuden logiikka vangitsee ihmisen ulkoiseen motivaatioon. Selviytymiseni on vaarassa ja sen vuoksi koko elimistöni on hälytystilassa.

Tällainen niukkuudessa eläminen on stressaavaa ja tekee ihmisestä helposti itsekeskeisen, omaa napaa tuijottavan valittajan. Kaikki ovat minua vastaan, muutos on pahasta ja siksi hyökkään kärttyisänä ketä tahansa vastaan, joka uhkaa nykytilaa.

<img alt="Actress-fear-and-panic.jpg" src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/d/dd/Actress-fear-and-panic.jpg/512px-Actress-fear-and-panic.jpg"

Resurssiturva on tila, jossa ihminen kokee että elämän perusasiat ovat turvattuja. Perusturvallisuuden tunne ruokkii runsauden logiikkaa, jossa on varaa katsoa maailmaa myönteisestä näkökulmasta: Mitä lisäarvoa voisin maailmaan luoda nyt kun ei tarvitse kaikkea energiaa tuhlata epätoivoiseen selviytymiskamppailuun? Runsauden logiikka on siis sisäisen motivaation logiikkaa.

Kumman logiikan kautta me maailmaa katsomme? Toki tosiasioilla on tähän vaikutuksensa. Nälkäkuoleman uhatessa voi olla ihan järkevää katsoa maailmaa resurssipaniikin näkökulmasta. Mutta aika paljon asenteemme tuntuu olevan näistä tosiasioista riippumattomia. Toiset ovat jumissa niukkuuden logiikassa, mikään määrä materiaalista hyvinvointia ei muuta heidän perustavaa ahdistustaan. Tuntuu että heidän kohdallaan pelon ja ahdistuksen määrä on vakio, vain ahdistuksen syy vaihtuu.

Toiset ihmiset taas kykenevät löytämään runsauden logiikan elämäänsä, vaikka ulkoisesti heillä olisi hyvinkin vähän. Erityismaininnan tässä yhteydessä ansaitsevat munkit ja muut askeetit, jotka tietoisesti jättäytyvät pois materialistisesta oravanpyörästä toteuttaakseen elämässään runsauden logiikkaa. Viemällä itsensä tilaan, jossa heillä on mahdollisimman vähän resursseja, joiden menetystä voisi pelätä, he itse asiassa vievät itsensä kauemmaksi resurssipaniikista.

Kroonisen resurssipaniikin syitä lienee usein hyvä etsiä lapsuudesta. Jos ihminen on elänyt lapsuutensa jatkuvassa puutteessa, vaikuttaa tämä hänen toimintaansa usein myös sen jälkeen, kun varsinainen puute on taaksejäänyttä elämää. Sodan ja säännöstelyn aikana kasvaneet isoisämme ja -äitimme saattavat vielä tänäkin päivänä säästä jokaisen muovipussin ja paperiliittimen – varmuuden vuoksi. Ja täysin riippumatta siitä, onko heillä pankkitilillään kansaneläke vai kaksitoista miljoonaa. Heille on lapsuudesta jäänyt päälle puutteesta kumpuava ahdistus, jota Markus Neuvonen kutsuu resurssitinnitukseksi.

“[Ostaessani ensimmäisen Lexus-auton] tunsin kuinka köyhyyden haju ja häpeä poistui minusta ja se oli upeaa. Surullista tässä on se, että sitä häpeää ei voi koskaan karistaa täysin pois, vaikka ansaitsisi kuinka paljon rahaa.”
–Rap-artisti Jay-Z, jonka varallisuuden arvioidaan olevan noin 560 miljoonaa dollaria

Fyysisten resurssien puutos ei kuitenkaan liene se pahin resurssitinnituksen muoto. Pahimmassa asemassa ovat ne ihmiset, jotka lapsuudessaan eivät ole saaneet tarvittavaa läheisyyttä ja hyväksyntää itselleen läheisiltä ihmisiltä. He saattavat käyttää koko elämänsä paikatakseen tätä perustavaa koloa hyväksynnän tarpeessaan. Ja usein he paikkaavat tätä koloa sellaisella toiminnalla, joka itse asiassa ei sitä paikkaa.

He saattavat pyrkiä yhteiskunnassa yhä arvostetuumpaan asemaan kuvitellen, että jos he ovat tarpeeksi korkealla hierarkiassa, heidät vihdoin hyväksytään. Valitettavasti kokemus siitä, että on rakastettu sellaisena kuin on, ei ole kiinni yhteiskunnallisesta asemasta. He siis tekevät hiki hatussa töitä, mutta lopulta heidän työnsä ei edes tarjoa sitä, mitä he pohjimmiltaan etsivät: Pyyteetöntä rakkautta.

Jari Sarasvuo on sanonut, että iso osa menestyvistä ihmisistä paikkaa jotakin haavaa. Se selittää sen lähes maanisen tekemisen vimman, joilla jotkut ihmiset elämäänsä elävät. Usein tämä haava littyyy juuri lapsuuden läheisiin ihmissuhteisiin. Ja silloin lääke ei löydy haalimalla itselleen lisää maallista kunniaa ja mainetta. Se löytyy oppimalla rakastamaan itseään sellaisena kuin on.

Tämä kirjoitus on ote kirjastani Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja, jossa kerrotaan miten elää taitavasti.