Luin Joel Lehtosen Putkinotkon. Suurten yhdenpäivänromaanien joukosta se erottuu siinä, että sen ihmiset tavallisesti saavat luettua loppuun.

Tämä johtunee romaanin sijoittumisesta suoraan suomalaisuuden keskeiseen idylliin ja perusmaisemaan. Ollaan mökissä järven rannalla kesäpäivänä, sauna lämpiää illaksi, lehmät ammuvat ja Juutas Käkriäinen on täydellisen juro, itsepäinen ja isokämmeninen suomalaismiehen prototyyppi. Kirjan lammin tunnelma tekee, että sen lukeminen on kuin makaisi kesämökin niityllä (harkitsin hetken kehtaanko käyttää näin lällärimäistä kielikuvaa). Kaiken kaikkiaan tämä Käkriäisten perheen kesäpäivän kuvaus näyttäytyy jonkinlaisena maisemana sadan vuoden takaiseen metsäläis-suomalaisuuteen. Pientä yhteiskunnallista konfliktia on tilan omistavan herran ja sita viljelevan perheen valilla mutta onnistuneen puolueettomasti kirjailija onnistuu luomaan molemmista osapuolista sympaattisen ja inhimillisen kuvan.

Kirja on niin leppoisa lukukokemus, etta tastakin tekstista tulee liian lupsakan hömppää. Siksi kysyn itseltani mieluummin miksi pidan niin paljon tallaisista yhdenpaivanromaaneista, kuten Joycen Odysseuksesta tai Rimmisen Pussikaljaromaanista. Vastaus on varmaan juuri se keskeinen ero elokuvan ja kirjan välillä. Elokuva on hyva kertomaan tarinan ja luomaan tunteita katsojalle nopeilla vedoilla mutta kirja on vahvimmillaan ihmisten pään sisälle tunkeutuessaan. Kuvatessaan yhden paivan ajalta henkiloidensa koko elämänkaaren ja ajatusmaailman, kirja pystyy opettamaan uskomattoman paljon ymmartamaan ihmista. Human conditionissa on kuitenkin niin paljon sellaista mita tieteellinen metodi yleistyksineen ei tavoita. Sartre oli (ollakseen Sartre) harvinaisen oikeassa todetessaan, että ”Mitä, tällä hetkellä, voidaan tietää ihmisestä? Minusta näytti siltä, että tähän kysymykseen voitaisiin vastata tarkastelemalla yksittäistä tapausta.” Tämän jälkeen hän kirjoitti vastaukseksi kysymykseensa noin 3000 painosivua Gustave Flaubertista. Verratessa esimerkiksi Rimmisen postmodernien laiskottelijoiden itsereflektiivista olemisen ja ajattelun tapaa Putkinotkon Käkriäisen toksähteleviin ajatuksiin oppii ymmärtämään paremmin mitä on olla näiden kahden ihmisryhmän edustaja, miltä tuntuu katsoa maailmaa heidän maailmankatsomuksensa sisältä. Nämä romaanit ovat niin suuria juuri siksi, että ne onnistuvat kertomaan niin paljon ainutlaatuista ihmisestä.

Tietenkin koen vähän snobbailuna myontaa innostukseni Joycen tai Proustin kirjoihin, koska ne edustavat keskeisesti juuri niita kirjoja, joita lukemalla ja kehumalla ihmiset pyrkivat erottumaan joksikin paremmaksi kastiksi taviksiin nähden. Siksi useimmiten pyrin pitamaan matalaa profiilia esimerkiksi siita, etta Proust oli yksi vahvimmista lukukokemuksistani ja tykkasin siita _ihan oikeesti hei_. Onneksi voi olla intellektuelli pitamatta naista kirjailijoista kuten esimerkiksi psykologian iso mies Carl Gustav Jung, joka toteaa Odysseuksesta ”Thus I read to page 135 with despair in my heart, falling asleep twice on the way.”