Kun nyt tätä sivistysyliopiston kriisiä on vatvottu viime aikoina paljon eri foorumeilla ja käytäväkeskusteluissa niin tuntuu mukavalta vaihteeksi nähdä iloisia uutisia, joissa riippumatoman humanistisen tutkimuksen toimintaedellytykset paranevat kertaheitolla iloisesti.

Kyseessä on Akateemikko Eino Jutikkalan testamentti, jossa hän lahjoittaa 22 miljoonaa euroa säätiön perustamiseen, jonka tehtävä on humanistisen tutkimuksen tukeminen. Summa on varsin huomattava. Hesarissa arvioitiin, että siitä riittäisi vuosittain jaettavaksi 660 000 euroa. Matalapalkkaisien tutkijoiden 15 000 vuosituloiksi jaettuna tämä tarkoittaisi, että säätiö mahdollistaa 44 uuden palkallisen humanistisen tutkijan olemassaolon. Tämä on varsin suuri lisäys, joka tulee helpottamaan tutkijoiden toimintaedellytyksiä alalla, jota jatkuva apurahojen hakeminen ja palkattomat kaudet leimaavat.

Toisin kuin yleinen harhaluulo olettaa, valtio ei kustanna humanistisesta tutkimuksesta kuin pienen osan. Valtaosa väitöskirjoista ja muista tutkimuksista valmistuu erilaisten säätiöiden jakamien apurahojen turvin ja näistä säätiöistä iso osa on taasen perustettu erilaisten testamenttien pohjalta. Alalle pyrkivillä täytyy olla varsin suuri kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Apurahojen saanti on epävarmaa ja jaetut apurahat useimmiten takaavat tutkimusrauhan vain lyhyeksi ajaksi, tyypillisesti puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Toissa päivänä juuri eräs teologian laitokselle väitöskirjan tehnyt arvioi vakavasti, että ensimmäisen puolentoista vuoden aikana noin puolet työajasta kului apurahahakemusten täyttämiseen. Jotta ehtisi saada myös tuloksia aikaiseksi, täytyi aika iso osa vapaa-ajastakin sitten uhrata tutkimukselle. Lisäksi byrokratia katsoo tutkijan yrittäjäksi, jolloin hän ei palkattomilla kausillaan ole oikeutettu työttömyysturvaan ja apurahat eivät kerrytä eläkettä tai muita sosiaaliturvia.
Osapuilleen professoreiksi päätyviä lukuunottamatta palkkakehitys ei myöskään ole kovin hyvä, vaan elämänsä läpi saa kituuttaa mäkkäriesimiehen palkkatasolla, pätkätöissä. Tutkijan ura on siis aikamoinen ’paskaduuni’ puitteiltaan.

Kaiken kaikkiaan mielikuva yhteiskunnan varoilla pilveä polttelevista hipeistä, jotka antavat syvällisiä lausuntoja on varsin kaukana humanistisen tutkijan arjesta. Alalle päätyviä täytyy leimata vahva sisäinen pakko ja kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Heidän täytyy sisäisesti kokea tekevänsä jotakin todella merkityksellistä, jotta he suostuvat tutkijan arkeen. Lisäksi taistelu apurahoista ja viroista erottelee nopeasti jyvät akanoista jättäen jäljelle ne tutkijat, jotka ovat a) valmiita tekemään 60 tuntista työviikkoa ilman lomia b) äärimmäisen lahjakkaita saadakseen riittävästi tuloksia aikaan tutkimuksessaan.

Onneksi löytyy Jutikkalan kaltaisia visionäärejä, jotka näkevät tämän työn arvokkuuden ja mahdollistavat ihmisille heidän todellisen kutsumuksensa toteuttamisen. Kiitoksia siitä!